Entisaikaisessa kansankulttuurissa kuolemaan liittyi monia uskomuksia. Kuolemassa ihmisen ruumis ei suinkaan muuttunut pelkäksi tyhjäksi, hylätyksi ”tomumajaksi”, sillä vaikka vainajan henki poistuikin ruumiista, siihen jäi asumaan vielä eräänlainen ruumishaltija. Tämä henki teki ruumiista vielä kuolleenakin kuulevan, näkevän ja muistavan. Tällainen vainajan yliluonnollisuus teki siitä uhkaavan ja pelottavan. Sen uskottiin muun muassa pian alkavan ikävöidä kotiinsa ja sinne jäänyttä omaisuuttaan. Vainaja muodosti myös uhkan eläville ihmisille, sillä sen uskottiin pystyvän hakemaan eläviä halutessaan mukaansa.



Kuolleiden karsikot syntyivät palvelemaan vainajien paluun uhkaa. Saattomatkan puolivälissä pysähdyttiin levähdyspaikalla karsimaan sopivasta puusta alaoksat pois ja kaivertamaan runkoon vainajan kuolinaika, nimikirjaimet sekä risti. Merkit estivät hautausmaalta jälkiä takaisin seuraavaa vainajaa tulemasta edemmäs ja samalla ne todistivat vainajalle, että se oli todellakin kuollut. Näin karsikkopuusta muodostui eräänlainen rajapylväs elävien ja kuolleiden maailman väliin.

Karsikkoperinne alkoi vähin erin muuttua 1800-luvulle tultaessa. Silloin karsimisesta alettiin jo vähitellen luopua ja merkinnät tehtiin erilliseen puuhun kiinnitettävään lautaan. Pohjois-Savossa karsikkolaudat siirtyivät hautajaisreitiltä aivan kotipihaan asti, jossa ne ripustettiin piharakennusten seinille. Taustalla oli herätysliikkeiden aikaansaama uskomusten muutos, jonka vaikutuksesta karsikkomerkintöjen merkitys muuttui vainajan matkan pysäyttäjästä vainajan muistomerkiksi.



Suomessa vainajan karsikko on savolainen ja karjalainen ilmiö. Keski-Suomessa tapa on ollut käytössä itäisissä osissa. Konneveden kunnan alueella karsikkopaikkoja, niin puu- kuin lautakarsikkojakin, tiedetään olevan yhteensä vähän alle 20. Tähän mennessä on löydetty yksi kalliokarsikko Haronkalliolta. Kotiseutumuseon karsikkopetäjä on siirretty Pohjois-Lanstun saaresta.

Karsikontekoperinne loppui Konnevedellä niin kuin myös koko karsikkoalueella 1900-luvulle tultaessa. Syynä tähän lienee ollut yleinen teollistumisen ja rahatalouteen siirtymisen tuoma mullistus, joka muutti rajusti myös maaseudun henkisiä ja aineellisia arvoja. Vanhat tavat alkoivat varmasti tuntua ihmisten mielessä myös hieman taikauskoisilta, ja näin karsikkoperinne alkoi vajota historian hämärään.