Ma 7.12. Modernismi ja postmodernismi

1. Tarkastele Virginia Woolfin modernistista romaania Majakka.

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämän lomakkeen

Taustaa

Majakka kertoo Ramsayn perheestä, johon kuuluvat herra ja rouva Ramsay sekä heidän kahdeksan lastaan. Katkelma on romaanin ensimmäisen luvun aloitus.

Majakka

Kyllä, tietysti, jos huomenna on kaunis ilma, rouva Ramsay sanoi. Mutta sinun täytyy nousta ylös yhtä aikaa auringon kanssa, hän lisäsi.

Hänen poikaansa nämä sanat riemastuttivat, aivan kuin olisi päätetty että retki tehtäisiin ja ihme jota hän oli odottanut, vuosikausia kuten hänestä tuntui, olisi käden ulottuvilla yön pimeyden ja päivän purjehduksen päässä. Koska poika jo kuusivuotiaana kuului tuohon laajaan heimoon joka ei pysty pitämään tunteita erossa toisistaan vaan jonka täytyy päästää tulevaisuuden näkymät iloineen ja suruineen sävyttämään nykyhetkeä, heille kun jo varhaisimmassa lapsuudessa jokaisella tunteiden pyörän kiepahduksella on voimaa tiivistää ja kivettää hetki johon sen synkkyys tai säteily keskittyy, James Ramsay, istuessaan lattialla leikkaamassa kuvia Army and Navy Storesin kuvitetusta myyntiluettelosta, kietoi äitinsä puhuessa jääkaapin kuvan taivaalliseen hohteeseen. Sitä kehysti ilo. Käsirattaat, ruohonleikkuri, poppelien suhina, sateen edellä vaalenevat lehdet, raakkuvat naakat, luutien kolahtelu, pukujen kahina – kaikki nämä äänet värittyivät ja kiteytyivät hänen mielessään niin että hänellä jo oli oma yksityinen koodinsa, salakielensä, vaikka hän näyttikin tiukan ja asiallisen ankaruuden perikuvalta korkeine otsineen ja intensiivisine sinisine silmineen, moitteettoman vilpittömältä ja puhtaalta, tuntui hieman rypistävän otsaansa katsellessaan ihmisen heikkoutta, niin että hänen äitinsä, katsellessaan hänen saksiensa tarkoin seuraavan jääkaapin ääriviivoja, kuvitteli hänen istuvan punaiseen viittaan ja kärpännahkaan verhoutuneena hallituksen penkillä tai johtavan vaikeata ja tärkeätä tilannetta julkisen elämän kriisivaiheessa.

– Ilma, pojan isä sanoi, pysähtyen olohuoneen ikkunan eteen, – ei kuitenkaan ole huomenna kaunis.

Jos käsillä olisi ollut kirves, hiilihanko tai mikä tahansa ase joka olisi voinut tehdä reiän isän rintaan ja tappaa hänet, James olisi tuona hetkenä tarttunut siihen. Tällaisia äärimmäisiä tunnekuohahduksia herra Ramsay synnytti lastensa mielissä pelkällä läsnäolollaan, seisoessaan kuten nyt solakkana kuin veitsi, kapeana kuin sen terä, hymyillen ivallisesti paitsi ilosta että saattoi aiheuttaa pettymyksen pojalleen ja tehdä naurettavaksi vaimonsa, joka kaikin tavoin oli (Jamesin mielestä) kymmenentuhatta kertaa isää parempi, myös salaisesta mielihyvästä jota hänelle tuotti hänen arvostelukykynsä erinomaisuus. Mitä hän sanoi oli totta. Se oli aina totta. Hän ei kyennyt valehtelemaan, ei vääristellyt tosiasioita eikä koskaan muuttanut ainoatakaan epämiellyttävää sanaa miellyttääkseen tai tyydyttääkseen ketään kuolevaista, kaikkein vähimmin lapsiaan, joiden hänen kupeistaan lähteneinä piti lapsuudesta asti ymmärtää että elämä on vaikea, tosiasiat vääjäämättömiä ja että kulku tuohon tarumaahan missä kirkkain toivomme sammuu, hauras purtemme uppoaa pimeässä (tällä kohdin herra Ramsay suoristi selkäänsä ja siristi pieniä sinisiä horisonttiin suunnattuja silmiään) vaati ennen kaikkea rohkeutta, rehellisyyttä ja kestävyyttä.

– Mutta se voi olla kaunis, uskon että se on kaunis, rouva Ramsay sanoi, nyykäyttäen kärsimättömästi punertavan ruskeata sukkaa jota hän parhaillaan kutoi. Jos hän saisi sen valmiiksi iltaan mennessä, jos he sittenkin menisivät majakalle, hän antaisi sen majakanvartijan pienelle pojalle jota uhkasi lonkkatuberkuloosi, samoin kuin veisi tuliaisiksi läjän vanhoja kuvalehtiä ja vähän tupakkaa, yleensä kaiken mitä hän löytäisi ajelehtimasta talossa, kaiken mitä ei todella tarvittu vaan mikä vain roskasi huoneita, noille ihmisparoille jotka varmasti ikävystyivät kuoliaiksi kun heillä ei päivät pitkät ollut muuta tekemistä kuin lampun kiillottaminen ja sen sydämen pitäminen sopivan pitkänä ja askartelu pahaisessa puutarhassaan, heidän ajanvietteekseen. Miltä tuntuisikaan olla eristettynä kuukausi kerrallaan, myrskysäällä ehkä kauemminkin, tenniskentän suuruisella kalliolla, hän kysyi, ilman kirjeitä ja lehtiä, tapaamatta ketään, (jos oli aviomies) näkemättä vaimoaan, tietämättä miten lapset voivat, olivatko he terveitä, olivatko kaatuneet ja taittaneet jalkansa tai kätensä, katsella samojen kolkkojen aaltojen lyövän rantaan viikon toisensa jälkeen ja sitten hurjan myrskyn pauhaavan, ikkunoiden peittyvän pärskeisiin, lintujen paiskautuvan lamppua vasten ja koko paikan huojuvan, voimatta pistää päätään ulos ovesta pelosta että pyyhkiytyisi mereen? Miltä se teistä tuntuisi? hän kysyi, erityisesti tyttäriltään. Joten, hän lisäsi hieman epäjohdonmukaisesti, täytyi tyytyä niihin mukavuuksiin mitä oli tarjolla.

Virginia Woolf, Majakka. 1927. (Suom. Kai Kaila. 1977.)

a. Kiteytä 1–2 virkkeellä, mitä katkelmassa tapahtuu.


b. Mikä kertojatyyppi katkelmassa on? Perustele tekstihavainnolla.


c. Kenen näkökulmasta tapahtumista kerrotaan? Perustele tekstihavainnoilla.


d. Poimi katkelmasta kohdat, joissa näkyvät alla olevat modernismille tyypilliset piirteet 1–4.

1. tajunnanvirtatekniikka


2. yksilön omien ajatusten ja kokemusten korostuminen


3. pitkä ja polveileva virke


4. kertojan ja henkilön ajatusten sekoittuminen toisiinsa


e. Mitä saat tietää Jamesin sekä herra ja rouva Ramsayn luonteista ja toiveista?


f. Mitä majakka voisi katkelman perusteella symboloida Jamesille ja rouva Ramseylle?

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämän lomakkeen

2. Analysoi ja tulkitse Franz Kafkan novellia Hiilisangolla ratsastaja.

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämän lomakkeen

Hiilisangolla ratsastaja

Kaikki hiilet käytetty; ämpäri tyhjä; lapio joutava; uuni huokuu kylmää; huone täyteen pakkasta puhallettu; ikkunan edessä jäykkiä kuuraisia puita; taivas kuin hopeinen kilpi, suunnattu sitä vastaan, joka pyytää apua. Tarvitsen hiiliä; en sentään saa paleltua; takanani säälimätön uuni, edessäni taivas samanlaisena, sen seurauksena minun on tuimasti ratsastettava niiden välistä ja etsittävä keskeltä hiilikauppiaan apua. Tavanomaisia pyyntöjäni kohtaan hän on kuitenkin turtunut; minun on erityisen tarkasti todistettava hänelle, etten omista enää hiilihiukkastakaan ja ehkä hän siksi merkitsee minulle suorastaan aurinkoa taivaalla. Minun on tultava kuin kerjäläinen, joka nälästä koristen nääntyy kynnykselle ja jonka suuhun herrasväen keittäjätär siksi päättää kaataa viimeksi keitetyn kahvin pohjasakan; samoin täytyy kauppiaan vihaisena mutta käskyn ”Älä tapa!” pakottamana singota sankooni lapiollinen.

Jo minun pihaan tuloni täytyy olla ratkaiseva; siksi ratsastan sinne sangolla. Sankoratsastaja, käsi ylhäällä kahvassa, yksinkertaisimmissa suitsissa, käännyn vaivalloisesti alas portaita; alhaalla sankoni kuitenkin kohoaa, oivallisesti, oivallisesti; kamelit, jotka ovat asettuneet maahan mataliksi, nousevat yhtä rumasti ajajan kepin alla itseään ravistellen. Kulku jatkuu tasaista ravia jäätynyttä kujaa pitkin; usein kohoan toisen kerroksen korkeudelle; koskaan en laskeudu ulko-oven tasalle. Ja tavattoman korkealla leijailen kauppiaan kellariholvin edessä; siellä hän istuu, syvällä, kyyristyneenä pienen pöytänsä ääreen ja kirjoittaa; päästääkseen ulos liiallista kuumuutta hän on avannut oven.

– Hiilikauppias! huudan pakkasen ontoksi polttamalla äänellä, huuruisen hengitykseni pilveen kääriytyneenä, – ole hyvä, hiilikauppias, anna minulle hiukan hiiliä. Sankoni on jo niin tyhjä, että voin ratsastaa sillä. Ole niin hyvä. Maksan heti kun voin.

Kauppias panee käden korvalleen. – Kuulenko oikein? kysyy hän olkansa yli vaimoltaan, joka kutoo uuninpankolla istuen, – kuulenko oikein? Asiakas.

– Minä en kuule yhtään mitään, sanoo vaimo kutimensa ylitse rauhallisesti sisään ja ulos hengittäen, uunin miellyttävästi selkää lämmittäessä.

– Kyllä vain, huudan minä, – minä täällä; vanha asiakas; nöyrä ja uskollinen; vain tilapäisesti varattomana.

– Vaimo, sanoo kauppias, – siellä on, siellä on joku; enhän sentään voi erehtyä siinä määrin; vanha, hyvin vanha asiakas varmaan, joka osaa puhua minulle niin sydämeenkäyvästi.

– Mikä sinua vaivaa, mies? sanoo vaimo ja painaa, silmänräpäyksen levähtäen, käsityön rintaansa vasten, — ei siellä ole ketään, kuja on tyhjä, kaikki asiakkaamme on huollettu; voimme sulkea liikkeen moneksi päiväksi ja levätä.

– Mutta minähän istun täällä sangolla, huudan minä ja silmäni verhoutuvat pakkasen kirvoittamiin, tunteettomiin kyyneliin, – olkaa toki hyvä ja katsokaa tänne ylös; huomaatte minut tuota pikaa; pyydän vain yhtä täyttä lapiollista; ja jos annatte kaksi, olen onnesta autuas. Onhan kaikki muut asiakkaat jo huollettu. Voi kunpa jo kuulisin hiilien kopisevan sankooni!

– Tulen, sanoo kauppias ja yrittää lyhyine jalkoineen nousta ylös kellarin portaita, mutta vaimo on jo hänen luonaan, tarttuu miehen käsivarteen ja sanoo: – Et mene! Luovu jääräpäisyydestäsi, se on pelkkää kuvittelua, unohdat vaimon ja lapsen ja uhraat keuhkosi. Kyllä minä menen. – Mutta luettele hänelle kaikki ne laadut, joita meillä on varastossa; huudan sinulle sitten hinnat. – Hyvä, sanoo vaimo ja nousee kujalle. Tietysti hän näkee minut heti. – Hiilikauppiaan rouva, huudan, – nöyrä tervehdykseni, vain lapiollinen hiiliä; heti tähän sankoon; vien ne itse kotiin; lapiollinen huonoimpia. Maksan tietysti täyden hinnan, mutta ei heti, ei heti. Kuin kellojen soittoa ovat sanat ’ei heti’ ja kuinka aisteja hämmentävästi ne sekoittuvatkaan iltasoittoon, joka juuri kajahtaa lähellä olevasta kirkon tornista!

– Mitä hän siis tahtoo? huutaa kauppias. – Ei mitään, huutaa vaimo takaisin, – eihän täällä ole ketään; en näe mitään, en kuule mitään; kello osoittaa kuutta ja me suljemme. On hirveän kylmä; huomenna meillä on luultavasti vielä paljon työtä.

Hän ei näe eikä kuule mitään; mutta sittenkin hän aukaisee esiliinansa nauhat ja yrittää karkottaa minua esiliinaa heiluttamalla. Valitettavasti se onnistuu. Sangollani on kaikki hyvän ratsun edut; sillä ei ole vastustuskykyä; se on liian kevyt; naisen esiliina lyö siltä jalat alta.

– Sinä paha nainen, huudan vielä takaisin, samalla kun hän liikkeeseen päin kääntyen puolittain halveksivasti, puolittain tyytyväisenä heilauttaa kättään, – sinä paha nainen! Pyysin lapiollisen huonoimpia hiiliä, etkä sinä antanut niitä. Ja niin kohoan jäävuorten ilmakerroksiin ja katoan koskaan enää palaamatta.

Franz Kafka. 1921

a. Tiivistä novellin tapahtumat kahteen virkkeeseen.


b. Mitä asioita novellissa asetetaan vastakkain?


c. Perustele tekstihavainnoilla, miten modernismille tyypilliset piirteet 1–4 näkyvät novellissa.

1. yksilön kokemuksen kuvaus


2. kerronnan uudistaminen


3. absurdius eli järjenvastaisuus


4. eksistentiaalinen pohdinta


d. Mitä teemoja novelli käsittelee?

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämän lomakkeen

3. Lue Tove Janssonin novelli Metsä.

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämän lomakkeen

Metsä

Siihen aikaan metsän halki kulki vain kinttupolkuja ja se oli niin iso että marjastajat eksyivät eivätkä löytäneet kotiin moneen päivään. Me ei uskallettu mennä kuin vähän matkaa, seisottiin hetki kuun­telemassa hiljaisuutta ja juostiin takaisin. Matti oli pahiten peloissaan, mutta hän ei ollutkaan vielä edes kuuden vanha. Kallion alla oli äkkisyvää, äiti oli puhunut siitä kalliosta paljon ennen kuin hyvästelimme.

Äiti kävi kaupungissa töissä jotta me voitaisiin viettää kesää mökissä, jonka hän oli vuokrannut ilmoituksen perusteella. Annakin oli vuokrattu laittamaan meille ruokaa. Hän halusi enimmäkseen vain olla rauhassa. Menkää ulos leikkimään, hän sanoi.

Matti kulki perässä minne ikinä minä meninkin ja sanoi odota vähän ja mitä me leikitään, mutta hän oli liian pieni kaveriksi, mitä nyt pikkuveljen kanssa voi tehdä? Päivät olivat kamalan pitkiä.
Ja sitten, eräänä hyvin tärkeänä päivänä, äiti oli lähet­tänyt paketin ja paketissa oli kirja joka muutti kaiken – kirjan nimi oli Tarzan apinoiden kuningas.

Matti ei osannut lukea mutta minä luin hänelle joskus vähän ääneen. Mutta useimmiten otin Tarzanin mukaani puuhun. Matti seisoi puun juurella ja jankutti koko ajan: Miten siinä käy? Selviääkö se?
Ja äiti lähetti meille Tarzanin pedot ja Tarzanin pojan.

Anna sanoi: Teillä vasta on kiltti äiti. Oli se vaan sääli että te menetitte teidän isäparan.
On meillä isä, Matti sanoi. Hän on iso ja vahva ja uskaltaa mitä vaan niin että älä sinä sano yhtään mitään! Vähän päästä Matti ilmoitti että hän oli Tarzanin poika.

Mikä kertojatyyppi novellissa on?


Mitä saadaan selville kertojan iästä ja perhetilanteesta?



Kesä muuttui täysin, ja tärkein muutos oli että me menimme metsään. Me huomasimme että se oli viidakko jota kukaan muu ei ollut nähnyt ja uskaltauduimme yhä syvemmälle, sinne missä puut kasvoivat tiheässä ja missä oli aina hämärää. Piti oppia astumaan ääneti ihan kuin Tarzan, pienintäkään oksaa taittamatta, ja silloin oppi kuuntelemaan uudella tavalla. Minä ilmoitin ettei tois­taiseksi voitu käyttää kinttupolkuja; niitä pitkin villi­eläimet kulkivat vesikuopille. Meidän piti olla hiukan varovaisia noiden petojen, minun villien ystävieni kanssa, siis vain toistaiseksi.
Kyllä, Tarzan, Matti sanoi.

Opetin hänet suunnistamaan auringon mukaan niin että osaisimme takaisin, ei saanut lähteä pilvisellä ilmalla. Minun pojastani tuli yhä rohkeampi ja taitavampi, mutta koskaan hän ei oikein päässyt tappaja­muurahaisten pelostaan.

Joskus mentiin selällemme sammalikkoon, johonkin turvalliseen paikkaan, ja katseltiin ylös mahtavaan vih­reyteen, harvoin näkyi taivaasta vilahdustakaan, vaikka metsä kantoi taivasta katollaan. Oli aivan hiljaista, mutta kuulimme tuulen suhisevan puiden latvoissa. Mikään ei ollut vaarallista, viidakko kätki meidät suojiinsa.

Kerran tulimme purolle. Tarzanin poika tiesi että puro oli täynnä piranjoita, mutta silti hän kahlasi puron poikki – aika vikkelästi. Olin ylpeä hänestä. Ja ehkä eniten silloin kun hän uskalsi uida vähän matkaa äkki­syvässä vedessä, ihan yksin. Minä seisoin kiven takana pelastusköysi valmiina, mutta sitä hän ei tiennyt.

Tein meille jousipyssyt, mutta me ammuimme vain muutamia hyeenoita, jotka luultavasti eivät kuuluneet villipetoihin, ja kerran boakäärmeen, se sai osuman kes­kelle kitaa ja kuoli silmänräpäyksessä.

Kun tulimme kotiin syömään, Anna kysyi mitä olimme leikkineet, ja minun poikani sanoi hänelle että me ollaan ihan liian vanhoja leikkimään, me tutkitaan viidakkoa.

Se on hyvä se, Anna sanoi, jatkakaa vain. Mutta yrit­täkää pitää ruoka­-ajasta vähän tarkempi vaari.
Olimme aivan uudella tavalla itsenäisiä ja noudatimme vain Viidakon Lakia, joka on vastaanpanematon, ankara ja oikeudenmukainen. Ja viidakko avautui ja otti meidät vastaan. Joka päivä meillä oli päihdyttävä tunne että uskalsimme, että pinnistimme voimamme äärimmilleen ja olimme vahvempia kuin olimme aavistaneetkaan. Mutta emme tappaneet mitään mikä oli pienempi meitä.

Miksi kertoja alkaa kutsua Mattia pojakseen?


Miten kertoja suhtautuu Mattiin?


Miten tulkitset novellin kohdan "Me ollaan ihan liian vanhoja leikkimään, me tutkitaan viidakkoa"?


Elokuu saapui pimeine öineen. Kun auringonlasku loi punaista valoa runkojen väliin, juoksimme kotiin sillä emme halunneet nähdä pimeän tuloa.

Kun Anna oli sammuttanut lampun ja sulkenut keittiönoven, me makasimme kuunnellen, jokin ulvahti kaukana, ja nyt kuului huhuilua ihan mökin läheltä.

Tarzan? Matti kuiskasi. Kuulitko?

Nuku, minä sanoin. Mikään ei pääse sisään, sen voit uskoa, poikani.

Mutta tiesin äkkiä kauhean selvästi, etteivät minun villit ystäväni enää olleetkaan ystäviä. Tunsin villi­eläinten kirpeän hajun, nyt ne hankasivat karvaansa mökinseinään... Minä olin manannut ne esiin ja vain minä saatoin lähettää ne tiehensä ennen kuin oli liian myöhäistä.

Isä! Matti huusi. Ne tulevat sisään!

Älä ole hölmö, minä sanoin. Muutama vanha pöllö ja kettu siellä vain mekastaa, ja nyt sinun pitää nukkua. Se viidakko oli vain keksittyä, ei sitä oikeasti ollut.

Sanoin sen oikein kovalla äänellä niin että ne kuulisivat sen ulkonakin.

Ja taatusti se on oikeasti! huusi Matti. Sinä narraat, kaikki on ihan oikeasti! Hän oli ihan suunniltaan.

Seuraavana kesänä Matti tahtoi että mentäisiin taas viidakkoon. Mutta se nyt olisi tosiaan ollut narraamista.

Tove Jansson. Kokoelmasta Kevyt kantamus ja muita kertomuksia.
1987. (Suom. Oili Suominen.)

Miten kertoja suhtautuu viidakkoleikkiin?


Mitä modernistista novellissa on? Mainitse kaksi asiaa.


Mitä novelli kertoo lapsuudesta?

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämän lomakkeen

4. Mitä postmoderneja piirteitä romaanikatkelmassa esiintyy?

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämän lomakkeen

Ritari joka ei ollut olemassa

– Ja te? – Kuningas oli pysähtynyt ritarin eteen jonka haarniska oli vitivalkoinen; vain saumoja pitkin juoksi musta nauha; muuten se oli valkoinen, hyvin hoidettu, ei ainoatakaan naarmua, joka nurkka loisti, ja kypärän töyhdössä oli ties minkä itämaisen kukon höyheniä, ne hehkuivat sateenkaaren väreissä. – –

– Minä olen, ääni kaikui metallisena suljetun kypärän sisältä, ikään kuin ei suu olisikaan puhunut vaan koko haarniska olisi värissyt kumeasti kaikuen, – Agilulf Emo Bertrandin Guildivernes ja Corbentraz ja Sura, Selimpia Citeriorin ja Fezin ritari!

– Jaaha, sanoi Kaarle Suuri, ja eteenpäin työnnetyltä alahuulelta pääsi pieni pärähdys, ikään kuin hän olisi halunnut sanoa: ”Olisipa se jos minun pitäisi muistaa teidän kaikkien nimet!” Mutta äkkiä hän rypisti kulmiaan. – Mutta miksi te ette nosta silmikkoa ja näytä kasvojanne?

Ritari ei tehnyt liikettäkään; hänen oikea rautahaarniskan peittämä kätensä puristui tiukemmin satulan nuppiin, mutta vasen käsi, joka piteli kilpeä, näytti kuin vavahtavan.

– Minä puhuttelen teitä, paladiini, mitä! – tiuskaisi Kaarle Suuri. – Miten te uskallatte olla näyttämättä kasvojanne kuninkaallenne?

Ääni kuului selvänä poskisuojusten takaa. – Koska minä en ole olemassa, sire.

– Mitä! – huudahti kuningas. – Onko meidän armeijassamme nyt sellainenkin ritari jota ei ole olemassa! Antakaa kun minä katson.

Agilulf näytti epäröivän vielä hetken, sitten hän nosti silmikkoa varmalla kädellä mutta hitaasti. Kypärä oli tyhjä. Valkoisessa kypärässä, jota koristi sateenkaaritöyhtö, ei ollut ketään.

– Mutta! Kaikkea sitä näkee! sanoi Kaarle Suuri.

– Kuinka te voitte palvella jos teitä ei ole?

– Tahdonvoimalla, sanoi Agilulf, – ja uskosta meidän pyhään asiaamme!

– Sillä lailla, sillä lailla, hyvin sanottu, juuri niin on velvollisuus täytettävä. No, te olette melko etevä kun ottaa huomioon ettei teitä ole!

Italo Calvino, Ritari joka ei ollut olemassa. 1959 (Suom. Pentti Saarikoski. 1962.)

a. Tiivistä katkelman sisältö 2-3 virkkeeseen.


b. Mitä postmodernin piirteitä löydät katkelmasta? Perustele tekstihavainnoilla. Etsi vähintään kolme piirrettä.

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämän lomakkeen

5. Analysoi ja tulkitse Rosa Liksomin nimetöntä, postmodernia novellia.

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämän lomakkeen

Se syntyi kevätruuhkassa vartin yli yksi, ikkunattomassa huoneessa oli kirkas neonvalo. Kolmi­vuotiaana se lopetti yökastelun ja työnsi kätensä kiehuvaan veteen. Sen täti toi sille Tukholmasta kauko­-ohjattavan avaruusaluksen, samanlaisen joita sai ostos­keskuksen valintatalosta. Viisivuotiaana se katsoi ikkunasta ulos ja näki asvalttia ja öljyisen rapalätäkön. Sen äiti osti sille valkoisen taskuhiiren. Kaksi kuukautta myöhemmin se tiputti sen hiiren kiehuvaan veteen ja hiiri kuoli. Se onki sen kattilanpohjasta ruokalusikalla ja huuhteli kaurapuuron mukana vessanpöntöstä alas. Seitsemänvuotiaana se kieltäytyi menemästä kouluun ensimmäisen koulupäivän jälkeen. Se makasi sängyssä pää tyynyn alla ja tekeytyi kuuroksi. Sitten tuli talvi ja se laittoi sukset jalkaan ja hiihti rautatiesillan yli. Se katseli surumielisenä valkoisia kerrostaloja, jotka olivat rykel­mänä pellonreunassa. Kahdeksanvuotiaana se käänsi sujuvasti suklaata ja muita tyhjänpäiväisyyksiä keskus­tan supermarketeista eikä jäänyt kiinni. Yhdeksän­vuotiaana se niiskutti bensaa ja tunsi kuinka jännittynyt vartalo rentoutui. Kymmenvuotiaana se tuikkasi koulun tuleen. Siihen tarvittiin bensaa ja tulitikku. Viikon kuluttua se vietiin taksilla lastenpsykiatriselle osastolle. Siellä se rakenteli Hitlerin armeijan pommikoneita ja vaikeni. Lauantai­-iltaisin se sai katsoa televisiota yhteentoista. Tuli kevät ja se istui kalliolla liimapussi nenän alla ja tuijotti kesän saapumista. Se näki maisemassa nauravia naamoja ja monenkirjavia väri­pilkkuja. Sitten tulivat häät. Sen äiti meni uusiin naimisiin. Yksitoistavuotiaana se lopetti bensan niis­kutuksen ja siirtyi stendareihin. Niiden teho oli moninkertainen ja käyttö vaivattomampaa. Kaksitoista­vuotiaana se varasti auton ja ajoi kehä kolmoselta ulos. Kukaan ei kuollut, ei edes loukkaantunut. Sitten tuli kesä ja se lähetettiin maalle. Siellä haisi paskalta ja yöllä oli niin hiljaista, ettei se osannut nukkua. Kolmetoista­vuotiaana se lopetti kemikaalit, siirtyi halvimpaan valkoviiniin ja vihreään norttiin. Se osti stiletin tupakka­kaupasta ja heitti sitä huoneensa oveen kaksi tuntia seitsemänä päivänä viikossa. Tuli syksy ja lenkkarit kastuivat. Se siirtyi valkoviinistä kirkkaaseen ja tyhjensi ostarin hampurilaiskioskin. Neljätoistavuotiaana se veti venäläisen kirkkaan eikä edes humaltunut. Se istui bus­sin takapenkillä Maunulan ja stadin välillä ja toivoi ettei koskaan täyttäisi viittätoista. Kuusitoistavuotiaana se teki onnistuneen kulmakauppakeikan. Röökit eivät lop­puneet kuukausiin eikä kämpän lattiaa näkynyt suklaa­patukoiden alta. Tuli talvi ja se lopetti kirkkaat ja siirtyi bisseen. Se kävi yhä harvemmin keskustassa ja istui enemmän himassa nojatuolissa ja rakenteli erimittaisia jonoja tyhjistä olutpulloista. Seitsemäntoistavuotiaana se kieltäytyi neulasta, jonka se olisi voinut pujottaa vasemman käden valtimoon. Se korkkasi yhdeksännen olutpullon eikä virnuillut. Tuli talvi ja se lopetti ruokai­lun ja television katselemisen. Se yski kuin keuhko­tautinen aamuisin, päivisin ja iltaisin. Yhdeksäntoista­vuotiaana se istui naama valkeana syvällä nojatuolissa ja antoi mahan kasvaa. Se odotti, että ruumiinavauksen aika koittaisi ja lääkäri voisi todeta sen sisäelimet tuhoutuneiksi.

Rosa Liksom. Kokoelmasta Yhden yön pysäkki. 1985.

A. Tapahtumat ja juoni (Mitä novellissa tapahtuu? Millaisia käännekohtia novellissa on? Mikä on novellin loppuratkaisu?)


B. Kertoja ja kerronta (Mikä kertojatyyppi novellissa on? Minkä asioiden kuvaamiseen kertoja keskittyy? Millaisen kuvan kertoja antaa päähenkilöstä?) Vinkki: Kiinnitä huomiota se-pronominin käyttöön.


C. Päähenkilö ja miljöö (Mikä on päähenkilölle tärkeää? Miten arvelette päähenkilön suhtautuvan muihin ihmisiin? Miten novellin miljöötä voisi kuvailla?)


D. Teemat ja konteksti (Mitä teemoja novelli käsittelee? Millaisen kuvan novelli antaa 1980-luvun nuoren elämästä? Mitä postmodernismille tyypillistä novellissa on?)

Kirjaudu sisään lähettääksesi tämän lomakkeen