Valtameret ohjaavat elämää maapallolla

Valtameret ja meret peittävät yli kaksi kolmasosaa maapallon pinta-alasta. Maailman vesivaroista peräti 97 prosenttia on valtamerissä. Mereen virtaavat vedet tuovat mukanaan maa- ja kallioperästä liuennutta suolaa. Meriveden suolapitoisuus on keskimäärin 3,5 prosenttia, eli suolaa on 35 grammaa litrassa. Kolmesta ämpärillisestä merivettä saadaan haihduttamalla melkein kilo merisuolaa. Pienestä koostaan huolimatta Itämeri on eroittamaton osa maailman meriä. Itämeren suolapitoisuus on vain 7 promillea, kun valtamerien suolapitoisuus on 35 promillea. Meren vesi on murtovettä eli makean veden ja valtameren veden sekoitusta.

Viisi suurta ja suolaista valtamerta muodostavat maailman meren

Maapallon valtameret: Atlantti, Tyynimeri, Intian valtameri, Eteläinen valtameri ja Pohjoinen Jäämeri eli Jäämeri ovat kaikki yhteydessä toisiinsa. Voidaankin oikeastaan puhua yhdestä maailman merestä, joka vain jaetaan edellä mainittuihin osiin. Reunameret, kuten Beringinmeri ja Pohjanmeri, rajoittuvat toiselta puolen mantereeseen ja toiselta avomereen. Mannerten tai saariketjujen välissä, isoista altaista osin erillään, sijaitsevat sivumeret. Esimerkiksi Karibianmeri ja Välimeri ovat isoja ja Itämeri ja Mustameri pieniä sivumeriä.

Itämerikin kuuluu siis oikeastaan Atlanttiin. Itämeren erikoispiirreitä ovat vähäinen suolapitoisuus, vuoroveden heikkous, mataluus ja sijainti kokonaan mannerlaatan päällä. Itämeren keskisyvyys on 54 metriä ja syvin kohta 459 metriä. Itämeri on maailman nuorin meri. Mantereet ympäröivät sitä lähes joka puolelta ja yhteys mereen on kapea ja matala. Vuosittain Itämeren pintaa peittää ainakin osittainen jää. Moniin muihin meriin verrattuna Itämeri on vähäsuolainen ja melko matala. Nämä kaikki tekevät siitä ainutlaatuisen merialueen koko maailmassa.

Itämeren lajisto on ainutlaatuista

Itämeri on sitkeiden eliöiden koti. Ensinnäkin, Itämeri on mereksi hyvin eristäytynyt. Lajien luontainen leviäminen Suomen rannikolle tapahtuu lähinnä kapeiden Tanskan salmien kautta, tai valuma-alueen järvistä.

Toiseksi, Itämeren vesi on murtovettä, eli liian vähäsuolaista merivedeksi, mutta liian suolaista järvivedeksi. Itämeri on suolaisimmillaan Ruotsin, Tanskan ja Saksan edustalla, mistä suolapitoisuus laskee liikuttaessa pohjoiseen ja itään. Perämeren perukoilla vesi on lähes suolatonta.

Kolmas Itämeren erityispiirre liittyy lämpötilaan: lähes koko pohjoinen Itämeri, johon Suomenkin rannikko kuuluu, jäätyy talvisin. Tämä asettaa eliöstölle omanlaisiaan vaatimuksia. Jotta laji selviää Suomen rannikolla, sen pitää ensin päästä paikalle, ja sen jälkeen sopeutua elämään murtovedessä, jota ajoittain peittää jääkansi. Yllättävän moni laji myös pystyy tähän!

Viherlevät kasvavat Suomen rannikon kallio- ja kivirantojen valoisimmalla vyöhykkeellä, aivan pinnan tuntumassa. Ahdinparta on vaalean- tai tummanvihreä huiskumainen levä, joka muodostuu päärankaa ympäröivistä pienemmistä, ylöspäin kaartuvista tupsuista. Kalliopohjilla se voi kasvaa jopa 30 cm:n korkuiseksi muodostaen mattomaista kasvustoa.

Rakkolevä (myös rakkkohauru) on ruskea, toistuvasti Y-haaroittuva ja varreltaan litteä ruskolevä, joka kasvaa noin 10–100 cm:n korkuiseksi. Varsi on nahkamainen ja luja keskiranka erottuu siinä selkeästi. Levää kannattelevat kaasurakkulat ovat tavallisia, mutta voivat puuttua yksilöistä, jotka kasvavat tuulelle ja aalloille alttiilla kasvupaikalla. Rakkolevä voi kasvaa 0,5-5 metrin syvyydessä, mutta suotuisissa olosuhteissa jopa kymmenessä metrissä pinnan alapuolella.

Punaisen eri sävyissä loistavia leviä löytyy lähes kaikilta valoisan vyöhykkeen kivipinnoilta. Selkeimmin punalevät värittävät maisemaa hieman muita leviä syvemmällä. Ne kykenevät hyödyntämään viher- ja ruskoleviä syvemmälle ulottuvat valon sävyt.