Olin pelkuri. Pelkkä pelkuri.

Yöllä, pimeydessä, tein itselleni lupauksia. Huomenna se tapahtuisi. Tekisin sen. Mutta päivänvalossa, kun seisoit edessäni… suuni pysyi kiinni. Kuumotus poskillani. Huulet verille purtuina. Silmät levottomina, eivät tiedä mihin katsoa. Sinuunko? Maahan?

Sitä kesti vain ohimenevän hetken. Olin ainoa, joka kiinnitti siihen huomiota. Sinä et välittänyt. Kyllä minä sen tiesin. Tiesin sen, kun katsoin muita. Heidän kultaisia hiuksiaan, heidän räpsyviä ripsiään. Hoikkaakin hoikempia vartaloitaan. Kun kuuntelin muiden heleää naurua, rentoa vitsailua, johon sisältyi sitä jotain. Jotain, mitä en osannut, jotain, mitä te ette ikinä huomanneet.

Mutta silti tein samat lupaukset joka ilta. Ja petin samat lupaukset edessäsi.

Miten sattuikin. Miten osuitkin tielleni jossain niin kummallisessa paikassa. Silmäni vilkaisevat nopeasti, ihan nopeasti. Mutta jään kiinni. Katsoit jo. Hengitys juuttuu kurkkuun. En muistanut, että silmäsi ovat niin kirkkaat. Unohdin kääntää katseen pois. Niin kai sinäkin. Askeleet hidastuvat.

Kunnes on pakko mennä ohi. Pakko kääntää katse pois. Silmät räpyttelevät tiheään. En tiedä, johtuuko se kuivumisesta vai kyynelistä. Turhautumisen kyynelistä. Koska minulla oli tilaisuus… onko jo myöhäistä? Nimi karkaa huuliltani. Henkäisen. Käännyn. Ja melkein näen sen. Sen pienen rohkeuden pisaran haihtumassa ilmaan nimen muodossa. Tyhjälle kadulle. Sydän puristuu kasaan. En muista, olitko ikinä edes täällä.

Musiikki pauhaa. Se tuntuu sydämessä, se valtaa koko kehon ja saa energian pärskymään. Suuni liikkuu laulun sanojen tahtiin. Olkapäät osuvat koko ajan toisiin. Kaikkien katseet kiinnittyvät lavalle. Minun ei. Se on kiinnittynyt sinuun. Et huomaa. Et tietenkään. Katselen, miten sinunkin huulesi liikkuvat. Miten poskesi kohoavat, kun hymyilet. Miten ravistelet hiukset pois kasvoiltasi. Miten…

En tiedä, aistitko. Sen, miten katsoin. Koska silloin kohtaat katseeni. Silmät jäävät kiinni toisiinsa. En tiedä mitä tehdä, en…

Sitten se tapahtuu. Katse tiukasti minussa, huulesi kohoavat hymyyn. Salaperäiseen hymyyn, joka antaa lupauksia, enkä voi olla hymyilemättä takaisin. Olemme keskellä äänekästä väkijoukkoa, täysin erillämme, ja silti silloin, hymyillessämme, olemme vain me. Vain me.

Muuttuiko mikään? En osaa sanoa. Sydämeni pamppailee, kunnes ilmestyt kulman takaa. Pidän katseen maassa, kunnes tunnen sinut lähelläni. Nostan varovasti katseeni. Sinäkin katsot. Hymyilet pienesti, ujosti. Punastun, mutta hymyilen. Perhoset lepattavat vatsassani. Hymy ei katoa kasvoiltani koko päivänä.

Matkalla kotiin. Turvapaikkaan. Melkein siellä. Pysähdyn. Räpyttelen silmiäni. Sydän hakkaa, kädet hikoavat. Miksi olet täällä? Istut siinä niin huolettomasti, moposi nojaa seinään. Otan viimeiset askeleet, kunnes seison edessäsi. Sinä nouset. Olet niin pitkä. Kallistan pääni. En sano mitään, kumpikaan ei sano.

Varovasti kätesi hipaisee kättäni. Ensin pikkusormet, sitten nimettömät, kunnes kaikki sormet ovat kietoutuneet toistensa lomaan. Tuijotan silmiisi. Niin kirkkaat, niin tunteikkaat. Painan toisen käden rinnallesi. Tunnen sydämen jyskeen paidan läpi. Se sykkii omani tahtiin. Poskia kivistää. Hymy ei hiivu.

Hennosti kätesi laskeutuu poskelleni. Nojaan sitä vasten. Ihosi on lämmin. Ajatukset ovat sekasotkussa, mutta se ei haittaa. Ei nyt tarvitse ajatella. Kysyt lupaa katseellasi. Minä annan luvan katseellani.

Hitaasti painat huulesi huulilleni. Varvistan. Nyt molemmat käteni kietoutuvat niskaasi. Siellä kultaiset hiuksesi ovat pelkkää untuvaa. Kuluu ikuisuus. Ehkä sekunti. En tiedä. En halua lopettaa.

Joskus se kuitenkin loppuu. Ihaninkin uni joskus loppuu. Uni yhä mielessäni katson sinua koulussa, kun kohtaat katseeni. Rohkaisen mieleni. Sydän hakkaa liian lujaa, se räjähtää kohta. Enää ohikiitävä hetki aikaa. Hymyilen varovasti, aivan pienesti. Silmäsi pehmenevät, ja suupielesi kohoavat, enkä voi olla toivomatta.

Ja joskus toiveet toteutuvat. Illalla istut ovellamme.