Kun olin kuollut,
kun olin tuhkaa hiven
vaskiuurnassa, alla
mullan ja mustan kiven,

Ah - oli autuas
levätäkseni silloin.
Suuria tähtiä kohti
loin minä silmäni illoin.

Multa ylläni
hauraana, harson lailla.
Näin avaruuden katseen
salaisuuksia vailla.

Kerran, maan päällä,
illassa himertävässä
soi rakas, tuttu ääni:
– Katso, hän nukkuu tässä.

– Hauta on hoitamaton.
– Niin on. Hän oli köyhä.
– Eikö hän ollut myöskin
mieleltä ... hm – vähän löyhä?

 

– Houkkio, originelli,
onneton ihminen perin.
Yöt joi – itsensä otti
hengiltä vähin erin.

 

Lauluja kirjoitti tosin –
ne nyt olivat niitä – 
– Tunsitko hyvinkin? – Niin - no,
älkäämme puhuko siitä ...

 

Kuuntelin. Enkä
tuntenut tuskaa mitään.
Silmäni luonut olin
auringonnousuun, itään.

(Uuno Kailas)