TAUSTAA

Nauvon saaristo, 1932

Uuden nimi on Sigrid. Uusi Sigrid. Neiti Friman, ja hänen sulhasensa nimi on Frans. Tai mikä uusi hän enää on, hänhän on ollut hospitaalissa jo kaksi vuotta. Miten kauan kestää ennen kuin hän ei enää ole uusi? Hän on nähnyt jo monien tulevan, Marthan, Karinin, Gretelin ja Olgan. Yksi toisensa jälkeen heidän on täytynyt astua turvallisen sairaalaelämän suojiin. Tukka putoaa lattialle pitkinä suortuvina ja sitten se lakaistaan pois. Potilaskertomus avataan ja on siitä pitäen ikuisesti liikkeessä: sivut rapisevat, kansiot suhisevat, kun ne pannaan hyllyyn ja otetaan taas esiin.

"Väkivaltainen. Rikkoo tavaroita. Suttaa. Syö. Kastelee.”

Sigrid kulkee muiden hoitajien kanssa huoneesta toiseen, rakennuksesta toiseen ja avaa lukittuja ovia. He kurkistavat huoneisiin, pitävät silmällä ja tekevät merkintöjään. Paino, terveydentila, mieliala, ruumiineritteet, käytös. He täyttävät lomakkeitaan, kuin kurjuuden näkeminen olisi helpompaa, jos saa ainakin merkitä tiedot muistiin. Viisikymmentäkahdeksan kiloa, viisikymmentäkuusi, viisikymmentäyksi, neljäkymmentäyhdeksän, kolmekymmentäkuusi... kolmenkymmenenkahden jälkeen ei tule enää uusia merkintöjä. Sen jälkeen ei ole jäljellä muuta kuin henki. Jotkut vainajat ovat niin kevyitä, että heidät voi haudata lasten arkuissa, he ovat jälleen pieniä, ruumis on melkein ilmaa kevyempi. Kun heidät lasketaan maahan, rinteeseen, kirkon taakse, potilaskertomus työnnetään hyllyyn eikä sitä enää avata ja se on sen luvun loppu. Kolmekymmentäkaksi kiloa ja potilaskertomus liukuvat hyllyyn ja arkistoidaan, lakanat vaihdetaan ja sitten huone valmistellaan seuraavalle.

Potilaskertomuksia säilytetään ylihoitajan työhuoneessa. Sigrid oppii löytämään etsimänsä kasvavien hyllymetrien joukosta. Hän järjestelee, lukee, arkistoi. Muut nauravat hänelle ja kiusoittelevat, koska hän on niin perusteellinen. Uusi Sigrid haluaa tietää kaiken. Hän haluaa ottaa selvää potilaista, mistä he ovat kotoisin, keitä he ovat, mikä heitä vaivaa. Mitä Sigrid oikein etsii? Havitteleeko ehkä Margareta Högströmin paikkaa? Margareta kun on ollut hospitaalissa niin kauan, melkein alusta asti.

Pian Sigridin jälkeen tulee myös Manna. Hän on Ahvenanmaalta, mutta kouluttautunut Uppsalassa. Hän puhuu pehmeällä, laulavalla nuotilla, melkein kuin ruotsalaiset, joiden kielessä on meren keinuntaa. Koulutus on nykyään vaatimuksena. Ja siksi voivat myös sellaiset kuin Sigrid ja Manna, jotka ovat hentoja ja vähävoimaisia, ruveta nykyään hoitajiksi. Vanha kaarti tuhahtelee heille. Koulutus! Mihin sitä muka tarvitaan? Työ tekijäänsä opettaa, ei siinä mitään kouluja kaivata. Vahva pitää olla, että voi tarvittaessa ottaa lujasti kiinni. Suurin osa työstä vaatii voimaa, sanovat Fredrika Rask ja muut. Ei kannata lellitellä ja hemmotella potilaita niin kuin Sigrid ja Manna. Potilaat ovat juonikkaita. Manipuloivia. Valehtelevat ja viekoittelevat. Jos niille antaa pikkusormen, ne vievät pian koko käden. Sigrid ja Manna vilkuilevat toisiaan ja vetävät suutaan hymyyn. Yhdessä he vastaavat potilaiden pitkistä kylvyistä. He seisovat ammeen vierellä valvomassa. Kaikki uudet joutuvat siihen työhön.

Sigrid räpäyttää muutaman kerran silmiään. Kirkon hiljaisuudessa hän on unohtunut omiin ajatuksiinsa. Siellä on rauhallista, kirkko on niin tulvillaan luottamusta ja tyyneyttä. Sinne hän tapaa mennä, kun etsii rauhaa. Hän kohottaa katseensa votiivitauluun, jossa Jumalan poika on keskellä kuohuvia vesimassoja ja pelästyneet opetuslapset hänen jalkojensa juuressa. Vene on keskellä myrskyävää merta, mutta sitten hän kohottaa kätensä ja sanoo: Rauhoitu. Ja meri rauhoittuu.

Hän ajattelee, miten paljon tietoa saarelle on säilötty. Ei pelkästään penkkeihin hänen ympärillään, seiniin, kallioihin, Fyyrin tienoille, vaan kaikkialle. Puihin. Tyttökalliolle, joka on mustunut yöllisten nuotioiden jäljiltä. Koko saarelle, maahan. Kun hän kaivoi sitä ensimmäisen kerran, lapio tuli täyteen luita. Hän katseli ällistyneenä valkeita palasia. Hampaita. Kallon paloja. Eläinten. Ihmisten. Nykyisin hän tuskin kohottaa kulmiaan. Hän on tottunut.

Hän nukkuu kesäisinkin sukat jalassa, sillä hänellä on aina ollut kylmät jalat. Siihen kylmyyteen ei lauantaisauna auta. Hän asuu muiden hoitajien kanssa Fyyrissä, houruinhoitolanmäellä, ja heillä on huoneessa oma kamiina. Kun hän aamuisin työntää peiton syrjään, se on puhdas, kaunis ja valkoinen. Hän pukeutuu yleensä pimeässä. Ei tarvitse sytyttää kynttilää löytääkseen työpuvun. Se on tuolinkarmilla juuri siinä mihin hän on sen edellisenä iltana riisunut.

Puku on kuin toinen iho, suojaväri jonka hän vetää ylleen joka aamu ja joka erottaa hänet potilaista. Ehkä myös kaikista muista koko maailmassa. Maan laajalla kamaralla elävien ja hengittävien ihmisten joukossa on vain yksi, jolla on sellainen työpuku. Se on mittojen mukaan ommeltu ja hän on kirjaillut nimikirjaimensa niskaan, sisäpuolelle, mistä ylihoitaja Margareta Högström ei näe niitä. Kankaan säikeet muodostavat hänen moraalisen selkärankansa. Ne seuraavat hänen liikkeitään ja imevät itseensä hänen hikeään ja hajuaan. Pehmeydestään huolimatta puku on suojaava kuori, joka kertoo etäisyydestä potilaiden ja hoitajien välillä.

Hän ei ole sen enempää syntynyt kuin kasvanutkaan saarella, päinvastoin kuin monet muut hoitajat. Hän ei ole perinyt osaansa vanhemmiltaan. Hän luki Hufvudstadsbladetista, että houruinhoitaja saa paikan. Palkka satakaksikymmentä markkaa ja siihen kuului majoitus. Hän oli ollut Helsingin yleisessä sairaalassa ja tiesi, ettei halunnut työskennellä yleisosastolla. Aivan liian monet potilaat tarttuivat häneen, kun hän kulki ohi. Siellä oli aivan liikaa väkivallasta johtuvia kuolemantapauksia ja onnettomuuksien aiheuttamia haavoja. Oli muitakin hänenkaltaisiaan, nuoria, vahvoja, terveitä, jotka olivat tulleet meren yli kokeilemaan voimiaan ja mittelemään vahvuuttaan mielisairaanhoidon parissa, mutta he katosivat yhtä nopeasti kuin olivat tulleetkin. Hän pureutui kiinni, itsepintaisesti kuin Tyttökallion halkeamissa kasvavat katajat.

Hän räpyttelee unisesti silmiään katsellessaan pienen matkan päässä olevaa varastorakennusta. Fyyrissä palaa valo. Joku on sytyttänyt liekin uinuvaan kesäiltaan. Majakka, joka oli aikoinaan merenkulkijoiden, yksinäisten matkustavaisten, kaukaa tulleiden eksyneiden, kodittomien ja kuljeskelevien valo, on nyt menetettyjen ja kadotettujen valo. Betoni on rosoinen hänen kankkujensa alla ja hän tuntee viileän yöilman etsiytyvän hameenhelman alta säärille. Käsivarret ovat paljaat eikä ranteissa kiillä koruja. Eikä sormissakaan. Hoitajien on oltava naimattomia. Hänellä on kihlasormus rasiassa huoneessaan, jonka hän jakaa Mannan, Astridin ja Eva-Stinan kanssa. He makaavat vierekkäisissä sängyissä ja kuuntelevat toistensa ääniä hiljaisuudessa. Hän kuulee heidän hengittävän ja ajattelee silloin, miten paljon hän pitää heistä. Voi, miten hän toivoisikaan olevansa nyt sängyssä. Yövuorossa on yksinäistä, vaikka heitä onkin vuorossa kaksi. Ja hän ajattelee heitä jotka ovat pienissä huoneissaan, niitä jotka eivät koskaan nuku, jotka aina voihkivat, itkevät, ja miten erilaista heillä on, sillä hän itse on väsyneenäkin onnellinen, hänen ei tarvitse itkeä, hän pystyy venyttelemään juuri siinä missä istuu ja huokaisemaan ja katselemaan ympärilleen, hiukan kyllästyneenä ja hitusen ärtyneenä, ja kohottamaan käsivarsiaan ylös ja haukottelemaan. Hän kuulee lehmien ammuvan hiljaa navetassa missä ne rauhoittuvat yöksi, tuntee lehmusten ja eläinten tuoksut ja oman kahlitsemattoman tahdon ruumiissaan. Elämän halun. Tulevaisuuden seikkailun. Hänkin on saaren vanki, se on totta, mutta hän on vanki jolla on vapaa tahto ja rahaa taskussa, lupa matkustaa sekä Nauvoon että Turkuun. Ja lupa lähteä. Sitä hän ei saa ikinä unohtaa. Hän voi aina lähteä. Häntä ei ole tuomittu jäämään saarelle ikuisesti.

Aamuisin hän kaipaa kahvintuoksua jo astuessaan ulos keltaisesta korkeasta puurakennuksesta ja kiiruhtaa kukkulan rinnettä alaspäin ja sitten nurmen poikki portille, joka johtaa neliskulmaiselle suojatulle pihalle. Keittiöstä lähimmille käytäville leviävä kahvintuoksu kertoo päivän alkaneen. Hän menee keittiön kautta ruokasaliin, joka on tähän aikaan illasta pimeänä ja autiona. Sitten hän menee päärakennukseen ja aloittaa kierroksensa pimeillä käytävillä kuunnellen potilaiden tuttuja ääniä. Hän tuntee nimeltä joka ainoan potilaan. Hullujenhuoneen osastolla ei 1930-luvulla ole hiljaista, ei koskaan.