Integraatio herättää paljon intohimoja, sillä se ymmärretään monin eri tavoin. Kuvisopettajan kauhuskenaario on biologian opettaja (tai koulutuspoliitikko), joka ajattelee kuvataiteen aineksen hoituvan samalla, kun oppilaat piirtävät vihkoihinsa eläimiä ja kasveja. Tämä fiktiivinen bilsanmaikka ei tietenkään toteuta integraatiota. Marjo Räsänen (2008, 119) kutsuu tällaista opetusta osuvasti koristelemiseksi.

Usein integraatiota pelätään, kun ajatellaan oman oppiaineen identiteetin katoavan sen “toisen” sisälle. Integraatio sekoitetaankin varsin usein sulauttamiseen (assimilaatio) tai sopeuttamiseen (akkomodaatio). Sulauttavassa opetuksessa jokin oppiaine sulautetaan toisen sisään, tehdään jonkin kaltaiseksi siten, että sulautettavan identiteetti hämärtyy tai katoaa kokonaan. Englanninkielisen sanan “integration” käännös on “sopeuttaminen”. Sopeuttava näkökulma integraatioon on sukua sulauttavalle – sillä erolla, että sopeuttavassa näkökulmassa oppiaineiden identiteettiä ei pyritä häivyttämään. Sopeuttavassa integraatiossa oppiaineen identiteetti toki säilyy, mutta yhteistyö tapahtuu yhden oppiaineen ehdoilla, johon muut aineet mukautetaan.