Kirja, joka ei suostunut pysymään kiinni

Reijolan kirjaston perimmäisessä nurkassa on hylly, jota harva huomaa. Se on vain hieman piilossa eikä erityisen hieno – vähän vinossa vain ja täynnä kirjoja, joiden selkämykset olivat jo kuluneet pehmeiksi.

Eräänä päivänä koulun jälkeen Aino meni kirjastoon etsimään luettavaa, koska koulussa oli alkamassa lukujuhlaviikko. Hän ei oikein tiennyt, mitä etsisi. Oikeastaan hän ei ollut varma, pitikö edes lukemisesta. Kirjat näyttivät aina liian paksuilta tai sitten niissä oli liian pientä tekstiä.

Samassa hän näki kirjastossa hyllyn, jota ei aikaisemmin ollut huomannut. Auringon säteet ohittivat sen ja ehkä se oli hieman varjossakin. Kirjastohenkilökunta ei ollut koskaan sitä edes esitellyt.

Aino käveli hitaasti ja uteliaana hyllyn luo. Juuri kun hän oli ojentamassa kätensä ja tarttumassa yhteen kirjaan, hyllyn toisesta päästä putosi yksi kirja lattialle.

Poks.

Aino hätkähti ja nosti sen ylös. Kannessa ei ollut kuvaa, vain pieni kultainen tähti ja teksti: “Avaa, jos uskallat.”

Ainoa alkoi jännittää.

“En minä uskalla,” Aino mutisi – mutta avasi silti.

Heti ensimmäisellä sivulla luki:

“Tämä kirja ei kerro sinulle valmista tarinaa. Se odottaa, että tuot siihen jotain omaa. Sinä olet osa kirjan kertomusta”

Aino kurtisti kulmiaan. Hän käänsi sivua. Siinä oli vain yksi lause:

“Mikä oli viimeksi jokin asia, joka sai sinut nauramaan?”

Aino mietti. Hän muisti, kun luokkakaveri oli yrittänyt tasapainoilla yhdellä jalalla ja kaatunut suoraan lumipenkkaan. Ainoa hieman hymyilytti itsekseen.

Seuraavalla sivulla kysyttiin:

“Milloin viimeksi pelkäsit, mutta uskalsit silti voittaa pelkosi?”

Aino muisti viime viikon esitelmän. Häntä oli jännittänyt niin paljon, että kädet tärisivät – mutta lopulta hän oli puhunut. Ja luokka oli kuunnellut.

Kirja ei ollutkaan pelkkä kirja. Se oli kuin peili.

Aina kun Aino käänsi sivua, siihen ilmestyi uusi kysymys tai lyhyt tarinanpätkä. Pian hän ei enää huomannut ajan kulumista. Kirja ei pakottanut lukemaan nopeasti, vaan pysähtymään ja ajattelemaan.

“Onko tuo hyvä kirja?” kysyi kirjastonhoitaja ohi kulkiessaan.

Aino nyökkäsi hitaasti. “Se ei oikeastaan kerro mitään… mutta silti kertoo.”

Sitten Aino muisti, että piti lähteä kotiin syömään ja sulki kirjan. Ennen kun hän lähti hän luki vielä viimeisen sivun, jota ei ollut aiemmin nähnyt. Siinä luki:

“Tarina ei asu kirjassa. Se herää vasta lukijassa.”

Aino jäi hetkeksi paikalleen. Hän katsoi ympärilleen: hyllyjä, kansia, nimiä, maailmoja. Ehkä kirjat eivät olleetkaan hiljaisia. Ehkä ne vain odottivat, että joku aloittaisi keskustelun.

Seuraavana päivänä Aino tuli kirjastoon uudestaan – mutta tällä kertaa hän ei odottanut, että kirja putoaisi hyllystä. Hän valitsi sellaisen itse.

Ja kun hän avasi sen, hän huomasi ajattelevansa:

“Mitähän minä tällä kertaa löydän… vai löydänkö jotain itsestäni?”