Herään pehmeässä sängyssä. Kuulen vain tippakoneiden piippaavan äänen. Silmäni ovat kohmeiset ja sumuiset. En tunne muuta kuin päässäni jyskyttävän äänen. En muista muuta kuin kiljunnan ja sen kun minut kiidätettiin baareilla ambulanssiin. Alan nähdä paremmin ja koitan nousta istumaan. Kipu alkaa tuntua kehossani, mutta jään istumaan. Huomaan että huoneessa ei ole muita kuin minä. Minulla on päällä sairaalavaatteet. Lyhyt ruskea tukkani on takkuinen ja kiharalla.Yhtäkkiä kuulen oven avautuvan ja sisälle astuu äitini ja veljeni. He näyttävät huolestuneilta mutta iloisilta nähdessään minut hereillä. Yritän mennä halaamaan heitä mutta en pysty, koska kipu on liian kova. He tulevat sänkyni viereen. Kysyn heiltä, että mitä on tapahtunut. He vain hymyilevät mutta eivät puhu mitään. Huomaan vasta nyt että heidän ihonsa ovat vähän kalpeat. Yritän saada heidät puhumaan, mutta he vain pysyvät hiljaisina. Kuulen oven avautuvan toisen kerran ja sisälle astuu sairaanhoitaja. Äitini ja veljeni nousee ylös ja kävelevät pois huoneesta vilkaisemattakaan enään minuun.
- Mitä täällä oikein tapahtuu, kysyn sairaanhoitajalta.
- Miten niin? Sairaanhoitaja kysyy.
- No minun äitini ja veljeni eivät puhuneet minulle ollenkaan, ihmettelen.
- Ehkä he olivat vain shokissa siitä mitä tapahtui sinulle pari päivää sitten, hän vastasi.
- No mitä minulle oikein tapahtui? kysyn.
- Sinä hyppäsit kallionkielekkeeltä.
- Miksi minä en muista mitään sellaista, ihmettelen kovasti.
- Sinä löit pääsi, sairaanhoitaja selittää.
- Mutta tulin vain katsomaan että olet ihan kunnosa, jää tänne lepäämään, hän sanoo lämpimällä äänellä.
- Ainiin vain yksi asia vielä, sairaanhoitaja sanoo ja kääntyy uudestaan minuun päin.
- Mikä, sanon vähän peläten kun hän kaivaa taskustaan ison ruiskun.
- Tämä on vain kipulääkettä ei kannata pelästyä, hän sanoo rauhoitellen.
Ruisku nipistää vain vähän, sitten sairaanhoitaja lähtee huoneesta ja olen taas yksin. Huomasin että sairaanhoitajankin iho on kalpea ja hänen silmät olivat tyhjät. Alan tuntea oloni vähän heikommaksi, mutta nousen seisoman. Olen huomannut että täällä on jotain outoa tekeillä, joten ajattelen mennä vähän katsomaan. Nimittäin minä en muista mitään kallionkielekkeeltä hyppäämisestä. Alan kävellä ovea kohti mutta matkalla huomaan laatikon jossa on ruiskuja jossa on oudon vihreää nestettä. Nyt vasta tajuan että se on samanlaista nestettä jota sairaanhoitaja antoi minulle. Käännän laatikon ympäri ja siinä lukee: RAUHOITTAVIA. Nyt alan tuntea oloni vielä enemmän heikoksi ja yhtäkkkiä kaadun maahan ja silmäni menevät kiinni. 

Parin tunnin päästä herään taas. Lihaksiani särkee ja päähäni sattuu kun rupean nousemaan kylmältä laattalattialta. Olen aika väsynyt, mutta menen nyt ovelle. Ennen kuin lähden otan varuilta mukaani veitsen. Avaan oven ja edessäni on viileä, hämärä ja hiljainen käytävä. Painan mieleeni huoneeni numeron ja lähden kävelemään vasemmalle päin. Minua vastaan ei ole tullut vielä ketään, joka kyllä ihmetyttää minua paljon, koska normaalisti sairaaloissa on aika paljon väkeä ja sairaanhoitajia. Kun olen kulkenut pari minuuttia minua vastaan tulee vihdoin yksi potilas ja sairaanhoitaja. Sairaanhoitaja taluttaa potilasta ja raahaa tippaletkua mukanaan. Potilaassa on kiinni letku jossa on samaa vihreää nestettä kuin minulle annettiin ja alan vähän ihmetellä. Menen sairaanhoitajan luo ja läheltä huomaan että hänkin on kalpea jopa melkein valkoinen. Kysyn häneltä että miksi minulle ja potilaalle annetaan rauhoittavia. Sairaanhoitajan ilme on hetken ajan pelästynyt mutta sitten hän saa naamansa peruslukemille. Hän vain hymyilee minulle konemaista hymyä ja jatkaa matkaa. Nyt minua alkaa jo pelottaa ja haluaisin mennä ulos ja saada raitista ilmaa, mutta pitkiä jalkojani alkaa särkeä joten istahdan hetkeksi lepäämään. Hetken päästä nousen ylös ja rupean etsimään ulko-ovea. Muita ihmisiä käytävillä ei näy. Näen edessä päin käytävän haarautuvan ja oikealta tulee heikkoa valoa. Käännyn oikealle ja käytävän päässä näkyy isot ulko-ovet. Lähden kiiruhtamaan käytävää pitkin. Kun pääsen ovelle yritän vetää sitä auki, mutta se ei aukea. Yritän uudestaan mutta ovi ei vain aukea ja huomaan että se on lukossa. Kuulen takanani askelia ja käännyn. Minua päin kävelee epätasaisessa tahdissa sairaanhoitaja ruisku kädessä. Sitten salaman nopeasti, ennen kuin kerkeän väistää hän tökkää koko pullon ainetta minun käteeni ja romahdan samoin tein lattialle. Herään taas lattialta, mutta tällä kertaa tunnen oloni todella heikoksi ja päätäni särkee kauhehasti. En tunnista paikkaa mutta käteni ovat sidotut selkääni paksulla köydellä. Yritän nousta ylös. Pienen rimpuilun jälkeen pääsen ylös ja yritän etsiä jotain terävää, mutta huoneeessa ei näy olevan mitään terävää. Yhtäkkiä muistan ottamani veitsen taskussani. Minun käsissäni on vähän liikkumisvaraa joten saan veitsen taskustani juuri ja juuri pois. Saan leikattua ensimmäisen kierroksen narua katki, loput saan ujutettua pois. Nyt kun käteni ovat vapaat menen oven luokse ja kokeilen onko ovi lukossa. Yllätyksekseni se ei ole lukossa. Avaan oven ja kurkistan käytävälle. Siellä ei taaskaan näy ketään. Lähden kävelemään ripeästi käytävää pitkin ja olen valppaana, ettei kukaan pääse lähelleni. Etsin vastaanottotiskin ja katson onko siellä ketään. Lasi on kiinni. Koputan siihen, mitään ei kuulu. Hetken päästä toisesta huoneesta tulee yksi sairaanhoitaja. Hänkin näytää kalpealta niinkuin muutkin, mutta huomaan hänen kauassaan riippuvan avainnipun. Hän avaa ikkunan. 
- Miten voin auttaa, sairaanhoitaja kysyy tunteettomalla äänellä.
- Minun pitäisi päästä huoneeseeni joten voisinko lainata noita avaimia, valehtelen.
- Okei, mutta tulen mukaasi, sairaanhoitaja sanoo epäröiden.
- Älä vaivaudu, minä pärjään kyllä yksin, vastaan vähän alkaen huolestua.
- No okei sitten, mutta palauta aivamet minulle heti, hän sanoo huokaisten.
- Juu ja kiitos paljon, huokaisen helpotuksesta.
Käännyn ja lähden kävelemään niin nopeasti kuin minun kipeistä jaloista lähtee. Pääsen pääovelle ja alan koittaa avaimia hätäisesti lukkoon. Niitä on ainakin kaksikymmentä. Kuulen ääniä takaani ja sinne ilmestyy kokonainen joukko sairaanhoitajia joilla on kalpeat ihot ja veriset vaatteet. Täytyn kauhusta mutta onnekseni löydän oikean avaimen ja saan oven auki juuri ajoissa. Lähden juoksemaan täyttä päätä kivusta huolimatta.