Ke 2.12. Romantiikka ja realismi
Särmän luvut 52. Romantiikka, 53. Kansallisromantiikka Suomessa ja 54. Realismi
1. Tarkastele Johann Wolfgang von Goethen runoa "Ihana yö".
2. Tarkastele pelottavan tunnelman luomista Bram Stokerin kauhuromaanissa Dracula.
3. Tutki henkilökuvia J. L. Runebergin kansallisromanttisissa runoissa.
4. Tutki realismin piirteitä Minna Canthin näytelmässä Työmiehen vaimo.
5. Tutki psykologista realismia Fjodor Dostojevskin romaanin Rikos ja rangaistus katkelmassa.
Rikos ja rangaistus
Hänen silmissään paloi kuumeinen tuli. Hän alkoi miltei hourailla; levoton hymy kareili hänen huulillaan. Henkisen kiihtymyksen läpi saattoi jo erottaa syvän voimattomuuden. (1) Sonja ymmärsi hänen tuskansa. Hänenkin päätään alkoi huimata. Raskolnikov puhui niin merkillisesti: niin kuin sitä olisi ymmärtänytkin, mutta ... ”miten se voisi olla, miten se olisi mahdollista! Voi hyvä jumala!” Sonja väänteli käsiään epätoivoisena.
Hänen silmissään paloi kuumeinen tuli. Hän alkoi miltei hourailla; levoton hymy kareili hänen huulillaan. Henkisen kiihtymyksen läpi saattoi jo erottaa syvän voimattomuuden. (1) Sonja ymmärsi hänen tuskansa. Hänenkin päätään alkoi huimata. Raskolnikov puhui niin merkillisesti: niin kuin sitä olisi ymmärtänytkin, mutta ... ”miten se voisi olla, miten se olisi mahdollista! Voi hyvä jumala!” Sonja väänteli käsiään epätoivoisena.
– Ei Sonja, se ei ole niin! aloitti Raskolnikov jälleen nostaen päänsä aivan kuin äkillinen ajatusten käänne olisi yllättänyt hänet ja saanut taas kiihdyksiin. – Ei ole niin! Ajattele mieluummin (niin, se on tosiaankin parempi!), että minä olen itserakas, kateellinen, häijy, ilkeä, kostonhimoinen ja... niin, vielä vaikkapa hulluuteen taipuvainen. (Tulkoon kaikki kerralla! Hulluudestahan puhuttiin aikaisemminkin, huomasin kyllä!) Sanoin sinulle tuossa äsken, etten kyennyt hankkimaan varoja opintojani varten. Mutta tiedätkö, että olisin ehkä kyennytkin. Äiti olisi lähettänyt sen mitä olisin tarvinnut välttämättömiin maksuihin, kun taas kengät, vaatteet ja ruuan olisin voinut ansaita omalla työllä, ihan varmasti! Yksityistunteja oli saatavilla; niistä tarjottiin puoli ruplaa tunnilta. Razumihinhan elää työllään! Mutta minua ärsytti enkä viitsinyt. Ärsytti – se on juuri oikea sana! Ja niin minä piilouduin kuin hämähäkki omaan nurkkaani. Sinähän olet käynyt kopperossani, olet nähnyt sen... Tiedätkö, Sonja, että matalat katot ja ahtaat huoneet ahdistavat järkeä ja sielua! Että minä vihasin tuota kopperoa! Enkä silti halunnut lähteä sieltä ulos. [– –] Kun yöllä ei ollut valoa, makasin pimeässä: en halunnut tehdä työtä hankkiakseni kynttilöitä! Olisi pitänyt opiskella, mutta olin myynyt kirjani; pöydälläni on muistiinpanojen ja vihkojen päällä nytkin sormenpaksuinen pöly. Minä mieluummin makasin ja mietiskelin. Mietiskelin lakkaamatta... Ja millaisia unia minä näinkään, kaikenlaisia kummallisia unia, – ei niitä voi edes kertoa! Vasta silloin aloin kuvitella, että... Ei, ei se niin ollut! Kerron taas väärin! Katsos, kyselin silloin itseltäni jatkuvasti: miksi olen niin tyhmä, jos muut ovat tyhmiä ja kun minä kerran tiedän varmasti heidän olevan tyhmiä, enkö itse halua olla viisaampi? Sitten sain selville, Sonja, että jos ryhtyy odottamaan, että kaikki tulevat viisaiksi, joutuu odottamaan ihan liian kauan... Sain selville vielä senkin, että niin ei tule koskaan tapahtumaankaan, ihmiset eivät muutu, kukaan ei pysty muuttamaan heitä, eikä siihen kannata haaskata voimiaan! Kyllä, niin se on! Se on heidän lakinsa... Laki, Sonja! Niin asia on...! Ja minä tiedän nyt, Sonja, että se joka on luja ja vahva mieleltään ja hengeltään, on myös heidän valtiaansa! Se, joka uskaltaa paljon, on heidän mielestään myös oikeassa. Joka kykenee käyttäytymään piittaamattomimmin, hän laatii heille myös lait, ja joka uskaltaa kaikista eniten, sillä on myös suurin oikeus! Niin on ollut tähän asti, ja niin tulee aina olemaan! Vain sokea ei huomaa sitä!
Vaikka Raskolnikov puhuessaan katsoikin Sonjaa, hän ei enää välittänyt, ymmärsikö tämä vai ei. Hän oli aivan kuumeessa. Jonkinlainen synkkä innostus oli vallannut hänet. (Hän oli todellakin liian pitkään ollut puhumatta kenenkään kanssa!)
– Minulle selvisi silloin, Sonja, jatkoi Raskolnikov haltioituneena, – että vallan saa vain se, joka uskaltaa kumartua ottamaan sen. Kysymys on ainoastaan siitä: on vain uskallettava! Mieleeni tuli silloin ajatus, ensi kerran elämässäni, ajatus jota kukaan ei ollut tullut koskaan ennen ajatelleeksi! Ei kukaan! Mielessäni välähti ihan päivänselvänä kysymys: miten kukaan ei ole tähän mennessä uskaltanut eikä uskalla kaiken tämän mielettömyyden ohi kulkiessaan yksinkertaisesti tarttua kaikkea hännästä kiinni ja huiskauttaa helvettiin! Minä... minä tahdoin uskaltaa ja tapoin... tahdoin vain uskaltaa, Sonja, siinä koko syy.
– Olkaa hiljaa, olkaa hiljaa! parkaisi Sonja lyöden kätensä yhteen. – Te olette luopunut Jumalasta ja Jumala on rankaissut teitä, jättänyt paholaisen haltuun...!
– Nii-in, Sonja, kun makasin pimeässä ja kaikenlaiset ajatukset pyörivät mielessäni, niin paholainenhan se minua kiusasi. Eikö niin?
– Olkaa vaiti! Uskaltakaa vain, jumalanpilkkaaja, ette ymmärrä mitään, ette yhtään mitään! Voi hyvä Jumala! Hän ei ymmärrä mitään, ei mitään!
– Vaiti, Sonja, en minä pilkkaa ollenkaan, tiedän kyllä itsekin, että piru vainosi minua. Vaiti, Sonja, vaiti! toisti Raskolnikov synkästi ja itsepäisesti. – Minä tiedän kaiken. Kaiken tuon olin jo miettinyt ja kuiskaillut itsekseni maatessani silloin pimeässä... Kaikesta olin kiistellyt itseni kanssa pienintä yksityiskohtaa myöten, ja tiedän kaiken, kaiken! [– –] Ja vaikka kiusasinkin itseäni päiväkausia kyselemällä, olisiko Napoleon mennyt vai ei, tunsin kyllä aivan selvästi, että minä en ole Napoleon... Kestin kaikesta tuosta jankutuksesta johtuneen tuskan, Sonja, ja tahdoin karistaa sen kokonaan harteiltani: halusin tappaa piittaamatta tuosta saivartelusta, itseni vuoksi, vain oman itseni vuoksi! En tahtonut valehdella siitä edes itselleni! En tappanut siksi että voisin auttaa äitiäni – hölynpölyä! En tappanut siksi, että saisin rahaa ja valtaa ja voisin ryhtyä ihmiskunnan hyväntekijäksi. Pötyä! Minä vain tapoin, omaksi hyväkseni, oman itseni vuoksi: ja tulisiko minusta myöhemmin jonkun hyväntekijä vai pyydystäisinkö koko ikäni hämähäkin tavoin muita verkkooni ja imisin heistä elämännesteitä, se oli minusta sillä hetkellä aivan saman tekevää...! Eivätkä rahat olleet tärkeintä, kun minä tapoin, Sonja; rahat eivät olleet niin tärkeitä kuin eräs toinen seikka... Nyt tiedän sen kaiken... Ymmärrä minut oikein: sitä tietä etenemällä en olisi ehkä enää koskaan tappanut. Halusin päästä selville aivan toisesta asiasta, tekoni syy oli toinen: minun täytyi silloin saada selville, ja mitä pikimmin, olenko minä täi niin kuin kaikki vaiko ihminen. Pystynkö rikkomaan rajani vai enkö? Uskallanko kumartua ottamaan vallan vai enkö? Olenko vapiseva luontokappale, vai onko minulla oikeus...
– Tappaa? Onko teillä oikeus tappaa? huudahti Sonja lyöden kätensä yhteen.
– Voi Sonja! kivahti Raskolnikov ärtyneesti ja aikoi ryhtyä väittämään vastaan, mutta vaikenikin halveksivasti.
– Älä keskeytä minua, Sonja! Halusin vain todistaa sinulle, että paholainen se minut silloin sinne johdatti ja selitti sitten jälkikäteen, ettei minulla ollut oikeutta mennä sinne, koska olen aivan samanlainen täi kuin kaikki muutkin. Se piti minua pilkkanaan; siksi minä olenkin nyt tullut sinun luoksesi! Ota vieras vastaan! Jos en olisi täi, olisinko tullut sinun luoksesi? Kuulehan vielä: kun menin silloin sen eukon luo, menin vain kokeilemaan... Ettäs tiedät!
– Ja tapoitte! Tapoitte!
– Niin mutta millä tavoin? Tuskinpa sillä tavoin tapetaan? Ei kai tappamaan mennä niin kuin minä menin! Kerron sinulle joskus myöhemmin, miten menin sinne... Tuskin minä sitä vanhaa eukkoa tapoin? Itsenihän minä tapoin, enkä eukkoa! Noin vain tuhosin itseni siinä yhdellä iskulla, iäksi...! Piru se oli joka eukon surmasi, enkä minä... Riittää, riittää jo, Sonja, riittää! Anna minun olla! hän ärähti äkkiä kouristuksenomaisen ahdistuksen vallassa.
– Anna minun olla!
Fjodor Dostojevski, Rikos ja rangaistus. 1866.