Jos nolostut helposti, kysy mansikkamyyjältä, myykö hän mansikoita – Asiantuntija kertoo viisi keinoa, joilla liiasta vatvomisesta pääsee eroon
Mitä tulikaan puhuttua, vatvoo moni kesäjuhlien jälkeen, vaikka ei olisi edes nauttinut alkoholia. Asiantuntijan mukaan niin sanottu sosiaalinen morkkis on yleistä ja normaalia. Tässä jutussa hän esittää viisi näkökulmaa, joiden kautta vatvomista voi pyrkiä helpottamaan.
Tilaajille
Juhlissa tai tapaamisissa sanotut omat lauseet voivat jäädä päähän soimaan: miksi möläytin sellaista? Psykologi ja kouluttajapsykoterapeutti Arto Pietikäinen sanoo, että jälkivatvominen on jopa lajityypillinen ominaisuus. KUVA: EMILLIA KANGASLUOMA
Kaisa Hahto HS
23.7. 2:00
MITÄ meninkään möläyttämään! Puhuinko liikaa vai liian vähän? Nauroikohan kukaan vitsilleni?
Hyvin moni vatvoo juhlien tai tapaamisten jälkeen, mitä tulikaan sanoneeksi. Omat lauseet voivat jäädä kaikumaan päässä. Kyseessä on sosiaalinen jälkivatvominen, niin sanottu morkkis, joka voi tulla, vaikka olisi juhlinut selvin päin.
Vatvomisen sisältö vaihtelee. Se voi olla väärältä tuntuva lipsautus, omasta mielestä huono vitsi tai sosiaalisesti ei-suotava kommentti.
Jälkivatvomista voi lisätä nykyisen somemaailman ruokkima ilmapiiri, jossa ”tykitellään, haukutaan ja kritisoidaan”, jos tulee sanoneeksi jotain harkitsematonta. Näin toteaa psykologi, kouluttajapsykoterapeutti Arto Pietikäinen.
Hänen mukaansa sosiaalisen korrektiuden rajat ovat nykyisin niin tiukat, että vatvomiseen taipuvainen mieli löytää uusia huolenaiheita: olinhan puheissani varmasti riittävän varovainen?
”Nykyisin pitää miettiä, saako vaikka ylioppilasjuhlissa kysyä nuorelta, miten lukio meni.”
Pietikäisellä on vatvojille kuitenkin lohdullinen viesti: sitä tekevät jotakuinkin kaikki muutkin.
Sosiaalisten tilanteiden jälkipuinti liittyy mielen taipumukseen analysoida ja vatvoa milloin mitäkin. Se on yleistä ja normaalia, jopa lajityypillistä käyttäytymistä.
Lajityypillisyys juontuu evoluution aikakaudesta, jolloin hengissä säilymisen kannalta oli tärkeää, miten lauma yksilön hyväksyy.
”Se, miten näyn muille ihmisille ja mokaanko, on inhimillinen perusahdistus.”
Hyväksytyksi tuleminen taas on ihmisen psykologinen perustarve.
Pietikäinen esittää vatvomiseen viisi näkökulmaa, joiden kautta sitä voi pyrkiä helpottamaan.
1. Normalisointi ja myötätuntoisuus
Juuri sosiaalisten tilanteiden jälkivatvomisen yleisyyttä ei Pietikäisen tietojen mukaan ole tutkittu. Sen sijaan tiedetään, että noin kolmasosa suomalaisista jännittää sosiaalisia tilanteita. Joka kymmenennellä jännitys on niin voimakasta, että se heikentää toimintakykyä.
”Kolmasosa meistä ei haluaisi todellakaan pitää mitään puheita juhlissa.”
Siinä, miten eri ihmisillä on taipumusta jälkipuida ja tuottaa liioittelevia ajatuksia sekä vatvomiskehää, on eroja. Se liittyy yksilölliseen oppimishistoriaan, sanoo Pietikäinen.
Jos on joutunut vaikka koulussa pelkäämään kiusaajia ja varomaan sanomisiaan, mieli on herkistynyt analysoimaan sitä, mitä tuli sanottua ja johtaako se ivailuun tai kiusaamiseen.
Niillä, joilla on muutenkin jännittämistaipumusta, korostuvat ajatusmallit, jotka liioittelevat tilanteiden seurauksia.
Vatvomista voi vahvistaa sisäinen uskomusjärjestelmä, jossa itsensä arvioi sosiaalisesti kömpelöksi. Tällainen minäkuva johtaa niin sanottuun vahvistusharhaan.
”Todellisuutta alkaa tulkita niin, että mieli poimii kaikki sellaiset havainnot, jotka tukevat sosiaalista kömpelyyttä. Sitten alkaa vatvominen ja syyttely ’taas mokasit’. ”
Esimerkiksi seuraavassa tilanteessa on kyse vahvistusharhasta. Puhut kuuden hengen seurueessa, ja yksi kuulijoista haukottelee. Teet sen seurauksena johtopäätöksen, että kukaan ei ollut kiinnostunut jutuistasi.
”Muiden ilmeistä ja eleistä tekee vääristyneitä tulkintoja, joista tulee helposti meille totta.”
Vatvominen on tilannesidonnaista: toisissa porukoissa on enemmän väljyyttä ja turvallisuutta myös möläytellä. Useimmille vieraammat ihmiset tai auktoriteetit voivat olla sellaisia, joiden seurassa puhemorkkis aktivoituu herkemmin, Pietikäinen sanoo.
Jos siitä ei kuitenkaan aiheudu merkittävää haittaa, kuten ahdistusta tai unettomuutta, Pietikäinen kannustaa olemaan myötätuntoinen itseään ja vatvomistaan kohtaan.
”Voi miettiä, että eipä ihme, että mieleni välillä näitä kelailee, en todellakaan ole ainoa, joka tätä tekee.”
2. Laske rimaa
Vatvojan oma sisäinen vaatimustaso voi olla hyvin korkea. Kaiken, mitä sanoo, pitäisi olla fiksua ja hienoa. Se on aika kova standardi, sanoo Pietikäinen. Jos omiin standardeihin ei yllä, tuntuu, että mokasi.
Myös jännittämiseen liittyvät usein ylikorkeat laatukriteerit, kertoo Pietikäinen. Esimerkiksi hääpuheen pitäisi mennä täydellisesti.
Voisiko rimaa hieman laskea? Voisiko antaa itselleen luvan olla rennompi ja inhimillistää niin, että kaikki sanovat välillä tyhmästi? Sekin on myötätuntoisuutta itseä kohtaan.
Nolostumiselle altistumista voi harjoitellakin. Jos Pietikäisen asiakas pelkää nolaavansa itsensä sosiaalisessa tilanteessa, ensimmäisiä harjoituksia hänelle on esittää terapeutille nolostuttavan tyhmä kysymys. Seuraavassa harjoituksessa mennään vaikkapa kysymään valtavien mansikkalaatikoiden kanssa myyntipisteessä seisovilta myyjiltä, että ”myyttekö te mansikoita?”.
”Kun harjoittelee nolostumista turvallisesti, voi huomata, että ei maailma siihen kaatunutkaan.”
3. Opettele tunnistamaan mielen taipumus liioitella
Kaikkia omia tulkintoja ja ajatuksia siitä, mitä muut ajattelevat, ei kannata uskoa. Tuskin he edes muistavat tilannetta, joka omaa mieltä vaivaa, huomauttaa Pietikäinen. Heidän päähuomionsa kohteena ovat tuskin olleet sinä ja käyttäytymisesi juhlassa.
”Mieli liioittelee ja näkee katastrofeja negatiivisista seurauksista. Kriittiset ajatukset ovat vain ajatuksia omassa mielessä. Kokeile vaikka muistuttaa itseäsi siitä toteamalla: minulla on ajatus, että mokasin.”
4. Onko kaikkien pidettävä minusta?
Entä onko kaikkien saatava minusta fiksu käsitys? Miksi pitäisi? Jos elämäntehtäväni olisi se, että kaikki pitäisivät minusta, se voisi olla sosiaalisesti aika ahdistavaa.
”Tässäkin tullaan itselle asetettuihin standardeihin: mitä sitten, jos joku ei tykännytkään siitä, mitä sanoin.”
5. Valmentaja vaihtoon
Kaikilla meillä on oma mielen sisäinen kriitikko. Kullakin niistä on erilaiset teemansa, joista ne meitä moittivat, sanoo Pietikäinen. Kriitikon tarkoitus on hyvä: se yrittää auttaa meitä oppimaan virheistämme.
Pietikäinen neuvoo kuitenkin pohtimaan, että jos mieli olisi valmentajasi, niin olisiko se hyvä valmentaja.
”Jos sisäisen valmentajan puheen sävy on tyyliä ’mokasit taas, olet tyhmä’, niin auttaako se kehittämään sosiaalisia taitojani?”
Voi pohtia, millaisesta valmennuksesta hyötyisi enemmän. Voisiko se olla myötätuntoista ja inhimillistävää sisäistä puhetta: kaikki mokaavat, ei se niin vaarallista ole.
”Sisäinen puhe vaikuttaa tunteisiimme aika paljon, kun otamme sen niin tosissaan. Ahdistumme, stressaannumme ja murehdimme vaikka päiväkausia sitä, mitä tuli sanottua.”
Helsingin Sanomat 23.7.2023
