1) Ensin määritellään aihe (topos) ja teema (se, mitä aiheen avulla käsitellään)
2) Keskeiset tapahtumat muodostavat juonen

• juoni voi olla kronolgoinen eli edetä aikajärjestyksessä (vt. Kronos) tai epäkronologinen
• epäkronologisuutta synnyttävät aikarakennetta luovat ratkaisut kuten
• Lukija pyrkii aina hahmottamaan proosatekstin suhteessa kertomuksen perusrakenteeseen, koska se on ajattelumme kannalta yksi keskeisimpiä skeemoja eli aivoissa olevia hahmotustapoja.
• Kertomuksen perusrekenteen osat ovat: orientaatio eli esittelyvaihe (Olipa kerran kaukaisessa maassa kaunis piikatyttö, joka halusi ostaa vuohen.); komplikaatio eli mutkistuminen (Tytöllä ei ollut rahaa eikä hän voinut pyytää sitä vanhemmiltaankaan, koska he olivat kuolleet.); käänne (Kerran kaivolle mennessään tyttö löysi kartanon rouvan medaljongin. Hän vei sen rouvalle ja rouva sanoi, että tyttö saa toivoa kartanon pihalta jotain palkkiokseen. Tyttö sanoi toivoneensa vuohta.); kliimaks eli tunnelman tai tapahtumien huipentuminen. (Tyttö sai valita pihalta vuohen. Hän otti sen, joka tuli hänen luokseen kutsumatta.); ratkaisu (Rouva nyökkäsi merkiksi, että tyttö saisi ottaa sen.) Joskus voi tulla uusi mutkistuminen tai käänne. (Kotiin päästyyään tyttö huomasi, että vuohi oli kantava.); lopuke eli kooda (Niinpä tyttö sai hetken päästä vielä kaksi pientä kiliä ja niiden kanssa hän eli onnellisena pienessä pirtissään.)
• Pitemmässä kertomuksessa kuten romaanissa on usein monta peräkkäistä mutkistumista ja käännettä.
• Ilman mutkistumista kertomusta ei oikeastaan kannattaisi kertoakaan, sillä kertoumus on monessa mielessä muutoksen kuvaus.
• Modernit kertomukset jättävät usein esittelyn pois ja vievät lukijan suoraan keskelle tapahtumia, ne voivat myös jättää kertomuksen avoimeksi, niin että lukijan pitää itse päätellä, miten tilanne ratkesi.
• Vaikka moderni romaani tai novelli kuinka rikkoisi kertomuksen perusrakennette, lukija mielessään pyrkii hahmottamaan tarinan niin, että alkaa nähdä romaanin kertomuksen elementit, vaikka niitä ei suoraan kuvattaisikaan.

3) Proosassa henkilöt ovat lähes aina keskeisiä: pohditaan pää- ja sivuhenkilöitä, eli millaisia ihmisiä heidän avullaan kuvataan, mitä nuo henkilöt tuovat esiin teemasta.

• Henkilökuvaus voi olla suoraa tai epäsuoraa.
• Suorassa henkilökuvauksessa kertoja kuvailee henkilöä ja kertoo, mitä hänestä "tietää"
• Epäsuoralla henkilökuvauksella tarkoitetaan niitä elementtejä, joiden perusteella lukija tekee päätelmiä henkilöistä kuten heidän puhetavastaan, siitä mitä he sanovat tai tekevät ja mitä muut henkilöt heistä sanovat.

4) Kertoja on keskeinen proosan keino. Sillä ei tarkoiteta kirjailjaa, vaikka kyseessä olisi minäkertoja.
Erilaisia kertojia ovat

• minäkertoja
• kaikkitietävä kertoja
• osallistuva kertoja
• häivyetty kertoja
• objektiivinen kertoja (joka usein on varsin häivytetty, sen avulla tapahtumat kerrotaan kuin filmikameran kuvaamina)
• Kertoja voi olla myös epäluotettava kuten vaikkapa lapsi, joka pystyy selittämään asioita vain oman ymmärryksensä kautta tai mielipuoli, joka elää omassa maailmassaan tai kertoja voi jostain syystä tahallaan johtaa lukijaa harhaan ja lukijan tehtävä on oivaltaa, että häntä hämätään.

5) Teeman huomaamisen ja tulkitsemisen kannalta olennainen keino on kirjallisten motiivien käyttö.

• kirjallinen motiivi on eri asia kuin vaikka murhaajan motiivi, vaikka molemmat sanat tulevat latinan motivere-sanasta, joka tarkoittaa liikuttajaa.
• kirjallinen motiivi on kerronnassa toistuva elementti, joka johdattaa lukijan (elokuvassa katsojan, musiikissa kuuntelijan) huomion johonkin teoksen kannalta olennaiseen asiaan.
• Helpoimmin hahmotettavia ovat esinemotiivit: lukija voi huomata esimerkiksi, että tietyn romaanin henkilön ilmestyessä aina puhutaan köydestä, sillon alitajunta voi ruveta jo valmistautumaan siihen, että hänet vangitaan tai vaikka hirtetään tai köysi voi vain symbolisesti viedä ajatuksen siihen, miten tuo henkilö tuntee olevansa kahlittuna.
• Tilannemotiivista puhutaan, jos vaikkapa romaanissa usein kokoonnutaan ruokapöydän ääreen ja siellä alakavat tietyt tunteet nousta esiin tai se voi korostaa perheen yhteisöllisyyttä tai sen puuttumista.
• Nimimotiivista puhutaan silloin, kun teoksen nimi toistuu teoksessa eri tavoin tai tulee esiin jossain ratkaisevassa kohdassa. Puhutaan myös kertomuksen haukasta, mikä on intertekstuaalien viite Boccaccion kuuluisaan novelliin Metsästyshaukka, jossa haukkaa käytetään erittäin tehokkaasti kirjallisena motiivina.

Kerronnan keinoja ovat myös kuvaus ja repliikit, joilla kerrontaa rytmitetään.

Kerronnan keinoja ovat myös fokalisaatio, mutta siihen palataan myöhemmillä kursseilla. Sillä viitataan siihen, kenen kokemana, näkemänä, kuulemana tapahtumaa tai tunnelmaa kuvataan.