1.
Ensimmäiset monisoluiset eläimet olivat sienieläimiä. Niillä ei ollut erikoistuneita kudoksia tai elimiä kuten hermostoa tai ruuansulatuselimistöä. Vähitellen alkoi kehittyä kaksikylkisiä eläinryhmiä, joiden ruumiissa voitiin erottaa oikea ja vasen puolisko. kuten esimerkiksi laakamadot. Laakamadoilla oli eläinkunnan ensimmäiset silmät. Laakamadoista kehittyi myös putkilomaisia matoja, joille syntyi koko kehon läpi menevä ruoansulatusjärjestelmä. Tämän avulla he pystyivät syömään ilman keskeytyksiä, sillä laakamadoilla oli ravinnolle ja jätteelle sama aukko, minkä takia heidän piti pitää taukoja.
Nilviäisistä (mm. kotilot, simpukat) kehittyi niveljalkaiset. Niveljalkaiset muodostavat eläinkunnan suurimman pääjakson. Niveljalkaisille kehittyi pehmeää ruumista suojaava ja tukeva kitiinikuori, ja tämä on seurausta nilviäisillä olleesta kalkkikuoresta.

Luonnonvalinta suosi esimerkiksi eläimen uudenlaista rakennetta joka mahdollisti tehokkaan ruuansulatusjärjestelmän, eli ravinnon otolle ja jätteen poistolle oli eri aukot. Se suosi sitä sen takia, että se mahdollisti eläimille jatkuvan ravinnon oton.
Luonnonvalinta suosi myös niveljalkaisten omaamaa kitiinikuorta, sillä se suojasi niitä niiden saalistajilta.

Ympyräsuiset kalat saavat ravintonsa kiinnittymällä isäntäkalaan imukuppimaisen suunsa ja sarveishampaiden avulla. Rustokaloilla on suuremmat evät, minkä takia ne pystyvät liikkumaan paremmin. Niillä voi olla myös jotain erikoisia saalistuskeinoja, kuten myrkkypiikkejä. Luukaloilla oli taipuisemmat evät joka edesautti sulavaa liikkuvuutta ja niiden suomupeite ei ollut niin jäykkä kuin rustokalojen hammassuomuista koostuva iho, joka taas tehosti kidusten toimintaa.


2.
Maakasvien ensimmäisiä edustajia olivat yksinkertaiset sammalet, joiden esi-isiä olivat monisoluiset viherlevät. Sienten evoluutio liittyy maakasvien evoluutioon, koska monet sienet toimivat hajottajina tai elävät molempia osapuolia hyödyttävässä suhteessa jonkin kasvin kanssa. N. 400 miljoonaa vuotta sitten ilmakehän happipitoisuus oli lähes saavuttanut nykyisen tasonsa: happea oli ilmakehässä 20%. Tämän takia auringon UV-säteilyltä suojaava otsonikerros vahvistui. Sen seurauksena eliöt ja eläimet pystyivät siirtymään mereltä maalle.

Sanikkaiset olivat ensimmäiset varsinaiset maakasvit. Ne olivat sopeutuneet rakenteeltaan paremmin maaelämään kuin sammalet. Sanikkaisten varren sisällä oli aineiden kuljetukseen erikoistunut johtosolukko, ne ottivat vettä ja ravinteita juurillaan ja niiden pintasolukko kesti hyvin kuivuutta.

Koevoluutio tarkoittaa kahden tai useamman lajin vastavuoroista vaikutusta toistensa evoluutioon. Esim. orkideojen ja kolibrien vuorovaikutus. Kolibrit ovat riippuvaisia kukkien medestä ja orkideat riippuvaisia kolibrien pölyttämisestä. Kolibrille on kehittynyt pitkä ja kapea nokka, koska orkideoilla on pitkät ja syvät kukat.


3.
Sammakkoeläimet ja matelijat kuuluvat eläinkunnan selkäjänteisten pääjaksoon, selkärankaisten alajaksoon, sammakkoeläinten ja matelijoiden luokkiin.

Sammakkoeläimet kehittyivät joissa ja jokisuistoissa eläneistä varsieväkaloista. Matelijat ovat kehittyneet sammakkoeläimistä, ja ne ovat ensimmäisiä täysin maaelämään sopeutuneita selkärankaisia. Matelijoiden iho on sarveissuomujen tai -levyjen peitossa, mikä estää tehokkaasti kuivumista. Kun taas sammakoiden heikkouten oli riippuvuus vedestä ja kosteudesta.
Vaikka ilman sammakkoeläimiä ei olisi matelijoita, on niillä silti paljon erilaisia ominaisuuksia. Molemmat ovat vaihtolämpöisiä eläimiä, mutta matelijat pystyivät muutamilla keinoilla säätelemään ruumiinsa lämpötilaa. Matelijoilla on sisäinen hedelmöitys, ja poikaset kehittyvät munan sisällä. Jotkin matelijalajit tosin synnyttävät eläviä poikasia, jolloin poikaset kehittyvät emon munanjohtimissa. Sammakoilla on ulkoinen hedelmöitys, ja niiden poikaset kehittyvät toukkavaiheessa eli nuijapäinä vapaasti vedessä.

Matelijoiden kuivuutta kestävä nahka oli todella olennaista siirryttäessä maalle, sillä vettä ja kosteutta ei aina välttämättä ollut saatavilla. Myös matelijoiden sisäinen hedelmöitys ja muniminen oli olennaista, sillä silloin vedensaanti ei ollut enää olennaista.

Suuret liskot eli hirmuliskot hävisivät maapallolta noin 65 miljoonaa vuotta sitten. Teorioita niiden häviämisen syynä on esitetty monia, mutta kaikista todennäköisimpänä pidetään lämpötilan laskua maapallolla. Lämpötilan lasku johtui maapallolle törmänneestä suuresta meteoriitista, jonka nostattama pölypilvi esti tehokkaasti auringonsäteilyn pääasemistä maan pinnalle. Ja koska ainoastaan osa kasvilajistosta pystyi sopeutumaan muutoksiin, hirmuliskojen ravinnonhankinta vaikeutui.


4.
Nisäkkäät ja linnut kuuluvat eliökunnan selkäjänteisten pääjaksoon, selkärankaisten alajaksoon, nisäkkäiden ja lintujen luokkiin.

Nisäkkäät jaetaan nokkaeläimiin eli muniviin nisäkkäisiin ja varsinaisiin synnyttäviin nisäkkäisiin, joka jakatuu vielä istukallisten nisäkkäiden ja pussieläinten alajaksoihin. Kaikki nisäkkäät ovat tasalämpöisiä ja yleensä karvapeitteisiä. Nisäkkäiden aineenvaihdunta on tehokasta, joten nisäkkäiden ruumiinlämpö pysyy tasaisena. Niiden kuulo- ja hajuaisti ovat tarkkoja. Kaikilla nisäkkäillä on siäinen hedelmöitys, ja niille on ominaista lajityypillinen parittelukäyttäytyminen.

Nokkaeläimet ovat nisäkkäitä, jotka elävien poikasten synnyttämisen sijaan lisääntyvät munimalla. Ja ne ovat ainoita nisäkkäitä, joilla on matelijoilta periytynyt muniminen. Ensimmäiset nisäkkäät olivat pienikokoisia hyönteissyöjiä, jotka liikkuvat öisin. Sen takia esimerkiksi nokkasiilillä on erinomainen kuulo ja voimakkaat kynnet, joilla sen on helppo avata lujatkin termiittikeot.

Luonnonvalinta suosi sellaisia yksilöitä, joiden hermosto ja aistit olivat monipuolisempia, koska maalla oli uudenlaisia ärsykkeitä, joihin piti pystyä reagoimaan. Nisäkkäillä on muihin selkärankaisiin verrattuna suuret aivot. Ja kaikilla nisäkkäiltä löytyy aivoista isokorteksi, joka vastaa tietoisesta ajattelusta, päättelystä ja etäisyyksien arvioinnista. Tämä rakenne on ominaista pelkästään nisäkkäillä, eikä sitä löydy muilta selkärankaisilta.

Linnut ovat munivia ja höyhenpeitteisiä selkärankaisia, joiden siivet antavat useimmille niistä lentokyvyn. Myös lentokyvyttömät linnut polveutuvat nykykäsityksen mukaan lentävistä kantamuodoista. Linnut ovat nisäkkäiden ohella kehittynein kaikista selkärankaisten luokista. Lintujen rakenne on sopeutunut lentämiseen: niiden luut ovat onttoja ja kevyitä ja höyhenpeite edistää osaltaan lentämistä. Niiden ruuansulatuselimistö on kehittynyt tehokkaaksi, koska lentäminen kuluttaa paljon energiaa.

Linnut ovat nisäkkäiden ohella toinen tasalämpöinen eläinryhmä. Linnuilla on sisäinen hedelmöitys, ja parittelua edistävät usein hyvinkin monimutkaiset soidinmenot. Eräät linturyhmät, kuten varislinnut ja papukaijat, ovat myös älykkäitä. Linnuilla on myös erinomainen kuulo.