Nykyinen kahden suksen luistelutyyli on melko uusi keksintö. Luistelupotku yleistyi 1970-luvulla ylipitkissä hiihtokilpailuissa. Erityisesti sitä käytti Keski-Euroopassa suomalainen pitkien matkojen hiihtäjä Pauli Siitonen ja potku myös hetkellisesti nimettiin Siitosen mukaan.

Julkiseen keskusteluun luistelupotku tuli voimakkaasti ensimmäisellä virallisella hiihdon maailmancupin kaudella ja erityisesti 1982 Oslon MM-hiihdoissa amerikkalaisen, silloisen maailmancupin kokonaiskilpailun voittajan, Bill Kochin myötä. Tuolloin luistelupotku ei ollut vielä kehittynyt nykyiseen muotoonsa pääasiassa sen vuoksi, että latu-urat olivat kapeita ja usein latu oli vedetty keskelle uraa.

Talvella 1984 lisääntyi merkittävästi niin sanotun toispuolisen luistelupotkun käyttö. Sarajevon olympialaisissa sitä käytettiin melko yleisesti. Keväällä 1984 pitovoiteet lopullisesti väistyivät syrjään ja hiihdettiin toispuolisesti vauhtia potkien. Tuolloin hiihdon suurmaan Neuvostoliiton kilpailijat, jotka olivat eläneet kuukauden eristyksissä, saivat tiedon vallankumouksesta vasta samana keväänä huhtikuussa Kiirunassa käydyissä keväthiihdoissa.lähde? Samana keväänä luistelupotkua alettiin laajalti harjoitella 1985 Seefeldin MM-kisoja silmällä pitäen.

Kansainvälisessä hiihtoliitossa FISissä oltiin luisteluhiihdon suhteen sekavissa tunnelmissa. Myös hiihtäjät kehittelivät erilaisia ratkaisuja, muun muassa nykyäänmilloin? uuden tulemisen tulleita pitoteippejä, jotka saatettiin raskaan nousun jälkeen repiä suksen pohjasta pois. Seefeldin MM-kisoissa 30 kilometrillä avausmatkalla laduille oli pysytetty muoviaitoja, joilla pyrittiin estämään luistelupotkun käyttö. Saman vuoden keväänä pidetyssä kongressissa FIS melko yllättäen päätti eriyttää toisistaan vapaan ja perinteisen hiihtotavan ja ensimmäistä kertaa hiihdon arvokilpailuissa kilpailtiin kahden eri hiihtotavan sarjoissa jo seuraavissa MM-kisoissa 1987 Oberstdorfissa.


-wikipedia