TEHTÄVÄ:

Erittele ja analysoi tapoja, joilla pelon ilmapiiriä luodaan Tove Janssonin Kesäkirja-romaanin luvussa Kummitusmetsä.


Kummitusmetsä

MEREN PUOLELLA saarta kallion takana oli vyöhyke kuollutta metsää. Siltä puolen kävi tuuli, ja mon­ta sataa vuotta oli metsä yrittänyt kasvaa päin myrskyjä ja saanut aivan oma­laatuisen ulko­näön. Jos souti siitä ohi, näki selvästi, miten jokainen puu kurkotti pois tuulen alta, ne menivät kyy­ryyn ja solmuun ja usein ryömivät maata myöten. Ajan oloon rungot katkesivat tai sitten laho­sivat ja vajosivat, kuolleet puut joko tukivat tai murskasivat niitä joilla vielä oli latvassa vihreää, ja ne kaikki yhdessä olivat kuin takkuinen massa itse­päistä alistumusta. Maassa kiilsi ruskea havu­neulas­peite paitsi niissä kohdin, missä kuuset olivat päättäneet ryö­miä maata myöten eikä seisoa, niiden vihreys rehotti kuin uhke­assa raivossa, kosteana ja loistavana kuin viida­kossa. Metsää sanot­tiin kum­mi­tus­met­säksi. Verk­kaisen vaivan alaisena se oli kas­va­nut muotoonsa, ja säi­lymisen ja häviön raja oli niin arka, ettei pieninkään muutos ollut ajatel­tavissa. Jos olisi raivattu aukko tai eroteltu maahan vajon­neita runkoja, olisi kummi­tus­metsä saattanut tuhoutua. Suovettä ei saanut johtaa pois, tiiviin suojamuurin taakse ei saanut mitään istuttaa. Kauimpana tiheikössä, aina pi­meinä pysyvissä onka­loissa asui lintuja ja pikkueläimiä, tyynellä ilmalla saattoi kuulla siipien suhi­naa tai äkillistä käpälien rapinaa. Nämä eläimet eivät koskaan tulleet näky­viin.

Saaren alkuaikoina perhe yritti saada kummitus­metsästä karmivamman kuin se oli. Ve­neellä käytiin tuo­massa kantoja ja kuivia katajia naapuri­saarista, valta­via kappa­leita rapis­sutta ja haal­tu­nutta kauneutta, saaren yli raahattaessa ne taittuivat ja katkeilivat rai­vaten leveitä tyhjiä teitä sille paikalle asti, missä niiden oli määrä seistä. Isoäiti huomasi, ettei tästä mitään hyvää syn­tyisi, mutta ei puhunut mitään. Jälkeenpäin hän siivosi veneen ja odotti, kunnes toiset olivat kyllästyneet kum­mi­tus­met­sään. Sitten hän meni sinne yk­sik­seen. Ryömi hitaasti vesi­kuopan ja sani­aisten ohi, ja väsyttyään meni maahan pitkäkseen ja katseli ylös harmaan naava- ja oksa­verkon lävitse. Toiset kysyivät, missä hän oli ollut, ja hän vastasi että oli tainnut vähäsen nukkua.

Kummitusmetsän takana saari muuttui puistoksi, siellä vallitsi järjestys ja kau­neus, roskat kor­jattiin pienintä risua myöten maan ollessa märkänä kevät­sateesta, sen jälkeen kulki vain kapei­ta pol­kuja niemestä niemeen ja alas hiekka­rantaan. Vain maalaiset ja kesävieraat käve­levät sam­ma­lissa. Eivät he tiedä, eikä siitä voi kyllin usein huomauttaa, että sammal on arinta mitä maa pääl­länsä kantaa. Siihen kun astuu ker­taal­leen, niin sammal sateen tultua kohoaa, toisella kerralla se ei kohoa. Jos kolmannen kerran kävelee sam­malta myöten, se kuolee. Se on niin kuin haahkat, ne eivät palaa enää koskaan, kun ne on kolmannen kerran säikäy­tetty pesästään. Johon­kin aikaan hei­nä­kuuta sammal koristautui keveillä pitkä­varti­silla ruo­hoilla. Röy­hyt avautuivat täsmäl­leen samal­la etäi­syydellä maasta ja keinuivat tuu­lessa kaikki yhtaikaa niin kuin sisämaan niityillä, koko saarta peitti silloin lahean­lämmin huntu, joka hädin tuskin näkyi ja oli viikon päästä poissa. Mikään ei voinut luoda yhtä voi­ma­kasta koske­mat­toman luon­non ja erämaan mieli­kuvaa.

Mutta kummitusmetsässä istui isoäiti ja veisteli outoja eläimiä. Hän teki niitä oksista ja puun­kap­pa­leista ja antoi niille käpälät ja kasvot, mutta ulkomuoto oli niillä vain viit­teel­linen, ei koskaan liian selvä. Niissä säilyi puun sielu, selkien ja jalkojen mutkissa oli kasva­misen oma tutki­maton muo­to, ne olivat lahoavaa met­sää edel­leenkin. Toi­sinaan isoäiti veisti niitä suoraan jostain kan­nosta tai run­gosta. Hänen puu­eläi­mensä kart­tuivat kart­tumis­taan. Ne istuivat puihin kiinni­tet­tyinä tai haja­säärin, runkoon nojaten tai maa­han vajon­neina, raajat ojossa ne vai­puivat suo­veteen, tai ne makasivat rauhallisesti käppyrässä puun juu­rella ja nukkuivat. Joskus tuol­lainen eläin oli pelkkä profiili varjon keskellä, joskus niitä oli kaksi tai kolme yhdessä, tappeluun tai rak­kau­teen syven­ty­neinä. Isoäiti käsitteli vain vanhaa puuta, muotonsa jo löy­tä­nyt­tä, toisin sanoen hän huo­masi ja valikoi vain sellaista puuta, joka ilmaisi mitä hän tahtoi.

Kerran isoäiti löysi hiekasta ison valkoisen selkänikaman. Se oli liian kova käsi­tel­täväksi, mutta ei se olisi kauniimmaksi voinut enää tullakaan, ja niin hän vei sen kummitusmetsään sellaisenaan. Hän löysi luita vielä lisääkin, valkoisia tai harmah­tavia, ne kaikki oli meri huuh­tonut maihin.

Mitä sinä puuhaat? kysyi Sophia.

Leikin, vastasi isoäiti.

Sophia ryömi sisälle kummitusmetsään ja näki kaiken, mitä hänen isoäitinsä oli tehnyt. Onko tämä taide­näyttely? hän kysyi. Isoäiti sanoi, ettei tässä ollut mistään veistoksista kysymys, veis­tok­set ovat jotain ihan muuta.

He alkoivat yhdessä kerätä luita rannoilta.

Etsiminen ja kerääminen ovat aivan oma lukunsa, silloin ei nimittäin näe mitään muuta kuin mi­tä etsii. Puo­lukoita poimiessa näkee vain sen mikä on punaista ja luita etsiessä näkee vain kaiken valkoisen, kulkipa missä hyvänsä ei näe muuta kuin lunta. Toisinaan ne ovat neulan­ohuita, ylen hienoja ja hau­raita, ja niitä on kannettava hyvin varoen. Toisinaan ne ovat valtavan isoja paksuja reisiluita tai kylkiluuhäkkejä, hiek­kaan hautautuneina kuin laivahylyn kaaripuut. Niitä on tuhan­nen­muo­toisia, jokai­sella on oma rakenteensa.

Sophia ja isoäiti asettivat kaiken löytämänsä kummitusmetsään, heillä oli tapana mennä sinne hämärän aikaan. Maa puiden alla koristettiin valkoisilla arabeskeilla, ne olivat kuin merk­ki­kieltä, ja saatuaan kuvion valmiiksi he jäivät istumaan ja hiukan juttelemaan ja kuun­teli­vat lintujen liikah­duksia tiheiköstä. Kerran lähti jostain teeri lentoon, erään toisen kerran he näkivät hyvin pienen pöllön. Se istui oksalla erottuen varjo­kuvana iltataivasta vasten. Saaressa ei ollut koskaan ennen käynyt yhtään pöl­löä.

Eräänä aamuna Sophia löysi virheettömän pääkallon, se oli jonkin ison eläi­men pää, hän löysi sen itse. Isoäiti arveli sitä hylkeenpääksi. He kätkivät sen koriin ja odot­tivat iltaan. Au­ringon­lasku oli sinä iltana pelk­kiä punaisen vivah­teita, valo virtasi yli saaren kaikkialta ja teki punaiseksi itse maan­kin. He veivät kallon kum­mi­tus­met­sään, siellä se loisti kaikkine ham­pai­neen.

Yhtäkkiä Sophia alkoi kirkua. Vie se pois! hän huusi. Vie se pois! Iso­äiti otti hänet oiko­päätä syliin mutta katsoi parhaaksi olla vaiti. Pian Sophia nukahti. Siinä istues­saan isoäiti suunnitteli hiek­ka­ran­taan taloa tuli­tikku­laatikoista ja musti­koiden istut­tamista talon taakse, laiturinkin voisi tehdä, ja hopea­pape­rista ikkunat.

Sitten puueläimet saivat häipyä omaan metsäänsä. Arabeskit vajosivat maahan ja sam­mal­tuivat vihreiksi, puut liukuivat aikaa myöten yhä syvemmäs sylikkäin. Hämä­rän tullen isoäiti usein meni kummitus­metsään yksikseen. Mutta päivällä hän istui kuistin portailla tekemässä kaarnaveneitä.