Luostarin alkuaikoina 300-luvulla erakot saivat vielä ottaa omaisuutensa ja vaimonsa mukaan luostariin, kunhan elivät selibaatissa. Ensimmäisen varsinaisen luostarisäännön laati Basileios Suuri. Sen mukaan luostarilaitos tuli piispan alaisuuteen. Luostarielämän sisältöön kuului rukoilu, työnteko ja Raamatun lukeminen. Luostariasukkaiden tuli sitoutua kolmeen perusasiaan: kuuliaisuuteen, köyhyyteen ja naimattomuuteen. Kuuliaisuus oli Jumalan palvelemista ja luostarisääntöjen tiukkaa noudattamista. Köyhyys ja naimattomuus liittyivät vahvasti irrottautumiseen maallisesta. Vaikka sitoutuminen vaati paljon, kokivat asukkaat saavansa turvaa säännöistä ja yhteisöstä, jossa elivät. Toisin sanoen munkeilta ei myöskään puuttunut mitään. Köyhyys oli turvallista kaikesta huolimatta, koska luostarissa ei tarvinnut murehtia, mitä pukisi päällensä, söisi tai joisi. Luostari tarjosi asunnon, ruuan ja vaatteet.

Luostariin mentiin ensin koeajalle. Vuoden koeajalla olevaa luostarin asukkia kutsuttiin noviisiksi. Luostarielämä oli rankkaa, sillä yöuni saattoi jäädä hyvinkin vähäiseksi. Aamu alkoi jo varhain rukouksella ja rukoushetkiä oli useita päivän mittaan. Päivään kuului paljon erilaista työntekoa. Jos noviisi selvitti koeajan, pääsi hän munkiksi tai nunnaksi. Munkkiluostarin johtaja oli nimeltään apotti ja nunnaluostarin abbedissa. He valvoivat, että luostarisääntöjä noudatettiin.

Luostarit olivat usein hyvin eristettyjä muusta maailmasta.

400-luvulla työnteon merkitys luostareissa korostui yhä enemmän, kun Benedictus Nursialainen antoi uuden luostarisäännön Rukoile ja tee työtä, latinaksi ora & labora. Luostarit nousivat vähitellen tärkeiksi keskuksiksi, joissa kasvatettiin yrttejä, valmistettiin ruokaa sekä parannettiin sairaita. Luostareihin siirtyi vähitellen myös opillinen sivistys, ja ne alkoivat toimia kouluina.

Suomalaisia luostareita:
http://www.lintulanluostari.fi/

http://www.valamo.fi/luostari.html