Kirjoituskilpailun 2025 voittajateokset äänikirjoina (Kuunteleminen vaatii kirjautumisen)
Elämän laulu (Luka Takki)
Kirkas usva valaisi raunioituneen kaupungin. Pieni varpunen istui yksin entisen talon romahtaneella seinällä. Sen höyhenet olivat harmaantuneet, siivet raskaat — vanha lintu, joka oli nähnyt enemmän kuin olisi halunnut.
Vain maahan levinneet tiilet kertoivat, missä sen koti oli kerran ollut. Maailma oli muuttunut, mutta varpunen ei ymmärtänyt, miksi. Se levitti siipensä ja tunsi hitusen auringon lämpöä, joka levisi sen jo vanhoihin luihin. Kasa tiiliä sen alla sai sen kuitenkin pohtimaan: mitä kaikki merkitsi?
Kaukana horisontissa kohosivat savupylväät korkealle taivaaseen, ja korviahuumaavien jyskähdysten kaiku täytti rauniot kaiullaan. Jokainen pylväs kertoi oman tarinansa menetyksestä ja surusta, joka seurasi sitä.
Raunioiden ylle laskeutui hiljaisuus. Ja siinä hiljaisuudessa avautui muisto: pikkutyttö, joka jätti joka päivä talon pihaan murusia. Lempeä tyttö, jonka kaulassa riippui harmaa huivi, tuntui kantavan mukanaan lupauksen kodista ja lämmöstä.
Aluksi varpunen pysytteli kauempana, katsellen tytön varjon liikettä varoen. Niihin aikoihin se oli elänyt päivät ilman ruokaa, nokkinut maata turhaan etsien murusia, joita ei ollut. Elämän armottomuuden uhrina.
Vasta monen päivän kuluttua varpunen uskalsi lähestyä. Tyttö hymyili, pudotti muutaman leivänmurusen maahan, ja varpunen oppi, ettei kaikkia ääniä tarvinnut pelätä.
Eräänä kesäiltana tyttö istui hiljaa penkillä, ja varpunen laskeutui hänen viereensä. Kahden, niin erilaisen, mutta silti niin samanlaisen, katseet kohtasivat hiljaisuudessa, ja lempeä onni täytti hetken.
Varpunen oppi laulun, jota tyttö hyräili — sävelen, hauraan kuin kesätuulen henkäys, joka kuljetti mukanaan muistoja lämpimistä illoista. Laulun, jonka varpunen uskalsi visertää vasta, kun kukat olivat kuihtuneet ja illat venyneet pitkiksi.
Mutta nyt tyttö ei enää tullut. Varpusen sydän supistui surusta, kun se harhaili kylmettyneiden raunioiden halki, etsien kadonnutta ystäväänsä. Se lensi tyhjien, rikkoutuneiden talojen vierestä, mutta kukaan ei vastannut.
Talot, jotka kerran kaikuivat täynnä elämää, olivat nyt harmaat ja tyhjät. Tuuli puhalsi yli raunioiden, koskettaen varovasti noen peittämiä valokuvia ja esineitä, jotka enää heijastivat mennyttä elämää.
Varpunen huomasi pienen lätäkön asfaltin kuopassa. Värähtelevän veden pinnasta kajasti varpusen oma hahmo — ennen niin voimakas ja nuori, ja nyt sisäänpäin käpristynyt, pelkkä kuiskaus menneisyydestä.
Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi uusi ääni, kaukainen, vaimea, kuin tuuli, joka kantoi hiljaista iltalauluaan. Sävel muistutti tytön laulua ja kaikui heikkona ja sumuisena läpi raunioiden. Ehkäpä se oli pelkkä tuulen kuiskaus, muisto vain. Mutta varpunen koki, ettei sen tarina ja äänettömät laulut olleet täysin yksin.
Auringon jo laskiessa varpunen jatkoi etsintöjään kullanhohtoisessa valossa. Jokin ohjasi sen takaisin tutulle paikalle. Taloon, jonka ovensuussa tyttö oli joskus istunut ja tarjonnut sille osan maailmastaan.
Maassa hohti harmaa silkkinauha. Tytön huivi, josta vielä huokui vanhaa, rakastavaista lämpöä. Varpunen kipitti sen luokse, nosti sen nokkaansa ja tunsi kankaan tuoksun — kodin, jota ei enää ollut.
Varpunen istahti raunioiden reunalle, huivi siipien suojassa. Hiljaisuus oli niin syvä, että se tuntui kuuntelevan. Varpunen nosti päänsä ja avasi kurkkunsa. Sävel oli ensin hauras ja epävarma, vire vain, mutta täynnä muiston ja rakkauden voimaa.
Se oli tytön laulu, viimeinen muisto rakkaudesta, joka kantautui savun läpi, pitkin kattojen reunoja ja kujien poikki, ja leijui tyhjän kaupungin yllä kuin rukous.
Kaikille lauluille ei ole kuulijaa, mutta silti ne on laulettava. Varpunen lauloi, koska oli elossa ja niiden puolesta, jotka eivät enää olleet. Kun viimeinenkin sävel haihtui ilmaan, se kysyi hiljaa: miksi eräs jää, kun toinen katoaa?
Ehkä juuri siksi laulu on tarpeen: muistuttamaan, että elämä hengittää vielä raunioiden keskellä ja että se muistaa, vaikka hiljaisuus yrittäisi vaimentaa kaiken.
Vain maahan levinneet tiilet kertoivat, missä sen koti oli kerran ollut. Maailma oli muuttunut, mutta varpunen ei ymmärtänyt, miksi. Se levitti siipensä ja tunsi hitusen auringon lämpöä, joka levisi sen jo vanhoihin luihin. Kasa tiiliä sen alla sai sen kuitenkin pohtimaan: mitä kaikki merkitsi?
Kaukana horisontissa kohosivat savupylväät korkealle taivaaseen, ja korviahuumaavien jyskähdysten kaiku täytti rauniot kaiullaan. Jokainen pylväs kertoi oman tarinansa menetyksestä ja surusta, joka seurasi sitä.
Raunioiden ylle laskeutui hiljaisuus. Ja siinä hiljaisuudessa avautui muisto: pikkutyttö, joka jätti joka päivä talon pihaan murusia. Lempeä tyttö, jonka kaulassa riippui harmaa huivi, tuntui kantavan mukanaan lupauksen kodista ja lämmöstä.
Aluksi varpunen pysytteli kauempana, katsellen tytön varjon liikettä varoen. Niihin aikoihin se oli elänyt päivät ilman ruokaa, nokkinut maata turhaan etsien murusia, joita ei ollut. Elämän armottomuuden uhrina.
Vasta monen päivän kuluttua varpunen uskalsi lähestyä. Tyttö hymyili, pudotti muutaman leivänmurusen maahan, ja varpunen oppi, ettei kaikkia ääniä tarvinnut pelätä.
Eräänä kesäiltana tyttö istui hiljaa penkillä, ja varpunen laskeutui hänen viereensä. Kahden, niin erilaisen, mutta silti niin samanlaisen, katseet kohtasivat hiljaisuudessa, ja lempeä onni täytti hetken.
Varpunen oppi laulun, jota tyttö hyräili — sävelen, hauraan kuin kesätuulen henkäys, joka kuljetti mukanaan muistoja lämpimistä illoista. Laulun, jonka varpunen uskalsi visertää vasta, kun kukat olivat kuihtuneet ja illat venyneet pitkiksi.
Mutta nyt tyttö ei enää tullut. Varpusen sydän supistui surusta, kun se harhaili kylmettyneiden raunioiden halki, etsien kadonnutta ystäväänsä. Se lensi tyhjien, rikkoutuneiden talojen vierestä, mutta kukaan ei vastannut.
Talot, jotka kerran kaikuivat täynnä elämää, olivat nyt harmaat ja tyhjät. Tuuli puhalsi yli raunioiden, koskettaen varovasti noen peittämiä valokuvia ja esineitä, jotka enää heijastivat mennyttä elämää.
Varpunen huomasi pienen lätäkön asfaltin kuopassa. Värähtelevän veden pinnasta kajasti varpusen oma hahmo — ennen niin voimakas ja nuori, ja nyt sisäänpäin käpristynyt, pelkkä kuiskaus menneisyydestä.
Yhtäkkiä hiljaisuuden rikkoi uusi ääni, kaukainen, vaimea, kuin tuuli, joka kantoi hiljaista iltalauluaan. Sävel muistutti tytön laulua ja kaikui heikkona ja sumuisena läpi raunioiden. Ehkäpä se oli pelkkä tuulen kuiskaus, muisto vain. Mutta varpunen koki, ettei sen tarina ja äänettömät laulut olleet täysin yksin.
Auringon jo laskiessa varpunen jatkoi etsintöjään kullanhohtoisessa valossa. Jokin ohjasi sen takaisin tutulle paikalle. Taloon, jonka ovensuussa tyttö oli joskus istunut ja tarjonnut sille osan maailmastaan.
Maassa hohti harmaa silkkinauha. Tytön huivi, josta vielä huokui vanhaa, rakastavaista lämpöä. Varpunen kipitti sen luokse, nosti sen nokkaansa ja tunsi kankaan tuoksun — kodin, jota ei enää ollut.
Varpunen istahti raunioiden reunalle, huivi siipien suojassa. Hiljaisuus oli niin syvä, että se tuntui kuuntelevan. Varpunen nosti päänsä ja avasi kurkkunsa. Sävel oli ensin hauras ja epävarma, vire vain, mutta täynnä muiston ja rakkauden voimaa.
Se oli tytön laulu, viimeinen muisto rakkaudesta, joka kantautui savun läpi, pitkin kattojen reunoja ja kujien poikki, ja leijui tyhjän kaupungin yllä kuin rukous.
Kaikille lauluille ei ole kuulijaa, mutta silti ne on laulettava. Varpunen lauloi, koska oli elossa ja niiden puolesta, jotka eivät enää olleet. Kun viimeinenkin sävel haihtui ilmaan, se kysyi hiljaa: miksi eräs jää, kun toinen katoaa?
Ehkä juuri siksi laulu on tarpeen: muistuttamaan, että elämä hengittää vielä raunioiden keskellä ja että se muistaa, vaikka hiljaisuus yrittäisi vaimentaa kaiken.
Sinun tulee saada käyttöoikeus tälle sivulle ennen kuin voit käyttää LoadMyBook-sisältöjä.
Me naiset olemme koko yhteiskunta (Aisha Al Rashidi)
Naisten oikeudet ovat asia, josta täytyy puhua aina. Mitä enemmän siitä puhumme, sitä tärkeämmäksi se muuttuu – puheemme tästä aiheesta ei voi koskaan olla liikaa.
Naisten asema ja oikeudet ovat kehittyneet pitkän, karhean tien kautta historian. Valot ovat usein suunnattuja miehiin, mutta harvoin naisiin. Yhteiskunta on pitkään huomioinut miehiä enemmän kuin naisia. Vielä tänäkin päivänä monet naiset kokevat syrjintää, seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Monet eivät uskalla puhua kokemuksistaan ääneen, vaikka haluaisivat. Monet haluavat opiskella, kehittyä, ilmaista mielipiteensä – mutta heiltä puuttuu valta ja mahdollisuus. On naisia, jotka menevät nukkumaan illalla kyyneleet silmissä, toivoen muutosta, mutta eivät pysty tekemään asialle mitään. Tämä on sydäntä särkevää, ja se on muutettava – mutta kuka ottaa vastuun? Kuka pystyisi auttamaan kaikkia naisia maailmassa? Nämä ovat kysymyksiä, joihin tarvitaan vastauksia. Vai löytyykö näille kysymyksille edes vastauksia?
Naisten oikeudet ovat minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeitä. Olen ja haluan aina olla naisten puolella, sillä ilman meitä yhteiskunta ei voisi toimia. Me naiset olemme koko yhteiskunnan selkäranka. Jokaisella naisella on erityisiä kykyjä, mutta ongelma on usein se, ettei heillä ole mahdollisuutta näyttää niitä. Milloin tämä syrjintä ja huono kohtelu loppuu? Miksi emme hyväksyisi toisiamme sellaisina kuin olemme? Miksi emme voisi rakastaa ja tukea toisiamme? Toivon syvästi, että jonain päivänä kaikilla naisilla olisi kaikki hyvin. Kun yksi nainen kaatuu, muut naiset nousevat hänen tuekseen. Tämä on minulle aihe, josta voisin keskustella pitkään!
Toivon, että jonain päivänä naisten arvostus ja oikeudet toteutuvat kaikkialla maailmassa. Me kaikki olemme tärkeitä – jokainen ääni, jokainen tarina, jokainen elämä, jokainen kyynel ja jokainen viaton hymy. Kukaan ei ansaitse pahuutta. Lopulta kaikki olemme ihmisiä. Jokaisella on oma alkunsa, ilonsa ja surunsa. Miksi lähtisimme vihaamaan toisiamme?
Hyväksymällä toisiamme vahvistamme itseämme ja koko yhteiskuntaa. Tämä on polku, joka vie meitä kohti oikeudenmukaisempaa, tasa-arvoisempaa ja parempaa maailmaa.
Tämä on aihe, joka on nostettava korkealle, sillä se koskettaa meitä kaikkia inhimillisellä ja suurella tavalla.
Rakastamalla toisiamme pystymme pääsemään korkeuksiin. Ehkä jonain päivänä jopa taivaan korkeuksiin.
Naisten asema ja oikeudet ovat kehittyneet pitkän, karhean tien kautta historian. Valot ovat usein suunnattuja miehiin, mutta harvoin naisiin. Yhteiskunta on pitkään huomioinut miehiä enemmän kuin naisia. Vielä tänäkin päivänä monet naiset kokevat syrjintää, seksuaalista häirintää ja väkivaltaa. Monet eivät uskalla puhua kokemuksistaan ääneen, vaikka haluaisivat. Monet haluavat opiskella, kehittyä, ilmaista mielipiteensä – mutta heiltä puuttuu valta ja mahdollisuus. On naisia, jotka menevät nukkumaan illalla kyyneleet silmissä, toivoen muutosta, mutta eivät pysty tekemään asialle mitään. Tämä on sydäntä särkevää, ja se on muutettava – mutta kuka ottaa vastuun? Kuka pystyisi auttamaan kaikkia naisia maailmassa? Nämä ovat kysymyksiä, joihin tarvitaan vastauksia. Vai löytyykö näille kysymyksille edes vastauksia?
Naisten oikeudet ovat minulle henkilökohtaisesti äärimmäisen tärkeitä. Olen ja haluan aina olla naisten puolella, sillä ilman meitä yhteiskunta ei voisi toimia. Me naiset olemme koko yhteiskunnan selkäranka. Jokaisella naisella on erityisiä kykyjä, mutta ongelma on usein se, ettei heillä ole mahdollisuutta näyttää niitä. Milloin tämä syrjintä ja huono kohtelu loppuu? Miksi emme hyväksyisi toisiamme sellaisina kuin olemme? Miksi emme voisi rakastaa ja tukea toisiamme? Toivon syvästi, että jonain päivänä kaikilla naisilla olisi kaikki hyvin. Kun yksi nainen kaatuu, muut naiset nousevat hänen tuekseen. Tämä on minulle aihe, josta voisin keskustella pitkään!
Toivon, että jonain päivänä naisten arvostus ja oikeudet toteutuvat kaikkialla maailmassa. Me kaikki olemme tärkeitä – jokainen ääni, jokainen tarina, jokainen elämä, jokainen kyynel ja jokainen viaton hymy. Kukaan ei ansaitse pahuutta. Lopulta kaikki olemme ihmisiä. Jokaisella on oma alkunsa, ilonsa ja surunsa. Miksi lähtisimme vihaamaan toisiamme?
Hyväksymällä toisiamme vahvistamme itseämme ja koko yhteiskuntaa. Tämä on polku, joka vie meitä kohti oikeudenmukaisempaa, tasa-arvoisempaa ja parempaa maailmaa.
Tämä on aihe, joka on nostettava korkealle, sillä se koskettaa meitä kaikkia inhimillisellä ja suurella tavalla.
Rakastamalla toisiamme pystymme pääsemään korkeuksiin. Ehkä jonain päivänä jopa taivaan korkeuksiin.
Sinun tulee saada käyttöoikeus tälle sivulle ennen kuin voit käyttää LoadMyBook-sisältöjä.
Olin pelkuri (Pihla Piiroinen)
Olin pelkuri. Pelkkä pelkuri.
Yöllä, pimeydessä, tein itselleni lupauksia. Huomenna se tapahtuisi. Tekisin sen. Mutta päivänvalossa, kun seisoit edessäni… suuni pysyi kiinni. Kuumotus poskillani. Huulet verille purtuina. Silmät levottomina, eivät tiedä mihin katsoa. Sinuunko? Maahan?
Sitä kesti vain ohimenevän hetken. Olin ainoa, joka kiinnitti siihen huomiota. Sinä et välittänyt. Kyllä minä sen tiesin. Tiesin sen, kun katsoin muita. Heidän kultaisia hiuksiaan, heidän räpsyviä ripsiään. Hoikkaakin hoikempia vartaloitaan. Kun kuuntelin muiden heleää naurua, rentoa vitsailua, johon sisältyi sitä jotain. Jotain, mitä en osannut, jotain, mitä te ette ikinä huomanneet.
Mutta silti tein samat lupaukset joka ilta. Ja petin samat lupaukset edessäsi.
Miten sattuikin. Miten osuitkin tielleni jossain niin kummallisessa paikassa. Silmäni vilkaisevat nopeasti, ihan nopeasti. Mutta jään kiinni. Katsoit jo. Hengitys juuttuu kurkkuun. En muistanut, että silmäsi ovat niin kirkkaat. Unohdin kääntää katseen pois. Niin kai sinäkin. Askeleet hidastuvat.
Kunnes on pakko mennä ohi. Pakko kääntää katse pois. Silmät räpyttelevät tiheään. En tiedä, johtuuko se kuivumisesta vai kyynelistä. Turhautumisen kyynelistä. Koska minulla oli tilaisuus… onko jo myöhäistä? Nimi karkaa huuliltani. Henkäisen. Käännyn. Ja melkein näen sen. Sen pienen rohkeuden pisaran haihtumassa ilmaan nimen muodossa. Tyhjälle kadulle. Sydän puristuu kasaan. En muista, olitko ikinä edes täällä.
Musiikki pauhaa. Se tuntuu sydämessä, se valtaa koko kehon ja saa energian pärskymään. Suuni liikkuu laulun sanojen tahtiin. Olkapäät osuvat koko ajan toisiin. Kaikkien katseet kiinnittyvät lavalle. Minun ei. Se on kiinnittynyt sinuun. Et huomaa. Et tietenkään. Katselen, miten sinunkin huulesi liikkuvat. Miten poskesi kohoavat, kun hymyilet. Miten ravistelet hiukset pois kasvoiltasi. Miten…
En tiedä, aistitko. Sen, miten katsoin. Koska silloin kohtaat katseeni. Silmät jäävät kiinni toisiinsa. En tiedä mitä tehdä, en…
Sitten se tapahtuu. Katse tiukasti minussa, huulesi kohoavat hymyyn. Salaperäiseen hymyyn, joka antaa lupauksia, enkä voi olla hymyilemättä takaisin. Olemme keskellä äänekästä väkijoukkoa, täysin erillämme, ja silti silloin, hymyillessämme, olemme vain me. Vain me.
Muuttuiko mikään? En osaa sanoa. Sydämeni pamppailee, kunnes ilmestyt kulman takaa. Pidän katseen maassa, kunnes tunnen sinut lähelläni. Nostan varovasti katseeni. Sinäkin katsot. Hymyilet pienesti, ujosti. Punastun, mutta hymyilen. Perhoset lepattavat vatsassani. Hymy ei katoa kasvoiltani koko päivänä.
Matkalla kotiin. Turvapaikkaan. Melkein siellä. Pysähdyn. Räpyttelen silmiäni. Sydän hakkaa, kädet hikoavat. Miksi olet täällä? Istut siinä niin huolettomasti, moposi nojaa seinään. Otan viimeiset askeleet, kunnes seison edessäsi. Sinä nouset. Olet niin pitkä. Kallistan pääni. En sano mitään, kumpikaan ei sano.
Varovasti kätesi hipaisee kättäni. Ensin pikkusormet, sitten nimettömät, kunnes kaikki sormet ovat kietoutuneet toistensa lomaan. Tuijotan silmiisi. Niin kirkkaat, niin tunteikkaat. Painan toisen käden rinnallesi. Tunnen sydämen jyskeen paidan läpi. Se sykkii omani tahtiin. Poskia kivistää. Hymy ei hiivu.
Hennosti kätesi laskeutuu poskelleni. Nojaan sitä vasten. Ihosi on lämmin. Ajatukset ovat sekasotkussa, mutta se ei haittaa. Ei nyt tarvitse ajatella. Kysyt lupaa katseellasi. Minä annan luvan katseellani.
Hitaasti painat huulesi huulilleni. Varvistan. Nyt molemmat käteni kietoutuvat niskaasi. Siellä kultaiset hiuksesi ovat pelkkää untuvaa. Kuluu ikuisuus. Ehkä sekunti. En tiedä. En halua lopettaa.
Joskus se kuitenkin loppuu. Ihaninkin uni joskus loppuu. Uni yhä mielessäni katson sinua koulussa, kun kohtaat katseeni. Rohkaisen mieleni. Sydän hakkaa liian lujaa, se räjähtää kohta. Enää ohikiitävä hetki aikaa. Hymyilen varovasti, aivan pienesti. Silmäsi pehmenevät, ja suupielesi kohoavat, enkä voi olla toivomatta.
Ja joskus toiveet toteutuvat. Illalla istut ovellamme.
Yöllä, pimeydessä, tein itselleni lupauksia. Huomenna se tapahtuisi. Tekisin sen. Mutta päivänvalossa, kun seisoit edessäni… suuni pysyi kiinni. Kuumotus poskillani. Huulet verille purtuina. Silmät levottomina, eivät tiedä mihin katsoa. Sinuunko? Maahan?
Sitä kesti vain ohimenevän hetken. Olin ainoa, joka kiinnitti siihen huomiota. Sinä et välittänyt. Kyllä minä sen tiesin. Tiesin sen, kun katsoin muita. Heidän kultaisia hiuksiaan, heidän räpsyviä ripsiään. Hoikkaakin hoikempia vartaloitaan. Kun kuuntelin muiden heleää naurua, rentoa vitsailua, johon sisältyi sitä jotain. Jotain, mitä en osannut, jotain, mitä te ette ikinä huomanneet.
Mutta silti tein samat lupaukset joka ilta. Ja petin samat lupaukset edessäsi.
Miten sattuikin. Miten osuitkin tielleni jossain niin kummallisessa paikassa. Silmäni vilkaisevat nopeasti, ihan nopeasti. Mutta jään kiinni. Katsoit jo. Hengitys juuttuu kurkkuun. En muistanut, että silmäsi ovat niin kirkkaat. Unohdin kääntää katseen pois. Niin kai sinäkin. Askeleet hidastuvat.
Kunnes on pakko mennä ohi. Pakko kääntää katse pois. Silmät räpyttelevät tiheään. En tiedä, johtuuko se kuivumisesta vai kyynelistä. Turhautumisen kyynelistä. Koska minulla oli tilaisuus… onko jo myöhäistä? Nimi karkaa huuliltani. Henkäisen. Käännyn. Ja melkein näen sen. Sen pienen rohkeuden pisaran haihtumassa ilmaan nimen muodossa. Tyhjälle kadulle. Sydän puristuu kasaan. En muista, olitko ikinä edes täällä.
Musiikki pauhaa. Se tuntuu sydämessä, se valtaa koko kehon ja saa energian pärskymään. Suuni liikkuu laulun sanojen tahtiin. Olkapäät osuvat koko ajan toisiin. Kaikkien katseet kiinnittyvät lavalle. Minun ei. Se on kiinnittynyt sinuun. Et huomaa. Et tietenkään. Katselen, miten sinunkin huulesi liikkuvat. Miten poskesi kohoavat, kun hymyilet. Miten ravistelet hiukset pois kasvoiltasi. Miten…
En tiedä, aistitko. Sen, miten katsoin. Koska silloin kohtaat katseeni. Silmät jäävät kiinni toisiinsa. En tiedä mitä tehdä, en…
Sitten se tapahtuu. Katse tiukasti minussa, huulesi kohoavat hymyyn. Salaperäiseen hymyyn, joka antaa lupauksia, enkä voi olla hymyilemättä takaisin. Olemme keskellä äänekästä väkijoukkoa, täysin erillämme, ja silti silloin, hymyillessämme, olemme vain me. Vain me.
Muuttuiko mikään? En osaa sanoa. Sydämeni pamppailee, kunnes ilmestyt kulman takaa. Pidän katseen maassa, kunnes tunnen sinut lähelläni. Nostan varovasti katseeni. Sinäkin katsot. Hymyilet pienesti, ujosti. Punastun, mutta hymyilen. Perhoset lepattavat vatsassani. Hymy ei katoa kasvoiltani koko päivänä.
Matkalla kotiin. Turvapaikkaan. Melkein siellä. Pysähdyn. Räpyttelen silmiäni. Sydän hakkaa, kädet hikoavat. Miksi olet täällä? Istut siinä niin huolettomasti, moposi nojaa seinään. Otan viimeiset askeleet, kunnes seison edessäsi. Sinä nouset. Olet niin pitkä. Kallistan pääni. En sano mitään, kumpikaan ei sano.
Varovasti kätesi hipaisee kättäni. Ensin pikkusormet, sitten nimettömät, kunnes kaikki sormet ovat kietoutuneet toistensa lomaan. Tuijotan silmiisi. Niin kirkkaat, niin tunteikkaat. Painan toisen käden rinnallesi. Tunnen sydämen jyskeen paidan läpi. Se sykkii omani tahtiin. Poskia kivistää. Hymy ei hiivu.
Hennosti kätesi laskeutuu poskelleni. Nojaan sitä vasten. Ihosi on lämmin. Ajatukset ovat sekasotkussa, mutta se ei haittaa. Ei nyt tarvitse ajatella. Kysyt lupaa katseellasi. Minä annan luvan katseellani.
Hitaasti painat huulesi huulilleni. Varvistan. Nyt molemmat käteni kietoutuvat niskaasi. Siellä kultaiset hiuksesi ovat pelkkää untuvaa. Kuluu ikuisuus. Ehkä sekunti. En tiedä. En halua lopettaa.
Joskus se kuitenkin loppuu. Ihaninkin uni joskus loppuu. Uni yhä mielessäni katson sinua koulussa, kun kohtaat katseeni. Rohkaisen mieleni. Sydän hakkaa liian lujaa, se räjähtää kohta. Enää ohikiitävä hetki aikaa. Hymyilen varovasti, aivan pienesti. Silmäsi pehmenevät, ja suupielesi kohoavat, enkä voi olla toivomatta.
Ja joskus toiveet toteutuvat. Illalla istut ovellamme.
Sinun tulee saada käyttöoikeus tälle sivulle ennen kuin voit käyttää LoadMyBook-sisältöjä.
Väreet - sanojen ulottumattomissa (Alisa Vainiontaus)
Muistan olleeni silloin väsynyt. Sellaisella hiljaisella tavalla, joka ei näy ulospäin, mutta tuntuu painona rintakehässä. Ilmassa leijui syksyn kosteus, joka tarttui hiuksiin ja vaatteisiin, ja kadut olivat täynnä märkiä lehtiä, jotka liimautuivat kenkiin. Puiden oksat roikkuivat raskaina, ja tuuli kantoi mukanaan kylmän kosteuden tuoksun. Hengittäminen tuntui tavallista raskaammalta, ja jokainen askel vei enemmän voimia kuin oli tarpeen.
Kuljin kadulla tavalliseen tapaani, pää täynnä hajanaisia ajatuksia. Ne pyörivät mielessäni kuin tuulen mukana kulkevat lehdet — suuntaa vailla, päämäärää vailla, vain sinne tänne sinkoillen. Katseeni hakeutui kadun pintaan, ohitse kulkevien varjojen lomaan.
Sitten tapahtui jotain pientä. Nostaessani katseeni ohikiitävä hymy pysäytti minut hetkeksi, ja samaan aikaan pieni väre heräsi sisälläni. Se ei ollut suuri ele, ei mitään suunniteltua, mutta jokin sen yksinkertaisuudessa kosketti minua syvältä.
Pieni väre kulki kehossani, hitaasti mutta tarkoin. Se kiersi rintakehää ja hartioita ja jätti jälkeensä hennon tunteen, jonka olisi voinut erehtyä unohtamaan — ellei se olisi liikkunut mukana jokaisessa seuraavassa hengityksessä. Hetki tuntui ohikiitävältä, mutta sen merkitys jäi kantamaan minua pidempään kuin olisin osannut kuvitella.
Väreet muistuttivat, että yhteys voi syntyä pienistä hetkistä, jotka jäävät huomaamatta muilta. Ei aina tarvita suuria sanoja, eleitä tai lupauksia. Joskus riittää, että joku huomaa meidät — edes sekunniksi. Se pieni tunnustus olemassaolosta, pieni merkki siitä, että olemme tulleet nähdyksi, voi jäädä tuntumaan kehossamme ja mielessämme pitkäksi aikaa.
Ehkä juuri siinä piilee väreiden kauneus. Ne voivat syntyä aivan pienistä kohtaamisista: ystävän hiljaisesta katseesta, ohikulkijan huomaavasta hymystä, tuulen kevyestä kosketuksesta poskella tai äänen vivahteista, joka pysäyttää ajatuksen hetkeksi. Pienet väreet kertovat meille, että olemme elossa, että jokin meissä liikahtaa, että jokin kantaa ja herää uudelleen — joka päivä.
Kun jatkoin matkaani, maailma ei muuttunut kokonaan. Harmaa syysilma pysyi ympärilläni, lehdet edelleen liimautuivat kenkiin, ja puiden oksat roikkuivat yhtä raskaina. Silti sisälläni jokin oli muuttunut. Tuo väre kulki edelleen kehossani ja muistutti: elämässä on hetkiä, jotka voivat kuulostaa mitättömiltä, mutta jotka jättävät jäljen.
Me tarvitsemme näitä hetkiä enemmän kuin myönnämme. Ei siksi, että kaipaisimme sanoja, vaan siksi että hiljaisuudessakin voi tulla kuulluksi.
Väreet jäivät kehooni ja mieleeni, hiljaisina jälkinä jostain ohimenneestä, joka jäi lopulta pysyväksi.
Kuljin kadulla tavalliseen tapaani, pää täynnä hajanaisia ajatuksia. Ne pyörivät mielessäni kuin tuulen mukana kulkevat lehdet — suuntaa vailla, päämäärää vailla, vain sinne tänne sinkoillen. Katseeni hakeutui kadun pintaan, ohitse kulkevien varjojen lomaan.
Sitten tapahtui jotain pientä. Nostaessani katseeni ohikiitävä hymy pysäytti minut hetkeksi, ja samaan aikaan pieni väre heräsi sisälläni. Se ei ollut suuri ele, ei mitään suunniteltua, mutta jokin sen yksinkertaisuudessa kosketti minua syvältä.
Pieni väre kulki kehossani, hitaasti mutta tarkoin. Se kiersi rintakehää ja hartioita ja jätti jälkeensä hennon tunteen, jonka olisi voinut erehtyä unohtamaan — ellei se olisi liikkunut mukana jokaisessa seuraavassa hengityksessä. Hetki tuntui ohikiitävältä, mutta sen merkitys jäi kantamaan minua pidempään kuin olisin osannut kuvitella.
Väreet muistuttivat, että yhteys voi syntyä pienistä hetkistä, jotka jäävät huomaamatta muilta. Ei aina tarvita suuria sanoja, eleitä tai lupauksia. Joskus riittää, että joku huomaa meidät — edes sekunniksi. Se pieni tunnustus olemassaolosta, pieni merkki siitä, että olemme tulleet nähdyksi, voi jäädä tuntumaan kehossamme ja mielessämme pitkäksi aikaa.
Ehkä juuri siinä piilee väreiden kauneus. Ne voivat syntyä aivan pienistä kohtaamisista: ystävän hiljaisesta katseesta, ohikulkijan huomaavasta hymystä, tuulen kevyestä kosketuksesta poskella tai äänen vivahteista, joka pysäyttää ajatuksen hetkeksi. Pienet väreet kertovat meille, että olemme elossa, että jokin meissä liikahtaa, että jokin kantaa ja herää uudelleen — joka päivä.
Kun jatkoin matkaani, maailma ei muuttunut kokonaan. Harmaa syysilma pysyi ympärilläni, lehdet edelleen liimautuivat kenkiin, ja puiden oksat roikkuivat yhtä raskaina. Silti sisälläni jokin oli muuttunut. Tuo väre kulki edelleen kehossani ja muistutti: elämässä on hetkiä, jotka voivat kuulostaa mitättömiltä, mutta jotka jättävät jäljen.
Me tarvitsemme näitä hetkiä enemmän kuin myönnämme. Ei siksi, että kaipaisimme sanoja, vaan siksi että hiljaisuudessakin voi tulla kuulluksi.
Väreet jäivät kehooni ja mieleeni, hiljaisina jälkinä jostain ohimenneestä, joka jäi lopulta pysyväksi.
Sinun tulee saada käyttöoikeus tälle sivulle ennen kuin voit käyttää LoadMyBook-sisältöjä.
Mielen hirviöitä (Janette Sulin)
Ukkonen jylisee koko maassa. Nuoren miehen kädet vapisevat hänen yrittäessään ottaa otetta kahvikupistaan. Hän käpertyy peiton alle resuiselle sohvalle. Sade iskeytyy kattoa vasten. Rystysiä polttaa. Hän sulkee verhon kuvitellen olevansa turvassa.
Lattia narisee. Onko hän täällä? Kuuluu toinen rasahdus — suurempi, lähempää. Ikkunalasi alkaa huurtua. Mies laskee kahvikuppinsa olohuoneen puiselle pöydälle, valmiina juoksemaan pakoon. Kosteus leviää pitkin käsivartta. Hän on täällä — mies on varma siitä.
Hengitys on raskasta. Sydämen tykytyksen kuulee selvemmin kuin ukkosen jylinän.
Mies nousee ja ottaa kaksi nopeaa askelta ulko-ovelle. Hän lähestyy, sen pystyy tuntemaan. Mies avaa oven ja hyppää valtavan loikan ulos. Sade paiskoo suoraan päälakeen. Nyt mies on vain sateen, ukkosen ja hänen armoillaan. Mies katuu heti päätöstään tulla ulos.
Ilma on alkanut pakastua. Mutainen, märkä tie litisee juoksuaskelten tahdissa. Jalat eivät tunnu enää kantavan. Mies vain odottaa sitä hetkeä, että hän nappaa jalasta. Jokainen sekunti tuntuu venyneeltä vuorokaudelta. Hän lähestyy yhä hurjaa vauhtia.
Mies ei tiedä, minne hän itse on matkalla — kohti tuntematonta määränpäätä, kohti kuolemaa. Liukas tie yrittää vetää jalat miehen alta. Hän saavuttaa miehen.
Mies yrittää huutaa apua, mutta ääni ei kanna kosteassa, sumuisessa ilmassa mihinkään. Sumu tihenee. Eteensä näkee juuri ja juuri kolme metriä. Miehen ajatukset pelastautumisesta säntäilevät sinne tänne. Edessä paistaa valo vanhasta talosta. Mies ei ehdi sinne — on liian myöhäistä.
Kosteaa, paksua ilmaa on vaikea hengittää. Ilma repii miehen kurkkua auki. Kylmät, luiset sormet nappaavat miehen jalasta. Kynnet puristavat ihoa rikki. Mies yrittää repiä itseään irti, mutta hän on liian vahva miehelle.
Mies huitoo taakseen karkottaakseen hänet, vaikka tietää, että se on turhaa. Maa ja hän vetävät miestä puoleensa.
Mies ei enää jaksa. Hänen voimansa ovat loppu. Hengitys käy lähes mahdottomaksi. Mies räpäyttää silmiään vielä viimeisen kerran, kunnes maa vetää hänet sisäänsä.
Lattia narisee. Onko hän täällä? Kuuluu toinen rasahdus — suurempi, lähempää. Ikkunalasi alkaa huurtua. Mies laskee kahvikuppinsa olohuoneen puiselle pöydälle, valmiina juoksemaan pakoon. Kosteus leviää pitkin käsivartta. Hän on täällä — mies on varma siitä.
Hengitys on raskasta. Sydämen tykytyksen kuulee selvemmin kuin ukkosen jylinän.
Mies nousee ja ottaa kaksi nopeaa askelta ulko-ovelle. Hän lähestyy, sen pystyy tuntemaan. Mies avaa oven ja hyppää valtavan loikan ulos. Sade paiskoo suoraan päälakeen. Nyt mies on vain sateen, ukkosen ja hänen armoillaan. Mies katuu heti päätöstään tulla ulos.
Ilma on alkanut pakastua. Mutainen, märkä tie litisee juoksuaskelten tahdissa. Jalat eivät tunnu enää kantavan. Mies vain odottaa sitä hetkeä, että hän nappaa jalasta. Jokainen sekunti tuntuu venyneeltä vuorokaudelta. Hän lähestyy yhä hurjaa vauhtia.
Mies ei tiedä, minne hän itse on matkalla — kohti tuntematonta määränpäätä, kohti kuolemaa. Liukas tie yrittää vetää jalat miehen alta. Hän saavuttaa miehen.
Mies yrittää huutaa apua, mutta ääni ei kanna kosteassa, sumuisessa ilmassa mihinkään. Sumu tihenee. Eteensä näkee juuri ja juuri kolme metriä. Miehen ajatukset pelastautumisesta säntäilevät sinne tänne. Edessä paistaa valo vanhasta talosta. Mies ei ehdi sinne — on liian myöhäistä.
Kosteaa, paksua ilmaa on vaikea hengittää. Ilma repii miehen kurkkua auki. Kylmät, luiset sormet nappaavat miehen jalasta. Kynnet puristavat ihoa rikki. Mies yrittää repiä itseään irti, mutta hän on liian vahva miehelle.
Mies huitoo taakseen karkottaakseen hänet, vaikka tietää, että se on turhaa. Maa ja hän vetävät miestä puoleensa.
Mies ei enää jaksa. Hänen voimansa ovat loppu. Hengitys käy lähes mahdottomaksi. Mies räpäyttää silmiään vielä viimeisen kerran, kunnes maa vetää hänet sisäänsä.
Sinun tulee saada käyttöoikeus tälle sivulle ennen kuin voit käyttää LoadMyBook-sisältöjä.
Apu tuli (Kaisa Salonen)
Tämä ei voinut olla totta. Kompastelin pimenevässä metsässä ärtymyksen ja epätoivon sekaisin tuntein. Päivän väsymys painoi jaloissa, ja ulkona alkoi olla jo kylmä.
Syksy oli edennyt pitkälle, ja puut olivat menettäneet lähes kaikki lehtensä. Enää muutamat sitkeimmät yksilöt jaksoivat roikkua kiinni kohmeisissa oksissa. Minulta ei vain tahtonut löytyä samanlaista sitkeyttä. Toisin kuin lehdet, minä en kuitenkaan voinut luovuttaa. Minun oli löydettävä takaisin teltalle.
Oli ollut typerä ajatus lähteä keräämään sieniä metsästä. Ajattelin kypsentää ne tulella ja hankkia itse ruokani kuin paraskin eräretkeilijä. En vain ollut ymmärtänyt, että retkeilijän taitoni olivat ilmeisen olemattomat. Ainakaan suunnistaa en osannut lainkaan.
Lämpötila oli varmaankin hiipinyt jo pakkasen puolelle. Sormeni olivat turtia ja sieniämpärin kantaminen alkoi tuntua vaikealta.
Olisiko minun ollut vain parempi jättää sienet tänne? Saattoinko olla edes varma, olivatko ne syötäviä? Kerätessäni ne olin uskonut niin, mutta kaikki varmuuteni oli karissut eksymisen myötä.
Eivätkös pedot liikkuneet pimeän aikaan? Söivätkö ne sieniä? Karhu ainakin söi marjoja, muistin. Miksei sieniäkin? Se oli viimeinen niitti. Jätin sieniämpärin niille sijoilleen ja lähdin jatkamaan matkaa tyhjin käsin.
Hämärä metsä tuntui uhkaavalta, mutta en voinut laittaa puhelimen taskulamppua päälle, sillä akku oli lähes tyhjä. Taas uusi virhe. Olin yrittänyt soittaa apua, mutta puhelin oli sammunut kylmässä ilmassa ennen kuin olin ehtinyt tehdä mitään. Akkua oli yksinkertaisesti aivan liian vähän. Toisaalta olin keskellä ei mitään, joten tuskin täällä olisi kenttääkään.
Jokainen suunta näytti samalta. Joka puolella oli vain loputtomasti puita ja metsää. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin suuntaan lähteä. Niinpä minun ei auttanut muu kuin jatkaa päämäärätöntä kompasteluani.
Tuuli oli tyyntynyt jo jonkin aikaa sitten, ja metsä ympärilläni oli täysin äänetön. Eikö luonnossa olisi pitänyt aina kuulua ääniä? Edes pöllön huhuilua tai jotain? Tunnelma oli aavemaisen pysähtynyt.
Äkkiä näin kauempana puiden lomassa valoa. Siellä oli joku! Tunsin valtavan helpotuksen huokuvan ylitseni ja huusin:
– Apua! Olen eksynyt, apua!
Odotin toiveikkaana, mutta metsä pysyi äänettömänä. Kukaan ei vastannut huutooni. Suuntasin kohti valoa ja kuljin määrätietoisesti sitä kohti useita minuutteja, mutta en tuntunut saavuttavan sitä lainkaan. Se liikkui koko ajan kauemmas.
Lepattivatko taskulamput yleensä noin? Ehkä siitä oli patteri lopussa? En tiennyt, eikä sillä ollut väliä. Pääasia oli, että tuolla oli oltava toinen ihminen. Joku, joka olisi paras toivoni löytää teltalle.
Huusin uudestaan, mutta taaskaan kukaan ei vastannut. Jatkoin valon seuraamista ja kokemus alkoi tuntua lähes hypnoottiselta. Tuijotin valoa, ja aina kun otin askeleen lähemmäs, se liikkui saman verran kauemmas. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään muuta, mihin tarttua, joten jatkoin turhauttavaa matkantekoa.
En osannut arvioida kauanko seurasin valoa, mutta lopulta minusta näytti siltä, kuin se olisi pysähtynyt. Jatkoin kompasteluani pimeässä nyt uudella innolla. Minulla oli sittenkin mahdollisuus saavuttaa tuo salaperäinen valo.
Ei tietenkään salaperäinen, korjasin heti itseäni. Mahdollisuus löytää apua. Lamppua kantava ihminen, joka tietäisi, missä olimme.
Valo läheni vääjäämättä. Saavuin aukion laitaan ja näin valon lähteen. Kyse ei sittenkään ollut lampusta. Valo leijui aukion toisella puolella maan yläpuolella kuin noiduttuna. En voinut lakata tuijottamasta näkyä.
Virvatuli. Sana nousi esiin mieleni sopukoista. Oliko tämä sellainen virvatuli, josta mummo joskus kertoi? Äiti tietysti vakuutti, että mummon jutut olivat vain satua ja mielikuvitusta. Nyt kuitenkin näytti siltä, että äidit eivät olleetkaan aina oikeassa.
Täällä ei ollutkaan ketään. Olin yksin pimeässä metsässä. Oliko valo eksyttänyt minut vain pahemmin? Olin seurannut sitä täysin turhaan ties miten pitkään! Ravistelin päätäni saadakseni ajatukset selviksi.
Katselin ympärilleni ja huomasin, että maisema näytti jotenkin tutulta. Täältähän minä lähdin liikkeelle! Ymmärtäessäni asian tunsin valtavaa helpotusta. Pimeyden vuoksi en ollut nähnyt telttaa heti, mutta se oli vain muutaman metrin päässä kohdasta, jossa tuli oli lepattanut. Olin valtavan helpottunut. Pääsisin sittenkin turvaan ja lämpimään.
Samassa muistin erään yksityiskohdan mummon tarinoista: virvatulet näyttivät aarteen paikan. Nyt uskoin sen täysin. Tämä oli suurin aarre, jonka saatoin kuvitella.
Syksy oli edennyt pitkälle, ja puut olivat menettäneet lähes kaikki lehtensä. Enää muutamat sitkeimmät yksilöt jaksoivat roikkua kiinni kohmeisissa oksissa. Minulta ei vain tahtonut löytyä samanlaista sitkeyttä. Toisin kuin lehdet, minä en kuitenkaan voinut luovuttaa. Minun oli löydettävä takaisin teltalle.
Oli ollut typerä ajatus lähteä keräämään sieniä metsästä. Ajattelin kypsentää ne tulella ja hankkia itse ruokani kuin paraskin eräretkeilijä. En vain ollut ymmärtänyt, että retkeilijän taitoni olivat ilmeisen olemattomat. Ainakaan suunnistaa en osannut lainkaan.
Lämpötila oli varmaankin hiipinyt jo pakkasen puolelle. Sormeni olivat turtia ja sieniämpärin kantaminen alkoi tuntua vaikealta.
Olisiko minun ollut vain parempi jättää sienet tänne? Saattoinko olla edes varma, olivatko ne syötäviä? Kerätessäni ne olin uskonut niin, mutta kaikki varmuuteni oli karissut eksymisen myötä.
Eivätkös pedot liikkuneet pimeän aikaan? Söivätkö ne sieniä? Karhu ainakin söi marjoja, muistin. Miksei sieniäkin? Se oli viimeinen niitti. Jätin sieniämpärin niille sijoilleen ja lähdin jatkamaan matkaa tyhjin käsin.
Hämärä metsä tuntui uhkaavalta, mutta en voinut laittaa puhelimen taskulamppua päälle, sillä akku oli lähes tyhjä. Taas uusi virhe. Olin yrittänyt soittaa apua, mutta puhelin oli sammunut kylmässä ilmassa ennen kuin olin ehtinyt tehdä mitään. Akkua oli yksinkertaisesti aivan liian vähän. Toisaalta olin keskellä ei mitään, joten tuskin täällä olisi kenttääkään.
Jokainen suunta näytti samalta. Joka puolella oli vain loputtomasti puita ja metsää. Minulla ei ollut hajuakaan, mihin suuntaan lähteä. Niinpä minun ei auttanut muu kuin jatkaa päämäärätöntä kompasteluani.
Tuuli oli tyyntynyt jo jonkin aikaa sitten, ja metsä ympärilläni oli täysin äänetön. Eikö luonnossa olisi pitänyt aina kuulua ääniä? Edes pöllön huhuilua tai jotain? Tunnelma oli aavemaisen pysähtynyt.
Äkkiä näin kauempana puiden lomassa valoa. Siellä oli joku! Tunsin valtavan helpotuksen huokuvan ylitseni ja huusin:
– Apua! Olen eksynyt, apua!
Odotin toiveikkaana, mutta metsä pysyi äänettömänä. Kukaan ei vastannut huutooni. Suuntasin kohti valoa ja kuljin määrätietoisesti sitä kohti useita minuutteja, mutta en tuntunut saavuttavan sitä lainkaan. Se liikkui koko ajan kauemmas.
Lepattivatko taskulamput yleensä noin? Ehkä siitä oli patteri lopussa? En tiennyt, eikä sillä ollut väliä. Pääasia oli, että tuolla oli oltava toinen ihminen. Joku, joka olisi paras toivoni löytää teltalle.
Huusin uudestaan, mutta taaskaan kukaan ei vastannut. Jatkoin valon seuraamista ja kokemus alkoi tuntua lähes hypnoottiselta. Tuijotin valoa, ja aina kun otin askeleen lähemmäs, se liikkui saman verran kauemmas. Minulla ei kuitenkaan ollut mitään muuta, mihin tarttua, joten jatkoin turhauttavaa matkantekoa.
En osannut arvioida kauanko seurasin valoa, mutta lopulta minusta näytti siltä, kuin se olisi pysähtynyt. Jatkoin kompasteluani pimeässä nyt uudella innolla. Minulla oli sittenkin mahdollisuus saavuttaa tuo salaperäinen valo.
Ei tietenkään salaperäinen, korjasin heti itseäni. Mahdollisuus löytää apua. Lamppua kantava ihminen, joka tietäisi, missä olimme.
Valo läheni vääjäämättä. Saavuin aukion laitaan ja näin valon lähteen. Kyse ei sittenkään ollut lampusta. Valo leijui aukion toisella puolella maan yläpuolella kuin noiduttuna. En voinut lakata tuijottamasta näkyä.
Virvatuli. Sana nousi esiin mieleni sopukoista. Oliko tämä sellainen virvatuli, josta mummo joskus kertoi? Äiti tietysti vakuutti, että mummon jutut olivat vain satua ja mielikuvitusta. Nyt kuitenkin näytti siltä, että äidit eivät olleetkaan aina oikeassa.
Täällä ei ollutkaan ketään. Olin yksin pimeässä metsässä. Oliko valo eksyttänyt minut vain pahemmin? Olin seurannut sitä täysin turhaan ties miten pitkään! Ravistelin päätäni saadakseni ajatukset selviksi.
Katselin ympärilleni ja huomasin, että maisema näytti jotenkin tutulta. Täältähän minä lähdin liikkeelle! Ymmärtäessäni asian tunsin valtavaa helpotusta. Pimeyden vuoksi en ollut nähnyt telttaa heti, mutta se oli vain muutaman metrin päässä kohdasta, jossa tuli oli lepattanut. Olin valtavan helpottunut. Pääsisin sittenkin turvaan ja lämpimään.
Samassa muistin erään yksityiskohdan mummon tarinoista: virvatulet näyttivät aarteen paikan. Nyt uskoin sen täysin. Tämä oli suurin aarre, jonka saatoin kuvitella.
Sinun tulee saada käyttöoikeus tälle sivulle ennen kuin voit käyttää LoadMyBook-sisältöjä.