Kaikista niistä elollisista ja elottomista luonnonvaroista, joita jonkin tuotteen elinkaaren aikana kuluu, sekä siitä eroosiosta, jota valmistus ja käyttö aiheuttavat, käytetään nimitystä ekologinen selkäreppu. Se kuvataan painoyksiköillä, useimmiten kilogrammoina. Monissa lähteissä ekologinen selkäreppu on ilmastu lyhenteenä TMR, mikä tulee sanoista total material requirement, eli luonnonvarojen kokonaiskäyttö. Myös lyhennettä MI, material input, käytetään usein kuvaamaan ekologista selkäreppua.

Ekologinen selkäreppu kertoo, kuinka paljon luonnonvaroja johonkin tuotteeseen tai toimintaan kuluu. Tässä ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, kuinka paljon tai vähän tuotteesta saadaan hyötyä. Ekotehokkuus-käsite kuvaa sitä, kuinka paljon hyötyä saadaan käytettyihin luonnonvaroihin nähden. Mitä enemmän hyötyä, esimerkiksi käyttövuosia, käytetyistä luonnonvaroista saadaan, sitä korkeampi ekotehokkuus. Ekotehokkuuden mittaamista varten on kehitetty väline, joka on lyhenteeltään MIPS. Tämä tulee sanoista material input per service unit, eli suomennettuna materiaalipanos palvelusuoritetta kohti. Esimerkiksi mopoauton MIPS-luku saataisiin, kun käytetyn materiaalin määrä jaetaan henkilökilometreillä, eli kuinka monta kilometriä yhtä ihmistä saadaan kuljetettua mopoauton elinkaaren aikana. Kahvinkeittimen ekotehokkuudessa materiaalimäärä jaettaisiin keitetyn kahvin määrällä. Vastaavasti pyykkikoneen MIPS-lukuun jakajana olisi pestyn pyykin määrä kilogrammoina.

Ekotehokkuutta saadaan parannettua joko pienentämällä kuluvan materiaalin määrää tai lisäämällä saatavaa hyötyä. Mopoauton ekotehokkuus lähes kaksinkertaistuu, jos matkustajia on aina kaksi yhden sijaan. Aivan kaksinkertaistumiseen ei päästä, koska suurempi matkustajamäärä lisää myös materiaalin kulumista. Pesukoneen ekotehokkuus kohenee, kun pestään täysiä koneellisia. Rikkoutuneen laitteen korjaaminen on ekotehokkuuden kannalta parempi kuin uuden hankkiminen.

Ekologinen selkäreppu ja ekotehokkuus ovat kumpikin käsitteitä, joilla tarkastellaan jonkin tavaran tai palvelun ympäristöystävällisyyttä. Tämä ympäristöystävällisyystarkastelu voidaan ulottaa myös yksittäisen ihmisen tai väestöryhmän kaikkeen toimintaan. Silloin puhutaan ekologisesta jalanjäljestä. Se ilmaisee, kuinka suuri maa- ja vesialue tarvitaan siihen, että saadaan yksilön tai väestöryhmän kuluttamat tavarat, ruoka ja energia tuotettua sekä jätteet käsiteltyä. Ekologisen jalanjäljen mittayksikkönä on hehtaari. Esimerkiksi suomalaisen keskimääräinen ekologinen jalanjälki on 5,2 ha. Jos tämä olisi kaikilla maapallon ihmisillä olisi näin suuri, ei koko maapallon pinta-ala riittäisi, vaan tarvittaisiin kaksi maapalloa lisää.

Ekologisesta jalanjäljestä käytetään myös rajatumpia versioita. Hiilijalanjälki tarkoittaa sitä, kuinka paljon ihminen tuottaa toimillaan hiilidioksidia ja muita kasvihuonekaasuja. Siihen sisältyvät kaikki suorat ja epäsuorat toimet, missä hiilipäästöjä syntyy. Toisinaan voimme toimissamme olla hiilineutraaleja. Silloin emme tuota hiilipäästöjä enempää kuin voidaan olettaa sitoutuvan. Esimerkiksi polkupyöräillessämme olemme liikkumisen suhteen hiilineutraaleja.
:right
Vesijalanjälki tarkoittaa vastaavasti sitä vesimäärää, jonka ihminen toimillaan kuluttaa. Suomalaisen keskimääräinen vesijalanjälki on 1727 m³/vuosi. Se on noin 500 m³ suurempi kuin maailmassa keskimäärin. Monissa Afrikan maissa sekä esimerkiksi Kiinassa ja Intiassa vesijalanjälki jää alle 1000 m³:n. Suuri, yli 2000 m³:n jalanjälki on esimerkiksi Yhdysvalloissa ja Australiassa, mutta myös monissa köyhemmissä maissa, kuten Brasiliassa, Boliviassa ja Mongoliassa. Vesijalanjäljestä suurin osa koostuu tuotteiden tuotantoon sisältyvästä niin sanotusta piilovedestä. Esimerkiksi riisikiloon sisältyy piilovettä 2500 litraa, kahvilitraan 1100 l, sianlihaan 6000 l ja naudanlihaan peräti 15400 litraa kiloa kohti. 

Maapallon vedestä 70 prosenttia kuluu maataloudessa kasteluun. Sen vuoksi monissa kehitysmaissakin vesijalanjälki on asukasta kohti laskettuna suuri. Kazakstanissa, Keski-Aasiassa, tuotetaan paljon puuvillaa, mikä kasvattaa vesijalanjälkeä huomattavasti. Puuvillan tuotannossa vettä kuluu 10 000 litraa puuvillakiloa kohti. Farkut on tehty puuvillakankaasta, joten punnitsemalla farkkusi voit laskea, kuinka paljon piilovettä sen kankaaseen sisältyy.

Jalanjälkiajattelua ja ekologisen selkärepun ideaa yhdistämällä on viime vuosina kehitetty vielä yksi mittari, materiaalijalanjälki. Sen tarkoitus on tuottaa vertailukelpoista tietoa siitä, kuinka suuren massan yksilön elämä ja kulutus tarvitsee luonnonvaroja. Materiaalijalanjäljestä kerrotaan enemmän luvussa "Tavoitteena kestävä kehitys."