Puhetaidon opetuksesta:

– Em mä oo koskaan ollut ihmisten edessä puhumassa. Mä olen huono puhuja, semmonen superjännittäjä.

– Jännitätkö sä omasta mielestäsi enemmän kuin muut?

– Joo, mä olen aina jännittänyt.

– Mistä sä tiedät et sä olet huono?

– No kyllä sen tietää. Tossa esittelykierroksellakin sydän hakkas ihan hitokseen ja hiki valu selkää pitkin.

– Mistä sä tiedät, ettei muilla hakannut?

– No ei se ainakaan näkynyt niistä.

– Näkyykö sun sydämen syke muille? Kysytääs niiltä, kiihtyikö niiden syke esittelyjen aikana. Tiesitkö muuten, että kun on mitattu tavallisen suomalaisten sykettä puhe-esityksen aikana, niin keskimääräisesti syke nousee …

 

Kirjoitustehtävä herättää opiskelijassa vahvoja rektioita:

– Ei tule mitään. Em mä oo koskaan ollut noita kynämiehiä.

– Et ole kynämiehiä?

– Juu en. Mä oon huono kirjoittaan.

– Mistä tiedät? (Ensimmäinen kysymys, joka johtaa kohti kriittistä reflektiota)

– No kun em mä osaa laittaa noita pilkkuja ja pisteitäkään paikalleen.

– Onko sellainen hyvä kirjoittaja, joka osaa laittaa pilkut oikeisiin paikkoihin?

– Niin no, kai ne pitää osata… mä en koskaan oppinut niitä.

(Ongelmaan siis liittyy myös vinksahtanut ajatus siitä, mitä kirjoittaminen on. Jotta päästään purkamaan ei-rakentavia taustaoletuksia, on sitäkin käsiteltävä:)

– Jos sä luet vaikka lehtiä, niin millä perusteella sä valikoit ne artikkelit, joihin sä oikeasti syvennyt?

– Mä valitsen sieltä niitä juttuja jotka mua kiinnostaa.

– Tarkkailetko sä lukiessasi, onko niissä pilkut sopivan näköisissä paikoissa?

– Höh. No en.

­– Mikä hyvän jutun kirjoittamisessa on sinusta tärkeintä?