Oppimiselämäkerta

 

Käsittelen omaa oppimiselämäkertaani ja omia oppimiskokemuksiani motivaation kautta. Erno Lehtisen, Marja Vauraan ja Marja-Kristiina Lerkkasen kirjan Kasvatuspsykologia mukaan motivaatio on sisäinen tila, joka saa aikaan, ohjaa ja pitää yllä toimintaa. Se vaikuttaa siihen, mitä valintoja tekee, miten määrätietoinen ja sitkeä on ja miten intensiivistä toiminta on. Alhaisempi motivaation taso voi saada esimerkiksi viivyttelemään tai keskeyttämään tehtävän tekemisen. Motivaatio voidaan jakaa ulkoiseen ja sisäiseen motivaatioon. Ulkoinen motivaatio tarkoittaa sitä, että harjoittelee esimerkiksi matematiikkaa koetta varten. Sisäinen motivaatio taas on kyseessä, jos esimerkiksi opiskelee vierasta kieltä mielenkiinnosta sitä kohtaan.

Kun muistelen ala-aste-aikojani, huomaan suuren eron omassa motivaatiossani esimerkiksi 1. ja 6. luokan välillä. Ala-asteen alussa olin tosi innoissani koulusta ja uusien asioiden oppimisesta. Tykkäsin kaikista oppiaineista, ja halusin oppia lisää. Muistan, kuinka joskus kysyin opettajalta, voisiko hän antaa lisää läksyjä. Minulla oli suurimmaksi osaksi sisäistä motivaatiota koulussa opiskeltaviin asioihin. Jossain vaiheessa ylemmille luokille siirtyessä motivaationi alkoi vaihtua sisäisestä ulkoiseen. Minulle oli aina tärkeää saada hyvät arvosanat kokeista ja testeistä. Tykkäsin edelleen koulusta, mutta se johtui suurelta osin kavereista ja välitunnilla pelattavasta jalkapallosta ja muista peleistä. Koen, että korkeista arvosanatavoitteistani johtuen myös opiskelutapani oli enemmän pintasuuntautunutta. Pintasuuntautuneessa opiskelussa oppiminen rajoittuu peräkkäin muistettuun sarjaan opiskeltuja asioita, kun taas syväsuuntautuneessa oppimisessa luodaan kytkentöjä asioiden välille ja luodaan merkityksellisiä rakenteita. Minulle ei ollut niinkään tärkeää se, opinko asioita oikeasti. Tärkeintä oli, että saisin hyvän arvosanan ja opettaja ja vanhempani olisivat ylpeitä minusta. Minulta ei kuitenkaan koskaan vaadittu hyviä arvosanoja, enkä koe vanhempieni odotusten vaikuttaneen siihen. Rakensin itse itselleni ns. kympin tytön roolin.

Pohtiessani omaa suorituskeskeisyyttäni peruskoulussa, huomaan, että siihen on vaikuttanut aika paljon myös arviointitavat, joita meidän koulussamme käytettiin. Mirja Tarnasen luennolla ”Oppimisen ja osaamisen arvioinnin erilaiset periaatteet” kerrottiin diagnostisesta, formatiivisesta ja summatiivisesta arvioinnista. Diagnostinen arviointi on oppimisjakson aluksi tehtävä lähtötason kartoitus, joka auttaa oppimistavoitteiden asettamisessa. Formatiivinen arviointi taas on oppimisprosessin arviointia, ja oppimisprosessin tukemista palautteen avulla. Summatiivinen arviointi tapahtuu oppimisjakson päätteeksi, ja tehdään esimerkiksi kokeen avulla. Näistä kolmesta mieleeni tulee muistoja vain summatiivisesta arvioinnista omilta kouluajoiltani. Varmasti muita on myös käytetty, mutta pääpaino on ollut aina kokeiden ja testien tuloksissa jonkin kurssin päätteeksi. Tämä sai ainakin minut keskittymään liikaa kokeisiin, ja se vei pois myös oppimisen iloa. Jo kurssin tai opintojakson alussa aloin pohtimaan sitä, mitä asioita tulee kokeeseen, ja mitä siis kannattaa opiskella. Muut asiat jätin suosiolla taka-alalle, koska ajattelin että ei kannata opiskella niitä asioita, jotka eivät tule kokeeseen, vaikka ne olisivatkin kiinnostaneet minua. Olisin myös kaivannut lisää palautetta oppimisprosessin keskellä, koska silloin omaan oppimiseen ja käsiteltävän aiheen asioiden ymmärtämiseen olisi voinut vielä vaikuttaa, toisin kuin kurssin lopussa saadulla palautteella. Mielestäni monissa aineissa osaamista olisi voitu arvioida myös kurssin päätteeksi jollain muulla tavalla kuin kokeella, jossa monesti mitattiin vain asioiden muistamista. Esimerkiksi jokin laajempi oppimistehtävä sopisi yläasteikäisille. Siinä voisi arvioida asioiden ymmärtämistä paremmin kuin muistamista, ja kun tietoa prosessoi jollain muulla tavalla kuin kokeeseen ulkoa opettelemalla, asiat myös jäävät pysyvämmin mieleen ja ne ymmärtää syvällisemmin.

Kun aloitin lukion, motivaationi opiskeluun oli melko alhainen. Koen, että siihen vaikutti paljon jatkuva väsymykseni ja muut oireet, jotka johtuivat osittain alhaisesta hemoglobiinista ja rautavarastoista. Lukio, jossa opiskelin ei ollut myöskään opiskeluympäristönä otollisin minulle. Vaikka ilmapiiri oli ihan hyvä, tunsin oloni ulkopuoliseksi, mikä johti siihen, että en viihtynyt koulussa. Tein edelleen kaikki koulutyöt tunnollisesti ja menestyin hyvin, koska minusta tuntui, että minun oli pakko. Tämä vain lisäsi väsymystäni, ja varsinkin ensimmäisenä lukiovuonna olin todella väsynyt. Oli kuitenkin myös aineita, joissa koin opiskelun merkitykselliseksi ja minua oikeasti kiinnosti opiskella. Esimerkiksi psykologia oli mielestäni tosi mielenkiintoista. Myös muissa aineissa koin välillä opiskelun mielenkiintoiseksi, mutta enemmän minua ajoi eteenpäin tarve saada hyviä arvosanoja. Välillä motivaatiota laski myös työskentelytavat, joita lukiossa käytettiin. Lähes kaikilla reaaliaineiden tunneilla vain kirjoitettiin tai kopioitiin muistiinpanoja taululta, mitä en kokenut ainakaan itselleni tehokkaaksi tavaksi oppia. Ajatukset saattoivat harhailla missä vain samalla kun kopioi valmiita muistiinpanoja, eikä tunnin päätteeksi tuntunut siltä, että olisi oppinut jotain uutta. Omien kokemuksieni mukaan opiskelumotivaatioon siis vaikuttaa todella monet asiat, kuten sen hetkinen elämäntilanne, opiskeluympäristö, työskentelytavat, opiskeltavat aiheet ja omat tavoitteet.

Kirjoituksiin lukiessa motivaatiota ja opiskeluvirettä oli pakko yrittää pitää yllä. Tauotin lukemista, ja pidin huolta, että syön tarpeeksi. Lukulomalla oli erityisen tärkeää muistaa pitää huolta omasta hyvinvoinnista, jotta opiskelut sujuivat. Kävin välillä kävelemässä takapihan metsässä, mikä rauhoitti mielen. Luonnossa oleminen vaikuttaa hyvinvointiini merkittävästi, ja minun on tärkeää päästä välillä luonnon keskelle rauhoittumaan. Luin Raisa Fosterin artikkelin, jossa todetaan, että yhteenkuuluvuus luonnon kanssa vaikuttaa myönteisesti sekä omaan hyvinvointiimme että haluun suojella luontoa. Artikkelin mukaan esteettisten kokemusten on havaittu tuottavan yhteenkuuluvuutta luonnon kanssa tietopohjaisia kokemuksia paremmin, minkä olen omallakin kohdalla huomannut.

Yläasteen musiikin tunnilla koin merkityksellisen oppimiskokemuksen, joka on vaikuttanut paljon minuun ja tuonut myös uuden harrastuksen elämääni. Kävimme musiikin tunnilla läpi nuotteja ja pianon koskettimia. Minua oli aina kiinnostanut pianon soitto, mutta meillä ei ollut varaa pianotunteihin, ja olin ajatellut, etten voi sitä itse oppia. Jäin tunnin jälkeen vielä pianon ääreen istumaan, ja opettajani tuli juttelemaan minulle ja kertoi, miten voisin opetella itse säestämään pianolla. Hän antoi minulle monisteita, joissa oli sointumerkinnät näytettynä piano koskettimistolla, ja kertoi, miten voisin käyttää niitä. Hänen ansiostaan ymmärsin, että minulla oli mahdollisuudet oppia soittamaan pianoa itseksenikin. Harjoittelin ensin kotona pienellä sähkökoskettimistolla, mutta sitten saimme sukulaisiltamme akustisen pianon, joka lisäsi motivaatiotani harjoitella. Nyt olen jo monta vuotta säestänyt pianolla sekä soinnuilla, että myös nuoteista, ja olemme laulaneet yhdessä ystävien ja perheeni kanssa. Ilman musiikinopettajaani en välttämättä olisi koskaan oppinut soittamaan pianoa ja saanut soittamista ja laulamista osaksi jokapäiväistä elämääni. Tästä kokemuksesta huomaa, kuinka paljon minäpystyvyys vaikuttaa omiin valintoihin. Pianon soittamisessa motivaationi taso on pysynyt tähän päivään asti melko samana, mutta harrastamisen määrä on vaihdellut elämäntilanteen mukaan. Kun aikaa on ollut enemmän, olen ehtinyt soittamaan ja harjoittelemaan enemmän.

Omien kokemuksien perusteella sanoisin yhteenvetona, että motivaation tasolla ja laadulla on ollut suuri vaikutus oppimiseeni. Ulkoisen motivaation takia oppimiseni on saattanut jäädä välillä pinta-puoliseksi, mutta toisaalta motivaationi oli korkealla tavoitteideni takia, joten olen kuitenkin oppinut paljon asioita, ja varmasti osan myös syvällisemmin.