Egyptissä Niili-joki virtaa hehkuvan hiekka-autiomaan halki. Niilin tulviminen mahdollisti muinaisten egyptiläisten elämän. Tulvavesi toi mukanaan hedelmällistä lietettä. Viljavaa maata kutsuttiin mustaksi maaksi. Siellä sijaitsivat viljelymaat ja ihmisten savitiilistä rakennetut asumukset. Mustan maan jälkeen alkoi punainen maa, joka oli hedelmätöntä aavikkoa. Sinne perustettiin hautausmaita ja rakennettiin valtavia hautakammioita, kuten pyramideja.

Niilin varrella eli maatalousyhteisöjä, jotka olivat järjestäytyneet eteläiseen Ylä-Egyptin ja pohjoisen Ala-Egyptin valtakunniksi. Ajan oloon Ylä-Egyptin faarao yhdisti Egyptin. Historia yhtenäisessä Egyptissä jakautuu kolmeen ajanjaksoon: vanhan valtakunnan, keskivaltakunnan ja uuden valtakunnan aikaan.

Egyptissä vuosi jaettiin kolmeen vuodenaikaan:

• heinä-lokakuiseen tulva-aikaan, jota kutsuttiin nimellä Akhet
• marras-helmikuiseen kylvöaikaan, jota kutsuttiin nimellä Peret
• maalis-kesäkuiseen sadonkorjuuaikaan, jota kutsuttiin nimellä Shemu

Egyptissä hallitsija oli jumalankaltainen faarao. Faarao toimi välittäjänä jumalten ja kansan välillä. Vallastaan huolimatta faarao ei voinut yksin hallita kaikkia valtakunnan asioita, joten hänellä oli apunaan suuri joukko papistoa ja virkamiehiä. Heidän tehtäviinsä kuuluivat mm. veronkanto, sotajoukkojen värvääminen, peltojen kastelun järjestäminen, ruoan varastointi ja rakennustöiden valvonta.

Kansa luotti ehdoitta faaraoonsa. Hän omisti pellot ja maat, joita tavalliset ihmiset viljelivät. Faarao määräsi työstä ja langetti tuomioita. Jumalat olivat ainoita, joilta faarao saattoi kysyä neuvoa. Osoituksena vallastaan faaraolla oli toisessa kädessään valtikka ja toisessa ruoska tai varsta.

Muinaiset egyptiläiset uskoivat vakaasti, että ihmisen elämä jatkui kuoleman jälkeen. Kuolemaan oli tärkeä valmistautua huolellisesti ja oman varallisuuden mukaisesti. Matka tuonpuoleiseen oli täynnä vaaroja. Vainajaa varten kirjuri laati kuolleiden kirjan, jossa oli ohjeita ja loitsuja tuonpuoleiseen. Hautakammioon vainajan mukaan säilöttiin myös hänelle tärkeitä tavaroita, omaisuutta, palvelijaa esittäviä, pieniä patsaita eli sabteja, sekä runsaasti ruokaa ja juomaa.

Ruumis palsamoitiin mätänemisen estämiseksi. Se avattiin ja siitä poistettiin sisäelimet ja aivot. Tämän jälkeen ruumis kuivattiin suolan avulla ja sen pintaan siveltiin puupihkan ja öljyn seosta. Maksa, keuhkot, vatsa ja suolet siirrettiin kanooppiastioihin. Sydän jätettiin paikoilleen, sillä se oli sielun asuinsija. Tämän jälkeen ruumis kiedottiin pellavaliinoihin. Kasvojen mukaan tehtiin kuolinnaamio kipsistä tai arvokkaimmille faaraoille kullasta. Kuolinnaamio auttoi sielua tunnistamaan isäntänsä. Kuivunutta ruumista kutsuttiin muumioksi. Muumio suljettiin hänelle valmistettuun värikkäästi koristeltuun sarkofagiarkkuun tai useampaan sisäkkäiseen arkkuun. Runsaat hieroglyfit, joita arkkuun ja hautakammioon oli maalattu, kertoivat vainajan elämästä ja neuvoivat kuoleman jälkeisessä.

Palsamointi kesti kaikkine vaiheineen 70 vuorokautta. Kyse oli kalliista toimenpiteestä, joten täydellinen palsamointi tehtiin vain kuninkaallisille. Kukin halusi kuitenkin varautua tuonpuoleiseen varojensa mukaan, joten köyhimpienkin ruumiit säilöttiin aavikon hiekkaan. Samaten hautakammioista mahtavimmat, pyramidit, oli tarkoitettu vain faaraoille. Tunnetuimpia ovat meidän päiviimme säilyneet Gizan pyramidit, joista suurin on Kheopsin pyramidi. Pyramidien rakentamiseen käytettiin kalkkikiveä. Rakentaminen oli tuhatpäisen joukon vuosikausia kestänyt suururakka. Raskaat kivet liikutettiin puisella reellä työmaalle. Ylöspäin kiviä liu'utettin liuskaa pitkin. Suuri sfinksi veistettiin kivestä suojelemaan Gizan pyramideja. Jättimäisellä patsaalla on leijonan ruumis ja ihmisen kasvot. Uuden valtakunnan aikana faaraoita haudattiin Theban Kuninkaiden laaksoon.