Pohjan satakieli

Se lauloi illasta puoliyöhön,
ja taas, kun leimahti koilliseen
uus liekki uusine toiveineen
se heräsi, laulaja, laulajan työhön
ja oksalla nuoren omenapuun
koko suvisen kuun
se sepitti säkeitä armaalleen.

Yli perunamaan, läpi ikkunain
se laulu helisi, helisi vain
ei näkynyt laulajaa.
Satakieli se on! minä julistin.
He nauroivat, isä ja äitikin:
Voi lapsi parka, ei koskaan saa
piha tämmöinen sellaista kunniaa:
mikä lienee pesätön peipponen!

Olin onneton, puolesta laulun sen
vain itkua vailla, kun häveten
pojansilmin uhmasta liekehtivin
ulos tölmäsin hullussa hurmiossa
ja hiivin suojassa pensasrivin
kuin kissa syvässä ruohikossa
ja, laulajan kunnian tähden
kiven sieppasin maasta ja - osuipas!
Miten onkaan Jumala avulias
ja altis luodun mieli.
Minä onnekas
sain todistaa kaikkien nähden:
se oli satakieli.

Lauri Viita, teoksesta Käppyräinen (1954)