Luin Katja Sutelan (2022) kirjoittaman “Näkyväksi tekemisen taito – Pedagoginen kohtaaminen opetuksessa”. Kirjan pääteemana toimi opettajan ja oppilaan välillä tapahtuma päivittäinen kohtaaminen. Sutela jakoi kirjassa omia kokemuksiaan pedagogisesta kohtaamisesta opettajana, minkälaista se voi olla ja mitä sen tulisi olla. Sutela itse on koulutukseltaan musiikin aineopettaja, joka on kuitenkin myös työskennellyt erityiskoulussa ja tällä hetkellä toimii musiikinaineenopettajien kouluttajana yliopistolla. Hän on urallaan saanut kokemuksia monenlaisista vuorovaikutustilanteista ja kohtaamisista erilaisten ja eri-ikäisten yksilöiden kanssa. Kirjaa oli todella mielenkiintoista lukea ja Sutelan ajatukset ja kokemukset herättivät minussa monenlaisia ajatuksia. Vaikka osittain kirjan teema ja siinä käsitellyt asiat olivat minulle osittain jo ennestään tuttuja, koen silti lukukokemuksen hyödylliseksi ja koen intoa soveltaa kirjan oppeja joskus myös omaan arkeeni. 

Teos on jaettu viiteen eri päälukuun, jossa pedagogista kohtaamista käsitellään eri teemojen pohjalta. Näitä ovat kehollisuuden tiedostaminen, oppilaan huomioiminen, tunteiden tunnistaminen ja tunnustaminen, moninaisuuden ymmärtäminen ja välittäminen. Kehollisuus ja tunteet ovat aina yhteydessä jokaisessa vuorovaikutustilanteessa ja erityisesti kohtaamisessa. Tarkkailemme jatkuvasti muiden tekemiä mikroeleitä ja ilmeitä pyrkien tunnistamaan tunteita, aikomuksia ja ajatuksia. Sutela kuvaileekin, kuinka kohtaaminen perustuu vahvasti juuri vuorovaikutukseen, läsnäoloon ja kohtaajien kehollisuuteen. Kehollisuus on erittäin läsnä tulevassa ammatissamme ja se voi toimia suurena etuna. Luettuani kehollisuus osan kirjasta, jäin pohtimaan paljon sitä, kuinka minulla kehollisuus esiintyy omassa kohtaamisessani. Esimerkiksi fyysinen kosketus koulumaailmassa tuntuu minulle todella hankalalta aihepiiriltä. Kuinka paljon oppilaita saa tai kannattaa koskettaa ja kuinka paljon tästä fyysisestä kosketuksesta on minullakin tiedostomatonta. 

Kehollisuus ja tunteet ovat vahvasti kytköksissä myös toisiinsa. Voimme lukea toistemme tunteita kasvonilmeistä ja erilaisista kehoneleistä. Suuret tunteet myös heijastuvat tekemiseemme ja näkyvät helposti ulospäin, ainakin itseni kanssa. Sen vuoksi opettajana on tärkeää miettiä miten sanoittaa omia tunteitaan oppilaille, jotta he eivät kokisi turvattomuutta luokassa liiallisen tai liian vähäisen jakamisen vuoksi. Tunnekasvatus on muutenkin erittäin tärkeä osa opetusta ja Sutela mainitseekin kirjassa todella osuvasti siitä, etteivät lapset osaa olla empaattisia, jos me aikuiset emme osaa tai ole valmiita näyttämään heille esimerkkiä. Hän kertoo myös todella kauniisti, kuinka “pienet ilon ja toivon hetket antavat tunteen siitä, että emme kohtaa pelottavia asioita yksin vaan yhdessä”. Opettajina voimme olla todella suuri tuki ja turva oppilaillemme. Lisäksi kehon eleillä ja ilmeillä voi olla yllättävän suuri vaikutus oppilaiden motivaatioon ja haluun keskittyä seuraamaan opettajaa ja hänen puhettaan. 

Oppilaiden kohtaamista voi haastaa moni asia: ajanpuute, valta-aseman ero opettajan ja oppilaan välillä tai oppilaiden eri tavat hakea huomiota. Jokainen meistä on myös yksilö ja erilainen ja tulee erilaisista lähtökohdista ja opettajalla meillä on vastuu kohdata ja kohdella kaikkia tasavertaisesti, mutta muistaa ottaa huomioon nämä erilaiset lähtökohdat. Kohtaaminen voi olla myös jotain yhteisöllistä. Oppilaat voitaisiin ottaa mukaan ja pohtia yhdessä, miten luokan ja opettajan ja oppilaan välistä vuorovaikutusta voitaisiin parantaa. Näin oppilaat saavat tilaisuuden jakaa ajatuksiaan ja tuntea olonsa kuulluksi. On hyvä pohtia myös, kuinka lähestyttävä olen itse. Onko minulla aikaa antaa oppilaille? En voi olettaa, että he täysin itsenäisesti tulevat luokseni. 

Vaikka en koe itseäni mitenkään perfektionistiksi, haluan silti olla tyytyväinen suoritukseeni ja kokea onnistuneeni oli sitten kyse koulutyöstä tai opettamisesta. Siksi ehkä Sutelan kommentti: “Vaikka kaikki ei mene niin kuin alun perin suunnittelemme se ei tee prosessista huonompaa”, osui ja upposi minuun. Väärinkäsityksiä ja virheitä sattuu, mutta sillä on väliä, miten niihin reagoi. Kirjan ehkä tärkein sanoma mielestäni on kuitenkin se, että jokainen oppilas tahtoo ja tarvitsee tulla kohdatuksi, kysymys on vain miten.