Samuli Alosen luonnolliseen kokoon veistämä Siikakosken Koskikara. Veistos on ensimmäinen julkinen kuvapatsas. Siltaan kiinnitetyssä muistolaatassa on tekijän, pystyttäjien ja 21 tukijatahon nimet.

Koskikara, tuo pieni ja hento maalla, ilmassa ja etenkin kylmässä virtavedessä viihtyvä ainoa sukeltava varpuslintumme oli vuosikymmeniä sitten uhattuna, mutta nyt sen tilanne on parempi. Se sopii siksi erinomaisen hyvin tulevaisuudenuskon symboliksi.

Konnevedelle kuten monelle muullekin maalaiskunnalle on ominaista sekä pelko kunnan asukasmäärän vähentymisestä että tosio väen jakaantumisesta vakituisiin ja nk. kesäasukkaisiin. Siikakoskessa on ollut koskikaroja niin kauan kuin muistetaan, mutta koskikarat ovatkin siitä outoja lintuja, etteivät ne ole täällä sen enempää vakituisia kuin kesäasukkaita, sillä ne ovat talviasukkaita! Täällä talvehdittuaan ne nimittäin muuttavat keväällä pohjoisessa Fennoskandiassa ja Venäjällä oleville pesimäalueilleen sikäläisten koskien varsille. Ja sieltä ne taas talven kynnyksellä palaavat. Jos olosuhteet ovat oikein hyvät, koskikarapariskunta saattaa jäädä pesimäkaudeksikin tänne etelään. Koskikaroistakin voi siis tulla Konneveden vakituisia asukkaita!

Teksti on ote kesäkonnevetisen professori Janne Vilkunan puheesta Konneveden Siikakoskella Koskikara-patsaan paljastustilaisuudessa 13.7.2002. Paljastustilaisuudesta on kerrottu Konneveden Joulu -lehdessä v. 2002. Hanketta tukivat lukuisat yritykset ja yhteistöt. 

Pystyttäjä: Konneveden Kotiseutuyhdistys ry. ja Kansanhuolto, 2002