Maailmankuva oli Vanhan testamentin kirjoittamisen aikaan hyvin erilainen kuin nykyään. Vasta löytöretkien aikaan ja uuden ajan kynnyksellä siirryttiin maakeskeisestä aurinkokeskeiseen maailmankuvaan. Vanhan testamentin aikaan maapallon ajateltiin siis olevan kaiken keskipiste ja se hahmoteltiin muodoltaan litteäksi.

Alku- ja patriarkkakertomusten todenperäisyyttä ei voi tarkastella historiantutkimuksen keinoin. Kuninkaiden ajalta lähtien olevaa kerrontaa voi sitä vastoin verrata muihin historiallisiin lähteisiin ja arkeologian löytöihin. Kuningas Salomon hallituskauden jälkeen koko valtakunta hajosi kahtia, Pohjoiseen Israelin ja eteläiseen Juudean kuningaskuntaan. Valtakunta joutui tuhon partaalle, kun assyrialaiset hyökkäsivät 700-luvulla eKr. Israeliin ja veivät sen asukkaat pakkosiirtolaisuuteen. Babylonia puolestaan valtasi 500-luvulla Juudean ja vei puolestaan sen asukkaat pakkosiirtolaisuuteen.

Israelilaiset joutuivat kansana tuon neljänsadan vuoden aikana historiansa pahimpaan koetukseen, jopa pahempaan kuin toisen maailmansodan aikana. Vanhassa testamentissa onkin ajatuksia tulevasta messiaasta, vapahtajasta, joka johdattaa kansan kohti parempaa huomista. Kristityt kokevat, että viittaukset messiaaseen ja vapahtajaan, ovat ilmoitus Jeesuksesta, Jumalan pojasta.