Likusterite nelosen herra ja rouva Dursley sanoivat oikein ylpeinä, että he olivat aivan tavallisia. Totta tosiaan heidän nyt viimeisenä olisi odottanut sekaantuvan mihinkään outoon tai arvoitukselliseen, koska he eivät kertakaikkiaan hyväksyneet jonninjoutavuuksia. Herra Dursley oli johtajayhtiössä, jonka nimi oli Grunnings ja joka valmisti poria. Hän oli isoriskimies olla oli kaulaa tuskin lainkaan, mutta mahtavat viikset hänellä oli. Rouva Drusley oli laiha ja vaalea ja hänen kaulansa oli melkein kaksi kertaa pitempi, kuin ihmisten yleensä, mikä olikin erittäin kätevää, koska hän kurotteli udein ahnaasti piha-aitojen yli kurkkiessaan naapureiden puuhia. Herra ja rouva Dursleylla oli pieni pika nimelta Dudley, eikä heidän mielestä parempaa poikaa ollut olemassakaan, Dursleyn perheelläoli kaikki mtä he tahtoivat, mutta lisäksi heillä oli salaisuus ja eniten maailmassa he pelkäsivät että joku saisi sen esiin heistä. Tuntui etteivät he kestäisi jos joku saisi tietää Potterista. Rouva Potter oli rouva Dursleyn sisar, mutta he eivät olleet tavanneet toisiaan moneen vuoteen. Itse asiassa rouva Dursley oli olevinaan kuin hänellä ei olisi mitään siskoa olisikaan, koska hänen siskonsa ja siskon kevoton aviomies olivat niin epäDursleymaisia, kuin suinkin mahdollista. Dursleyn pariskuntaa puistatti ajatellakin mitä naapurit sanoisivat jos Potterit ilmaantuisivat heidän kotikadulleen. Dursleyt tiesivät, että pottereillakin oli pieni poika, mutta häntä he eivät olleet koskaan nähneetkään. Sekin oli hyvä syy pitää Potterit loitolla, sillä Dursleyt eivät halunneet, Dudleyn seurustelevan sellaisen lapsen kanssa. Kun herra ja rouva Dyrsley heräsivät sinä ankeana harmaana tiistaina, jolloin tarinamme alkaa. Mikään pilvisessä taivaassa ei enteillyt outoja arvoituksellisia tapahtumia, jotka pian kuitenkin alkoivat kauttamaan. Herra Dursley hyräili valitessaan tylsimmän solmion töihin ja rouva dursley lörpötti iloisesti kammatessaan parkuvaa Dudleyta syöttötuoliin. Kumpikaan ei huomannut, kun iso tunturipöllö liihotti ikkuna ohi.