Tänään eletään kuvataiteessa postmodernia aikaa ja akvarellikin on saanut ilmentymiä “nykystä”. Ei ole olemassa kiveenkirjoitettua tyyliä tai tekniikkaa, jolla vesiväriä pitäisi maalata. Myös akvarellitaiteessa kaikki on sallittua; sisältö on tärkein. Maalarit työskentelevät kukin omalla tavallaan vesivärin luonteesta ja mahdollisuuksista nauttien. Vesivärimaalauksen viehätys on osittain juuri pintojen elävyydessä. Laveeratessa väripinnat sulautuvat toisiinsa eikä rajoja synny ellei jo kuivahtaneelle pinnalle tuoda lisää kosteutta. Kuivalle pinnalle muodostuu herkemmin rajoja. Kuva voi syntyä kynä-, liitu- ja sivellinviivoista tai raaputtaen tehdyistä jäljistä sekä väripinnoista, joiden rajat noudattavat tai karttavat piirustusta. Pintojen ja viivojen suhde voi siten olla mukautuva tai vastakohtia muodostava. Valuva väri, roiskeet, veden ja eri pigmenttien tapa reagoida toisiinsa voivat synnyttää yllättäviä, hauskoja tai harmittavia ilmiöitä.