Ukkonen jylisee koko maassa. Nuoren miehen kädet vapisevat hänen yrittäessään ottaa otetta kahvikupistaan. Hän käpertyy peiton alle resuiselle sohvalle. Sade iskeytyy kattoa vasten. Rystysiä polttaa. Hän sulkee verhon kuvitellen olevansa turvassa.

Lattia narisee. Onko hän täällä? Kuuluu toinen rasahdus — suurempi, lähempää. Ikkunalasi alkaa huurtua. Mies laskee kahvikuppinsa olohuoneen puiselle pöydälle, valmiina juoksemaan pakoon. Kosteus leviää pitkin käsivartta. Hän on täällä — mies on varma siitä.

Hengitys on raskasta. Sydämen tykytyksen kuulee selvemmin kuin ukkosen jylinän.

Mies nousee ja ottaa kaksi nopeaa askelta ulko-ovelle. Hän lähestyy, sen pystyy tuntemaan. Mies avaa oven ja hyppää valtavan loikan ulos. Sade paiskoo suoraan päälakeen. Nyt mies on vain sateen, ukkosen ja hänen armoillaan. Mies katuu heti päätöstään tulla ulos.

Ilma on alkanut pakastua. Mutainen, märkä tie litisee juoksuaskelten tahdissa. Jalat eivät tunnu enää kantavan. Mies vain odottaa sitä hetkeä, että hän nappaa jalasta. Jokainen sekunti tuntuu venyneeltä vuorokaudelta. Hän lähestyy yhä hurjaa vauhtia.

Mies ei tiedä, minne hän itse on matkalla — kohti tuntematonta määränpäätä, kohti kuolemaa. Liukas tie yrittää vetää jalat miehen alta. Hän saavuttaa miehen.

Mies yrittää huutaa apua, mutta ääni ei kanna kosteassa, sumuisessa ilmassa mihinkään. Sumu tihenee. Eteensä näkee juuri ja juuri kolme metriä. Miehen ajatukset pelastautumisesta säntäilevät sinne tänne. Edessä paistaa valo vanhasta talosta. Mies ei ehdi sinne — on liian myöhäistä.

Kosteaa, paksua ilmaa on vaikea hengittää. Ilma repii miehen kurkkua auki. Kylmät, luiset sormet nappaavat miehen jalasta. Kynnet puristavat ihoa rikki. Mies yrittää repiä itseään irti, mutta hän on liian vahva miehelle.

Mies huitoo taakseen karkottaakseen hänet, vaikka tietää, että se on turhaa. Maa ja hän vetävät miestä puoleensa.

Mies ei enää jaksa. Hänen voimansa ovat loppu. Hengitys käy lähes mahdottomaksi. Mies räpäyttää silmiään vielä viimeisen kerran, kunnes maa vetää hänet sisäänsä.