Siirtokuntien perustamisaalto ajoittuu vuosiin 750 eKr.-490 eKr. Syitä on useita: kaupankäynti, erityisesti metallikauppa, liikaväestö, seikkailunhalu, poliittinen rauhattomuus, kuivuus ja nälänhätä.

Lähtöalueet Kreikassa olivat Akhaia, Korintti ja Megara lännessä ja Euboian, Androksen, Naksoksen ja Paroksen saaret idässä. Siirtokuntia perustettiin aluksi Etelä-Italiaan ja Sisiliaan, myöhemmin Pohjois-Afrikkaan ja Ranskan rannikkoa myöten aina Espanjaan asti. Pohjoisessa siirtokuntia perustettiin Traakiaan ja Mustanmeren rannalle. Vain Levantti (Välimeren itäpää, foinikialaisten hallussa), Egypti ja Keski-Italia (etruskikulttuurin alue) jäi vaille kreikkalaisasutusta (KATSO KARTTA).

Siirtokunnat perustettiin rannikolle (”kuin sammakot lätäkön reunamilla”). Vaatimuksia siirtokunnan perustamiselle oli hyvä satama, helposti puolustettava kukkula, luotettava vedensaanti ja jonkin verran viljelykelpoista maata.

Siirtokuntien perustaminen vaikutti kreikkalaisen kansallistietoisuuden eli panhellenismin syntyyn. Kreikkalaisten kohdatessa todellisia ulkomaalaisia pienet erot ja nahistelut muiden kreikkalaisten kanssa unohtuivat. Olympia ja Delfoi ovat tästä konkreettisia esimerkkejä. Olympia oli tärkein urheilukilpailujen järjestämispaikka, ja Delfoi oli kreikkalaisen maailman keskeinen oraakkelikeskus. Sieltä käytiin kysymässä neuvoa mitä erilaisimpiin pulmiin. Olympiassa ja Delfoissa oli pieniä temppelimäisiä aarrekammioita, jotka yksittäiset kaupungit olivat rakentaneet suojaksi votiivilahjoilleen. Delfoita hallinnoi amfikryoniksi kutsuttu liitto, joka koostui useiden kaupunkien vaaleilla valituista edustajista.

Kuninkaan valta lisääntyi siirtokuntien perustamisen yhteydessä, mutta murroskauden mentyä ohi maata omistavaksi aatelistoksi muodostuneet sotilaallisesti ja taloudellisesti tärkeät klaanit laajensivat vähitellen neuvoston avulla valtaansa kuninkaan kustannuksella.