KAUPUNKIEN KASVU
Euroopan kaupungit kasvoivat samaan tahtiin kuin sen väkiluku, mutta kaupungistuminen ei ollut helppoa eikä automaattista. Prosessia edisti se, että ihmisten oli hankittava jostakin elantonsa ja löydettävä oma lokeronsa yhä monimutkaisemmissa yhteisöissä. Kun ruhtinaiden armoton valloitushalu ja tarve alistaa lähialueet hallintaansa yhdistyi kauppiaiden yhä laajempien markkinoiden etsintään, kehkeytyi sijainniltaan suotuisista asutuspaikoista suurempia ja pienempiä kaupunkeja, jotka käyttivät hyväkseen ihmisten ja tavaroiden liikkuvuutta ja jopa helpottivat sitä. Moni keskiaikainen kaupunki kehittyi yhden ja saman kaavan mukaan, josta tosin oli lukemattomia variaatioita. Kaupunki syntyi, kun kirkkoruhtinaan tai sotapäällikön linnoitetun asumuksen (cité) viereen syntyi markkina- tai kauppapaikka (portus). Tämä vallan ja yrityshengen, suojeluksen ja kaupankäynnin,risteävien teiden ja ympäröivien muurien liitto luonnehtii osuvasti kaupungin olemusta. Se on hedelmällisen jännittävä yhdistelmä eristyneisyyttä ja avoimuutta, korkeakulttuuria ja alhaista ahneutta, sitkeää vanhoillisuutta ja levotonta uuden etsintää.
Toisaalta kaupunkeja syntyi sinnekin, missä maasta viljelevän väestön tuotantoylijäämä riitti muuhunkin kuin ruoan tuottamiseen tähtäävien toimien ylläpitämiseen:jumalanpalvelukseen, sotaan, taiteeseen, käsityöhön. Papit rukoilivat luonnossa maksettavia lahjoja vastaan suojelusta Jumalalta, sotilaat saattoivat vaatia pakkoylläpitoa ja ruukuntekijät ja kankurit vaihtoivat tuotteitaan viljaan. Reuna-alueiden väestö harjoitti hengenpitimikseen tavaroiden ja palvelusten vaihtoa. Jos syntyneet markkinapaikat alkoivat kukoistaa, niistä kehittyi kaupunkeja.
Eurooppalaisen kaupungin historiassa ei välttämättä ole mielenkiintoisinta se, mistä se on saanut alkunsa, sillä Euroopassa oli ainakin jo keskiajan loppuvaiheessa suuri määrä kaupunkeja. Kiinnostavampaa sen sijaan on tietää, miksi jotkut niistä menestyivät ja kasvoivat ja toiset eivät. Amalfi Etelä-Italiassa ja Trier Moselin varrella olivat jo ennen Kaarle Suuren aikaa merkittäviä kaupunkeja, samoin kuin Birka ja Västergarn Skandinaviassa ja Haithabu Tanskassa olivat tärkeitä kauppayhdyskuntia. Eräät ”pimeän keskiajan” kaupungeista menestyivät ja toiset häipyivät näkymättömiin, kunnes 1900-luvun arkeologit ovat kaivaneet niiden sijaintipaikat esiin. Miksi jotkut kukoistivat ja toiset kuolivat? Sijainnilla ja taloudella, teknologialla ja politiikalla samoin kuin sattumalla ja sotaonnellakin on siihen oma osuutensa. Jotkin paikat osoittautuivat toisia suotuisammiksi: sopivat joenylityskohdat, tienristeykset, solansuut tai metsä- ja niittyalueiden liittymäkohdat. Hankala sijainti jyrkällä rinteellä tai suoseudulla saattoi olla haitta, mutta Laon Pohjois-Ranskassa ja Venetsia Italiassa käänsivät epäsuotuisan sijaintinsa strategiseksi eduksi, sillä helppopääsyisiä satamakaupunkeja ja tasangolle rakennettuja kaupunkeja oli pakko piiritysten ja ryöstelyjen takia jatkuvasti jälleenrakentaa ja vallittaa uudestaan.
Pääkaupunki voitiin perustaa tai hovi siirtää toiseen kaupunkiin myös hallitsijanpäätöksestä tai diplomaattisesta viisaudesta, kuten silloin kun Madrid korvasi 1500-luvulla Toledon tai kun Pietarista, Itämeren alueen uudesta satamakaupungista, tehtiin 1700-luvulla Venäjän pääkaupunki. Mutta tähän politiikan mahdollisuudet rajoittuivatkin. Moskova ei näivettynyt hallitsijan poismuuton takia, eikä Versailles lyönyt laudalta Pariisia. Mikään pikkukaupunki ei liioin noussut valokeilaan vain sen takia, että siitä sattui tulemaan maakunnan pääkaupunki. Ajan mittaan vaikutti enemmän se, pystyivätkö ne uudistamaan tuotannon, jonka varassa ne elivät, kilpailemaan toisten kanssa kaupassa ja finanssitoiminnassa ja houkuttelemaan luovaa väkeä pysyvästi piiriinsä. Sopeutumiskyky ja joustavuus osoittautuvat ajan mittaan jokaisen kaupungin menestyksen perusehdoiksi.

Eurooppa: Kaupunkien elämää (toim. Wim Blockmans), 1994, WSOY