Tylsyyden ylistys
Nykyään on yhä vaikeampaa vain olla, pohtii kirjailija Roope Lipasti.

Yle Uutiset 25.11.2020


Kirjoitin kirjaani lukua, jossa jäät lähtevät Aurajoesta 1550-luvulla. Aloin miettiä, että olikohan silloin Turussa jo jäitten lähdöstä sanonta Halisten ukoista, joten ryhdyin ottamaan selvää. Tämän seurauksena päädyin Yhdysvaltain vaaliuutisoinnin kautta IS:n uutiseen, jossa nuori nainen taisteli hengestään, mistä olikin enää lyhyt loikka Faceen, jossa katsoin John McCainin häviöpuhetta puoleen väliin, minkä jälkeen hain kahvia, etsin puhelinta, laitoin vaatteet päälle, palasin koneelle, ryhdyin lukemaan Turun Sanomia, tein yhden lehtijutun loppuun sekä mietin, että pitäisi varmaan aloittaa sitä kirjaa, jolloin muistin että jaajuu aloitinkin sen jo, mitähän siinä tapahtui? Kun sitten tarkistin, huomasin olevani kohdassa, jossa jäät lähtevät Aurajoesta 1550-luvulla, ja nyt olen kirjoittamassa tätä kolumnia.

Kirjani arvioitu valmistumisaika on tätä menoa suurin piirtein vuonna 2057.

Kun oikein ryhdyin miettimään, milloin olen ollut ihan vain itseni kanssa treffeillä jossain, missä tahansa, ilman kännykkää, niin aika hiljaista on sillä deittirintamalla ollut.

Toinen esimerkki: Olin koulukiertueella Pohjanmaalla. Nuo reissut menevät aina samalla tavalla, eli työpäivän jälkeen sitä on illalla yksin hotellihuoneessa ja notkuu netissä tai yrittää tehdä töitä. Jossain vaiheessa käy syömässä ja tsättäilee siinä lihapullien lomassa somessa.
Nyt viimeksi ravintolapöydässä havahduin siihen, että minulla on mahdollisuus olla yksin vieraassa kaupungissa, mutta en kuitenkaan ole. Että kerrankin voisin harjoittaa ties millaista itsetutkiskelua, kun kukaan ei kaipaa, mutta silti kädessäni on koko ajan kännykkä.

Miksi ihmeessä? Ei kännykässä ole mitään tärkeää, eikä yleensä edes mielenkiintoista. Enkö voisi vain istua siinä pöydässä, syödä ruokaani, nauttia viiniä, katsella ympärille ja seurustella hetken ihan itseni kanssa? En näköjään.

Pysähtyminen ei-minkään äärelle on yllättävän vaikeaa. Aina on pakko tehdä jotain. Kun oikein ryhdyin miettimään, milloin olen ollut ihan vain itseni kanssa treffeillä jossain, missä tahansa, ilman kännykkää, niin aika hiljaista on sillä deittirintamalla ollut.

Käytännössä olen nykyään ilman puhelinta lenkillä, uimassa ja osan siitä ajasta kun autoilen. No, nukkuessa toki, jos kohta silloinkin kännykkä on yöpöydällä, ja olen valmis tarttumaan siihen kuin ritari aseeseen, jos kutsu käy. Ja juuri tästä syystä minulle ei tulisi mieleenikään kuunnella musiikkia tai vaikka äänikirjaa lenkkeillessä, sillä se on viimeinen linnake, jolloin olen yksin ajatusteni kanssa. Eivät ne ajatukseni kovin hääppöisiä ole, mutta omia. Myös uima-altaassa kännykän käyttö on ilahduttavan hankalaa. Toivottavasti koskaan ei keksitä vedenpitävää puhelinta.

En muista milloin olisin keskittynyt yhteenkään asiaa kokonaista tuntia ilman, että olisin vähintään vilkaissut puhelinta. Ongelma tässä kaikessa on, että en osaa enää tylsistyä kunnolla niin kuin lapsena, jolloin vuorokaudessa tuntui olevan 200 tuntia. En pysty tuijottamaan tuntia seinään tai makaamaan sohvalla katsomassa kattoon – alkoholi toki auttaa tässä, mutta ei sekään kovin tervehenkinen ratkaisu ole. En muista milloin olisin keskittynyt yhteenkään asiaa kokonaista tuntia ilman, että olisin vähintään vilkaissut puhelinta. Vähän sentään lohduttaa, että pelkästään Suomessa minulla on ainakin neljä miljoonaa kohtalontoveria.

Kuitenkin uskon vakaasti, että ihmiselle tekisi hyvää vain olla, se parantaisi keskittymiskykyä, ja antaisi aivoille aikaa puhdistautua ja kukaties vaikka keksiä jotain uutta. Mutta kännykkä (ja tietokone) on taikakalu, jollaista ei suurinkaan Espanjan inkvisiittori saattanut edes kuvitella. Sen voima on uskomaton, ja koska sen voima on näin suuri aikuiseen, voi vain kuvitella millainen se on lapsiin, jotka kasvavat siihen, että elämässä ei ikinä ole tylsää hetkeä. Ei koskaan sellaista minuuttia, etteikö jotain ärsykettä tunkisi jostain. Ehkäpä pitäisi perustaa ”Kännykätön keskiviikko” -niminen kansanliike.

Ei silti, ei tämä asia tee minusta työkyvytöntä tai edes onnetonta. Mutta luultavasti se tekee minusta, jos mahdollista, vielä nykyistäkin tyhmemmän. Jos toisinaan osaisi irrottautua 4g-verkosta, elämästä voisi saada taas toisenlaisia asioita irti. Voisi nähdä jotain sellaista, mitä ei nyt näe. Esimerkiksi saattaisi kirjoittaa tällaisen kolumnin – tai sen kirjan! – käymättä sata kertaa katsomassa Face-sivuaan ja viisitoista kertaa meiliään.

Olisiko sitä sitten onnellisempi? Uskon että moni olisi, ties vaikka minäkin. Ehkäpä pitäisi perustaa ”Kännykätön keskiviikko” -niminen kansanliike. Työtehoseura kiittäisi ja bruttokansantuotekin nousisi vähintään 20 prosenttia.

Roope Lipasti

Kirjoittaja on lietolainen kirjailija, joka eksyy vapaa-aikanaan kernaasti konkreettisiin ja selkeisiin remonttihommiin

TEHTÄVÄ
1. Tämä lehtijuttu on .