PUHE ITSENÄISYYS- JA YLIOPPILASJUHLASSA 5.12.2024

Rehtori Toni Uusimäki

Kauhavan lukio

 

 

HYVÄT OPETTAJAT JA LUKIOLAISET

ARVOISAT JUHLAVIERAAT

 

Suomi kokoontuu huomenna uuden presidenttiparimme johdolla viettämään maamme itsenäisyyspäivää jo 107. kerran. Kynttilät sytytetään tuikkimaan valoaan harmaaseen alkutalveen, uljaat siniristiliput vedetään valkotankoihin, joissakin kodeissa juhlitaan nuoren valkolakkia, kansakunnan tunnetuimmat julkkikset kättelevät presidenttiparin ja siirtyvät juhlimaan vuodenkierron isänmaallisinta päivää tanssiparketille.

 Itsenäisyyspäivä on todella merkittävä kansalle, joka maailman mittapuun mukaan on pieni, pohjoinen ja harvinaisia suomalais-ugrilaisia ja germaanispohjaisia kansalliskieliä puhuva. Kansallisessa historiankirjoituksessa on pitkään ylläpidetty myyttiä, jonka mukaan valtiollisen itsenäisyyden saavuttaminen 1917 oli suomalaisten itsestään selvä tavoite, jonka puolesta kamppailtiin aina 1900-luvun alun sortovuosista lähtien. Suomen presidentiksi toisen maailmansodan jälkeen noussut Juho Kusti Paasikivi kertoo keskustelleensa Suomen itsenäisyydestä ensi kerran vasta talvella 1911, jolloin myöhemmän itsenäisyyssenaatin johtaja Pehr Evind Svinhufvud oli tokaissut: “Tämä elämä ei mene näin. Me tuhoudumme, ellemme pääse Venäjästä eroon”. Svinhufvudin perustuslaillinen linja ja aseelliseen vastarintaan valmiit aktivistit olivat tärkeässä roolissa, kun askelia kohti itsenäisyyttä alettiin ottaa. Ylioppilasaktivismin nousu antoi kipinän loppuvuodesta 1914 siihen, että suomalaisia nuoria miehiä alkoi siirtyä ensimmäisen maailmansodan oloissa sotilaskoulutukseen Saksaan. Tämä Kauhavallakin arvostettu jääkäriliike oli tärkeässä roolissa Suomen sisällissodassa valkoisen armeijan kouluttajina ja taisteluvoimana sekä myöhemmin Suomen puolustusvoimien ytimenä. Suomalaiset perustuslailliset eivät puolestaan antaneet venäläistämisohjelman kaltaista Suomen autonomisen aseman loukkausta anteeksi Venäjälle.

Keisarillisen Saksan eteneminen itärintamalla ja Venäjän armeijan sotaponnistelujen hyytyminen johtivat vuoden 1917 maaliskuussa tsaarinvallan kukistumiseen ja vallankumouksellisen liikehdinnän voimakkaaseen nousuun. Silti venäläisten toimiin Suomessa ymmärtäväisesti suhtautuneet vanhat konservatiivit jarruttelivat itsenäisyystoiveita reaalipolitiikkaan vedoten. Vastustusta itsenäisyydelle löytyi myös teollisuuspiireistä, jotka pelkäsivät Venäjän markkinoiden menettämistä.

 Venäjällä marraskuussa 1917 toteutunut bolsevikkivallankumous nosti valtaan Leninin johtamat kommunistit. Saksan kanssa tehtävän erillisrauhan toteuttamiseksi ja vallankumouksen pelastamiseksi Lenin oli valmis tunnustamaan Suomen itsenäisyyden, vaikka hän uskoikin työväenluokan maailmanvallankumouksen leviämisen tuovan Suomen takaisin Venäjän valtioyhteyteen. Suomessa yhteiskunnallisen tilanteen voimakas kärjistyminen ja kansan jakautuminen kahteen leiriin johtivat kansalliseen murhenäytelmään, kun tammikuun 1918 lopussa punaiset ja valkoiset ajautuivat veriseen sisällissotaan. Sen haavoja ja arpia paranneltiin pitkään tulevina vuosikymmeninä.

 

Hyvät kuulijat,

haluan peilata Suomen itsenäisyyden useita vuosikymmeniä osittain oman isäni elämänvaiheiden kautta, koska ne piirtävät kuvan myös suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä. Tällainen mikrohistoriallinen lähestymistapa on noussut varsin suosituksi suomalaisessa historiatieteessä viimeisen parinkymmenen vuoden aikana.

 Isäni menehtyi viime vuonna 88-vuotiaana. Hän syntyi Lappajärvellä vuonna 1935, jolloin maassamme oli käynnissä voimakas kansakunnan eheyttäminen sisällissodan aiheuttaminen traumojen vuoksi. Parlamentaarinen järjestelmämme oli juuri onnistunut estämään lapuanliikkeen ajaman oikeistoradikalismin nousun, mutta myös ajanut äärivasemmistoa edustaneet kommunistit maan alle. 30-luvun alun talouslamasta oli myös noustu ja metsäteollisuuden vienti veti vahvasti.

Myönteinen kehitys kuitenkin katkesi, kun demokratiat joutuivat Euroopassa tulilinjalle diktaattorien puristuksessa. Saksan Hitlerin ja Neuvostoliiton Stalinin häikäilemättömyys kirjattiin vuoden 1939 hyökkäämättömyyssopimuksen salaiseen lisäpöytäkirjaan, jossa Neuvostoliitolle annettiin vapaat kädet järjestellä asioita Baltian maiden ja Suomen suunnalla. Neuvostoliitto hyökkäsi ilman sodanjulistusta Suomen kimppuun 30.11.1939. Seuraavan 105 päivän aikana koettiin talvisodan ihme, jota on sanottu Suomen toiseksi itsenäisyystaisteluksi. Sota hävittiin raskain uhrein ja alueluovutuksin. Tärkein asia oli kuitenkin itsenäisyyden ja demokraattisen yhteiskuntajärjestyksen säilyttäminen, kuten veteraanijärjestöjen Vapauden viestin henkisessä perinnössä todettiin.

Isäni oli talvisodan syttyessä vasta nelivuotias pikkupoika. Jatkosodan käynnistyessä kesäkuussa 1941 ikää oli vasta pari vuotta enemmän. Isänisäni taisteli jatkosodassa Karjalassa ja Itä-Karjalassa. Rintamalla oli tiukat tilanteensa, mutta sama päti kotirintamaan. Perheen elanto oli yhden lehmän, pienimuotoisen mansikan- ja vihannesten viljelyn, kalastuksen ja parin tukihenkilön varassa. Lampaista saatiin villaa ja kaikki oli säännösteltyä. Elämä oli niukkuuden jakamista perheessä, jossa oli kuusi poikaa ja kaksi tyttöä, kun viimeinen lapsista syntyi vuonna 1946. IsänIsää odotettiin kovasti rintamalta lomille. Onneksi suurperheen taloudellinen tilanne myöhemmin koheni, kun isoisälleni tuli uusia tehtäviä vähittäiskauppiaana ja kunnansihteerinä.

Lapsuudenkodistaan isäni peri kuitenkin kovan työnteon arvon, koulutusmyönteisyyden ja yrittämisen halun. Suomessa oli käynnissä merkittävä elinkeinorakenteen muutos, kun maatalouden koneistaminen ja viljelyn tehostaminen johtivat vähitellen teollisuuden ja palvelualojen kasvuun maatalouden liikaväestön siirtyessä uusille aloille. Isäni opiskeli ensin merkonomiksi ja valmistui 1960-luvun alussa seminaarista opettajaksi. Äitini - tulevan vaimonsa - hän oli tavannut useimpien sen ajan nuorten tapaan tansseissa. Mentyään naimisiin he asettuivat asumaan Kokkolaan. Tämäkin heijastaa laajempaa trendiä suomalaisessa yhteiskunnassa, johon kuuluivat keskiluokkaistuminen ja kaupungistuminen. Isäni oli alunperin kaupallisten aineiden opettaja, mutta Kokkolassa asuessamme hän toimi myös vuosia puu- ja metallityön opettajana. Hänen käsistään syntyvät monet huonekalut nuoren perheen kotiin. Tulevina vuosina ja vuosikymmeninä isä oli rakentamassa omakotitaloa ja paria kesämökkiä, mutta myös mm. kaappikelloa, kanteletta, viulua ja luodikkoa.

Nykymittapuun mukaan suurperheistä olevat vanhempani saivat 60-luvulla kaksi lasta, minut ja sisareni. Tämä heijasteli myös yhteiskunnallista muutosta, jota leimasi lapsiluvun pieneneminen. 1970-luvun alku toi kaksi merkittävää uutuutta: peruskoulun ja kunnalliset terveyskeskukset. Molemmat vanhempani työskentelivät palveluammatissa julkisella sektorilla: isä opettajana, äiti apuhoitajana kunnallisessa terveyskeskuksessa aina siihen asti kun molemmat eläköityivät 1990-luvun puolivälissä. 1970- ja 1980-luvulla julkinen sektori kasvoi meillä merkittävästi. Sillä on ollut todella tärkeä rooli hyvinvointivaltion synnyssä, mutta myös sen nykyisten resurssiongelmien synnyttämisessä.

 1980-luvun kansantaloutemme lihavista vuosista pääsivät nauttimaan molemmat vanhempani. Heillä oli varaa matkustella, kun Arava-laina oli maksettu ja lapset olivat lentäneet valkolakin saamisen jälkeen maailmalle eli jatkamaan opintojaan korkeakoulussa. Maailman melskeet eivät juurikaan horjuttaneet suomalaisia. Kaksinapaisessa maailmassa vallitsi länsi- ja itäblokin välillä kauhun tasapaino, jollainen nykyisestä maailmanjärjestykseltä puuttuu.

1990-luvun puolivälissä isäni eläköityi pian Suomen liityttyä Euroopan unionin jäseneksi. Reservinupseerina hän olisi iloinnut Suomen Nato-jäsenyydestä, joka toteutui muutama viikko ennen isäni kuolemaa. Tieto tästä erittäin merkittävästä turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta ei kuitenkaan enää isäni ymmärrystä tavoittanut.

 

Arvoisa juhlaväki,

Suomen elinvoiman ja sekä nykyisten ja tulevien sukupolvien hyvinvoinnin ratkaisee maamme tuleva koulutuspolitiikka. Suomi nousi 1900-luvun alun kehitysmaahan verrattavissa olevasta asemasta moderniksi jälkiteolliseksi palvelu- ja hyvinvointiyhteiskunnaksi uutteran työn ja koulutuksen merkityksen ymmärtämisen avulla. Maallamme on suhteellisen vähäiset luonnonvarat ja pienet markkinat yrityksillemme. Meidän menestyksemme on ratkaisevasti kiinni siitä, mitä meillä jokaisella on korvien välissä.

Toivon, että koulutuksen merkitys ymmärrettäisiin nykyistä paremmin niin opiskelijoiden, perheiden kuin poliittisen päättäjienkin keskuudessa. Hiljattain Helsingin Sanomissa julkaistu artikkeli herätti huolta monen lukijan mielessä. Sen mukaan hyvinvointiimme olennaisesti vaikuttava talouskasvu on vaarassa, koska Suomi on taantunut 2000-luvun aikana merkittävästi korkeakoulutettujen määrässä. Korkeakoulutettujen nuorten osuus on pudonnut Suomessa jo alle läntisten OECD-maiden keskiarvon. Viime vuoden tilastojen mukaan 25–34-vuotiaista oli korkea-asteen tutkinnon suorittanut Suomessa noin 39 prosenttia, kun OECD-maiden keskiarvo oli 47 prosenttia. Etelä-Koreassa, Kanadassa, Japanissa, Irlannissa ja Britanniassa korkeakoulutettujen määrä ylitti 60 prosenttia.

Lukion jälkeisiin jatko-opintoihin liittyvästä pulmasta huolimatta meillä on tänään ilo juhlia kahta valkolakin saavuttanutta syksyn kokelastamme. Charlotte Hautamäki ja Okki Itäniemi ovat hienosti saattaneet lukio-opintonsa päätökseen. Nyt on heidän aikansa lähteä tavoittelemaan omia unelmiaan ja polkua, joka johtaa heidän tavoitteisiinsa. Toivon, että asetatte riman realistisesti, mutta riittävän korkealle. Lämpimät onnittelut teille molemmille ylioppilastutkinnon suorittamisen johdosta!