PROOSA-ANALYYSIN PERUSKÄSITTEITÄ

(P.J.)

 

Aihe: Konkreettinen tapahtuma tai ilmiö, jota tekstissä kuvataan. Esim. Hemingwayn Vanhus ja meri -romaanin aiheena on vanhan miehen kalastusmatka ja hänen kamppailunsa ison kalan pyydystämiseksi.

Teema: Aihetta abstraktimpi asia, jota teksti tarinansa kautta pohdiskelee. Liittyy yleensä ihmisenä elämisen problematiikkaan ja yleensä elämään. Samaa teemaa on mahdollista käsitellä hyvinkin erilaisten aiheiden ja tarinoiden kautta.  Vanhus ja meri -romaanin lievetekstissä kuvataan teoksen teemaa näin: ”Voidaan sanoa, että Vanhus ja meri on kuvaus elämisemme ja olemisemme perusteista, siitä, kuinka kamppailu on arvokasta vaikka se kaikista näennäisvoitoista huolimatta on tuomittu päätymään tappioon, siitä kuinka kaukana haaveet ovat todellisuudesta.” Teeman löytäminen vaatii siis teoksen tulkintaa, sitä ei useinkaan ilmaista teoksessa suoraan. Teemaa käsitellään teoksissa motiivin kautta.

Motiivi: Sanalla tarkoitetaan normaalisti ihmisen syytä tehdä jokin asia, esim. rikos, mutta kirjallisuusanalyysissä sillä on eri merkitys. Motiivi tarkoittaa juonessa eri muodoissa mutta saman kaavan mukaisesti toistuvaa tilannetta (esim. ihmisten turhat yritykset lähestyä toisia ihmisiä ja tulla ymmärretyksi) tai symbolisesti merkityksellistä elementtiä (esim. Boccaccion novellin metsästyshaukka päähenkilön ylpeyden ja jalosukuisuuden symbolina), joita tarkastelemalla saadaan esille teoksen teemoja eli tematiikkaa.

 

Juoni: Kaikki se, mitä kaunokirjallisessa tekstissä kerrotaan. Juoni voi edetä kronologisesti tai sisältää takaumia ja ennakointeja. Rakentuu syyn ja seurausten suhteiden varaan.

Tarina: Se, mitä lukija lukee, on juoni, ja sen pohjalta lukija muodostaa päässään käsityksen tarinasta. Voisi ajatella, että ihmisen koko elämä on tarina ja se, mitä siitä jossain tilanteessa kerrotaan (ja miten siitä kerrotaan), on juoni. Juoni voi siis sisältää aukkoja. Juonen rakentaminen vaatii sen päättämistä, mitä kaikkea tarinasta kerrotaan lukijalle ja mitä taas jätetään kertomatta joko siksi, että sillä ei ole merkitystä, tai siksi että halutaan luoda jännitystä panttaamalla jotain tärkeää tietoa (esim. murhaajan henkilöllisyyttä dekkarissa).

http://oppimateriaali.wikidot.com/tarina

Päähenkilöt ja sivuhenkilöt. Päähenkilö on se hahmo, jonka tarinasta tekstissä on eniten kyse. Sivuhenkilötkin ovat tärkeitä: lähtökohtaisesti yhdessäkään kaunokirjallisessa tekstissä ei ole ns. turhia henkilöhahmoja. Sivuhenkilöillä on erilaisia rooleja osana henkilögalleriaa. He vievät juonta eteenpäin ja voivat olla esim. auttajia, vastustajia tai ns. päähenkilön varjoja. Varjolla tarkoitetaan tulkinnan tasolla henkilöhahmoa, joka muistuttaa jollain tapaa päähenkilöä mutta tekee erilaisia ratkaisuja. Varjo voi olla esim. sellainen päähenkilön versio (tarinassa tietysti konkreettisesti ottaen eri henkilö, mutta vertauskuvallisella tasolla ikään kuin sama), joka on tehnyt huonoja ratkaisuja ja päätynyt tuhoon tilanteessa, jossa päähenkilön haasteena on tehdä parempia ratkaisuja. Varjolla on usein sellaisia ominaisuuksia, jotka sankari on tukahduttanut itsessään. Esim. Anakin Skywalker, josta tulee Darth Vader, on Star Warsin osissa 4 – 6 Luke Skywalkerin varjo – Luke joutuu kamppailemaan samalla tavalla pimeän puolen houkutusta vastaan.

Miljöö: tapahtumapaikka ja -aika. Miljöö heijastelee usein vertauskuvallisesti tarinan teemoja ja joskus myös henkilöhahmojen persoonaa ja tunteita (esim. myrskyinen ja sateinen nummi Humisevan harjun kohtauksessa, jossa henkilöhahmo kokee voimakkaita epätoivon tunteita).

Kerronta: Se, mitä tekstin kertoja tekee, tekstistä erottuva kertojan ääni. Hyvin rakennetussa kaunokirjallisessa tekstissä kaikella kerrotulla, samoin kuin kertomisen tavalla, on oma merkityksensä. Kerronta voi koostua tapahtumien selostamisesta, kuvauksista ja vuoropuhelusta eli dialogista. Kerronta voi edetä kohtauksittain (reaaliaikaisuuden vaikutelma: kaikki tapahtuu ikään kuin lukijan silmien edessä) tai kertojan suorittamina yhteenvetoina (kertoja ei ns. näytä tapahtumia lukijalle vaan referoi niiden keskeisen sisällön).

Analyysissa tarkastellaan esim. sitä, mihin kerronnassa kiinnitetään huomiota, mikä taas sivuutetaan, millä tavalla eri asioita ja erilaisista ihmisistä kerrotaan, kenen näkökulmia tuodaan esille ja kenen ei. Kerronnassa voi olla aukkoja eli jotain juonen kannalta merkityksellistä jätetään kertomatta tai sen kertomista lykätään; aukoilla on oma merkityksensä, johon on syytä kiinnittää huomiota analyysissä ja tulkinnassa. Myös aikamuodoilla on merkitystä kerronnassa (esim. preesensillä luodaan usein läsnäolon tuntua lukijalle ja lisätään jännitystä). Myös kerronnan tempoon on usein syytä kiinnittää huomiota, jos pitkiä ajanjaksoja selostetaan hyvin lyhyesti tai jotain lyhyttä tapahtumaa kuvaillaan kymmenien sivujen ajan (esim. Volter Kilven romaanissa Alastalon salissa kuvaillaan piipun valitsemista kymmenien sivujen ajan).

 

Kuvaus: Juonen eteneminen pysähtyy toisinaan, kun kertoja alkaa kuvailla esim. miljöötä tai henkilöhahmoja.

Suora henkilökuvaus: Kertoja kuvailee suoraan, millainen jokin henkilöhahmo on esim. luonteeltaan tai ulkoiselta olemukseltaan.

Epäsuora henkilökuvaus: Sen kertominen, mitä jokin henkilöhahmo tekee, on usein samalla epäsuoraa henkilökuvausta. Toisin sanoen lukija voi tehdä epäsuorasti päätelmiä henkilöhahmon luonteesta sen perusteella, kuinka ko. hahmo eri tilanteissa toimii. Joskus esim. minä-kertojan suorittama suora henkilökuvaus voi olla (tarkoituksellisesti) ristiriidassa epäsuoran henkilökuvauksen kanssa, niin että esimerkiksi kertojan hyväksi ihmiseksi kuvailema henkilöhahmo nähdään tekemässä jotain pahaa.

Henkilökuvaukseen liittyvä ilmiö: henkilöhahmojen läpinäkyvyys: Kertoja voi tyytyä kuvailemaan sitä, mitä henkilöhahmo tekee ja sanoo, siis ulkoisesti havaittavia asioita, tai kertoja voi tuoda esille myös henkilöhahmon syvimpiä ajatuksia. Jos henkilöhahmojen sisäistä elämää ei suoraan juuri kuvata, on kyse ns. läpinäkymättömästä henkilöhahmosta. Analyysissä näitä termejä ei välttämättä tarvita mutta on kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, missä määrin henkilöhahmojen sisäistä elämää valotetaan lukijalle.

Henkilökuvaukseen liittyvä ilmiö: henkilöhahmojen litteys / pyöreys. On hyvä huomata, että jotkut henkilöhahmot on rakennettu sisäisesti monimutkaisemmiksi ja tavallaan todellisemman tuntuisiksi kuin toiset. Voidaan puhua myös henkilöhahmon kompleksisuuden (monimutkaisuuden) asteesta. Jos henkilöhahmon sisäistä, ristiriitojen täyttämää psyykeä luodataan kovinkin syvällisesti, on kyse ns. pyöreästä henkilöhahmosta. Karikatyyrimaiset litteät hahmot, joilla ei tunnu olevan erityistä sisäistä elämää, taas ovat yleisiä viihteellisen komediallisissa teksteissä (esim. herra Tulppu Aku Ankassa ei ole juuri muuta kuin riidanhaluinen naapuri). Analyysissä ei välttämättä kannata erotella henkilöitä pyöreisiin ja litteisiin, mutta on hyvä kiinnittää huomiota henkilökuvauksen syvällisyyteen tai pinnallisuuteen.

 

Dialogi: Henkilöhahmojen repliikit, heidän keskustelunsa, jotka tuodaan usein esille suorin lainauksin. Joskus kertoja voi myös selostaa keskustelujen sisällöt referoiden, yhteenvedonomaisesti, ilman suoria lainauksia.

Kertoja: Se, joka kertoo. Voi olla tarinan ulkopuolinen kertoja, ns. kaikkitietävä tai ekstradiegeettinen (= tarinan maailman ulkopuolinen) kertoja, joka ei siis ole yksi tarinaan osallistuvista hahmoista. Tarinan ulkopuolinen kertoja kertoo henkilöistä hän-muodossa. Minä-kertoja taas on itse osa tarinaa, yksi sen henkilöhahmoista. Nämä ovat kaksi pääasiallista kertojaratkaisua. Joskus käytetään myös muita, kokeellisempia kertojaratkaisuja, kuten sinä-kertojaa. Kertojaratkaisuilla voidaan myös leikitellä, esim. Isabel Allenden romaanissa Henkien talo kertoo aluksi tarinaa tarinan ulkopuolinen kertoja, joka muuttuu puolivälissä romaania yllättäen minä-kertojaksi paljastuen päähenkilön lapsenlapseksi, joka ei ole tarinan alkupuolella vielä syntynyt.

Kertojaan liittyviä erityistapauksia:

• Epäluotettava kertoja: Henkilöhahmokertojat (minä-kertoja) ovat yhtä epäluotettavia kuin todellisetkin ihmiset kertojina. He saattavat kaunistella tai muuten vääristellä asioita joko tahallaan tai tietämättömyyttään (esim. lapsikertoja) tai jopa valehdella. Minä-kertoja voi myös olla oman maailmankuvansa vanki, jolloin kerronta on samalla epäsuoraa henkilökuvausta siitä, joka kertoo. Teksti yleensä vihjaa lukijalle tavalla tai toisella, jos kertojaan on syytä suhtautua tavallista epäluuloisemmin.
• Kertojan näkyvyys: häivytetty kertoja, näkyvä (kommentoiva) Kertojan näkyvyys on suhteellinen ilmiö: normaalisti kertoja kertoo, mitä tapahtuu, mitä henkilöhahmot ajattelevat ja sanovat, ja kuvailee tarinan miljöötä ja hahmoja. Häivytetyn kertojan tapauksessa kertoja voi esim. tyytyä esittämään pelkän dialogin, joskus jopa ilman puhujaa ilmaisevia johtolauseita (esim. Maria Jotunin novelli Matami Röhelin). Joskus taas tarinan ulkopuolinen kertoja ikään kuin tunkeutuu lukijan ja tarinan väliin ja alkaa kommentoida esim. päähenkilön toimia: Tässä kohtaa tarinaa sankarimme on tekemässä pahaa erehdystä, mutta suhtautukaamme häneen ymmärtäväisesti, sillä hän ei tiedä, mitä hän on tekemässä. Kertojan näkyvyyttä on yleensä tarpeen kommentoida vain, jos sitä tehtävässä erikseen edellytetään tai jos kertoja on edellä kuvatuilla tavoilla poikkeuksellisen häivytetty tai näkyvä.
• Metafiktiivinen kertoja: Kertoja, joka tuo esille sen, että on lukemasi tarinan kertoja ja että kertoo tarinaa esim. puhuttelemalla lukijaa.

 

 

Fokalisaatio: Tarinan ulkopuolinen kertoja voi kertoa tapahtumista omasta, ulkopuolisesta näkökulmastaan, joka on usein sävyltään suht neutraali. Kertoja kuitenkin voi myös eläytyä jonkin henkilöhahmon näkökulmaan (jolloin tuosta hahmosta tulee ns. fokalisoija eli näkökulmahenkilö), jolloin kerrontaa sävyttävät ko. henkilöhahmon asenteet, tunteet ja yleensäkin se, mitä hän tietää tai ymmärtää ja mitä ei. Fokalisaatio näkyy usein myös kielellisissä valinnoissa, esim. sanavalinnoissa ja tyylissä. Tällöinkin kertoja yleensä kuitenkin säilyttää kolmannen persoonan kerronnan eli hän-muodon. Fokalisaation kautta esille tulevia asenteita ei pidä sekoittaa teoksen tai kirjailijan arvomaailmaan vaan ne ovat osa henkilökuvausta. Fokalisoija voi vaihtua välillä (henkilöhahmosta toiseen tai takaisin ulkopuoliseen kertojaan) tai pysyä yhden henkilöhahmon (usein päähenkilö) näkökulmassa koko teoksen ajan. Minä-kertojan ollessa kyseessä fokalisoija eli näkökulmahenkilö on tietysti kertoja itse, mitä ei ole tarpeen analyysissä erikseen todeta.