1700-lvulla Rooman luhistumisen uskottiin olleen väistämätön tapahtuma, mikä oli suoranainen seuraus valtakunnan koon suuruudesta. Tuona aikana ei osattu nähdä tapahtumaa kokonaisuutena, joka koostui useista tekijöistä. 1960-luvulla puolestaan uskottiin, että Rooma hajosi ulkoisen painostuksen vuoksi. Viholliskansat ahdostivat Roomaa ekä idästä että lännestä, mikä aiheutti jo heikenneelle Rooman valtakunnalle suuria ongelmia.

1960-luvulla asiaa pohtinut A. H. M. Jones ei kuitenkaan ollut kokonaan väärässä, vaikkei hahmottanutkaan kokonaisuutta. Ympäri Eurooppaa ja Afrikkaa levittäytynyttä valtakuntaa oli huomottavasti vaikeampi puolustaa kuin pienelle alueelle keskittynyttä aluetta. Valtakunnan suuri koko myös vaikutti kansan yhtenäisyyteen. Legioonat alkoivat toimia keskusvallasta välittämättä, sillä keisari vaihtui usein ja ne saattoivat nimittää omia hallitsijoitaan.

Rooman lopullinen hajoaminen johtui useista tekijöistä, eikä mitään yksittäistä syytä hajoamiselle osata nimetä. Seuraavat tekijät kuitenin vaikuttivat merkittävästi Rooman luhistmiseen.

Rooman kaupunki alkoi menettää merkitystään, kun keisari Konstantinus siirsi pääkaupungin itään Konstantinopoliin vuonna 330 jKr. Pääkaupungin siirryttyä myös tärkeimmät virkamiehet, rikkaat sekä surtilalliset siirtyivät itään. Myös käsityöläiset siirtyivät tarvitessaan suurmepien kaupunkien tarjoamaa suojaa.

Lopullisen hajoamisen uskotaan aiheuttaneen suuren muttoliikkeen takia, kun ihmiset lähtivät idästä lönteen etsimäään parempi elinoloja. Ulkoinen ja sisäinen paine aiheutti Rooman hajoamisen, vaikkei sille pystytäkkään antamaan yksiselitteistä teoriaa.