6. Arvostelu
Romanttisen surullista.
Quentin Jacobson on aina ollut ihastunut Margo Roth Spiegelmaniin, tyttöön, jonka hän on tuntenut hiekkalaatikolta saakka. Nuorten kasvaessa he eivät kuitenkaan enää olleet olleet turhan paljon tekemisissä toistensa kanssa. Margo kuuluu koulun suosituimpien joukkoon ja Quentin on ketjun toisessa ääripäässä.
Margo on aina rakastanut mysteerejä ja tämä ilmeestyykin eräänä yönä Quentinin ikkunalle ja pyytää poikaa mukaansa yölliselle seikkailulleen. Kun Margo ei seuraavana päivänä ilmestykään kouluun ja tuntuu kadonneen jäljettömiin, alkaa Quentin kerätä vihjeitä, joita tyttö on matkansa varrella ripotellut ympäriinsä, toivoen löytävänsä tämän hengissä.
Kirjan päähenkilö Quent ei ole suosittu henkilö kirjassa, muttei myöskään mitättömyys. Kirjassa myös tulee hyvin esinn Quentin kaksi parasta kaveria Ben ja Radar, jotka eivät myöskään ole sieltä suosituimmasta päästä. Quent on ollut aina kiltti poika ja hyvä koulussa, paitsi silloin kun Margo vei hänet yöajelulle. Ben oli sellainen hahmo, joka oli kuin ilmetty yhdistelmä kahdesta kaveristani: tarve vessassakäynnille tulee puolen tunnin välein ja aina hössöttämässä juhlista ja radar oli ehkä hieman ujo, mutta hänelle kelpasi tyttö kuin tyttö.
Kirjassa oli miljöönä hylätty talo, josta he etsivät vihjeitä, Quentin koti ja koulu. Kirja tapahtuu preesensissä ja Quentin minä kertojana.
Asia, joka todella kiinnitti oman huomioni ja sai ainakin mut miettimään, oli se, miten Green kirjoitti Margosta. Kaikilla kirjan henkilöillä oli tytöstä erilainen käsitys: jotkut pitivät häntä täytenä ämmänä, jotkut unelmatyttönä ja toiset outona oikuttelijana. Hän tuntui olevan täysin eri henkilö seurastaan riippuen. Tämä sai Quentinin miettimään tunsiko hän koskaan todellista Margoa, vai oliko aina ollut rakastunut tähän mielikuvaan, jonka oli tytöstä muodostanut. Tässä vaiheessa itselleni nousi kysymys, että annanko itse ihmisille mielikuvia itsestäni sen sijaan, että antaisin todellisen itseni näkyä. Tämän takia pidänkin Greenin kirjoista niin paljon–hän saa lukijan kyseenalaistamaan itsensä ja herättää lukuisia kysymyksiä.
Kirjan hahmot ovat Greenille tyypillisesti huoliteltuja ja persoonallisia sekä kehittyvät tarinan edetessä. Ja parasta oli, että pystyin sijoittamaan hahmot omaan elämääni, sillä monet muistuttivat omia kavereitani ja tuttujani. Kirjailijan dialogeista mun ei varmaan tarvitsekaan enää sanoa mitään muuta kuin, että jälleen kerran upeaa.
En ole koskaan ollut mikään dekkarifani, mutta tämä oli sellainen dekkarin määritelmän rajoilla hapuileva pohtiva teos, joka oli kyllä omaan mieleen ehdottomasti. Jälleen kerran sanon, että eihän se mikään TFiOS ollut, mutta taas mahtavaa jälkeä Greeniltä.
Kirja oli ehkä hieman ennalta arvattava ja ei myöskään mielestäni niin hyvä kuin John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Kirjassa oli silti onnelinen, mutta haikea loppu.
Quentin Jacobson on aina ollut ihastunut Margo Roth Spiegelmaniin, tyttöön, jonka hän on tuntenut hiekkalaatikolta saakka. Nuorten kasvaessa he eivät kuitenkaan enää olleet olleet turhan paljon tekemisissä toistensa kanssa. Margo kuuluu koulun suosituimpien joukkoon ja Quentin on ketjun toisessa ääripäässä.
Margo on aina rakastanut mysteerejä ja tämä ilmeestyykin eräänä yönä Quentinin ikkunalle ja pyytää poikaa mukaansa yölliselle seikkailulleen. Kun Margo ei seuraavana päivänä ilmestykään kouluun ja tuntuu kadonneen jäljettömiin, alkaa Quentin kerätä vihjeitä, joita tyttö on matkansa varrella ripotellut ympäriinsä, toivoen löytävänsä tämän hengissä.
Kirjan päähenkilö Quent ei ole suosittu henkilö kirjassa, muttei myöskään mitättömyys. Kirjassa myös tulee hyvin esinn Quentin kaksi parasta kaveria Ben ja Radar, jotka eivät myöskään ole sieltä suosituimmasta päästä. Quent on ollut aina kiltti poika ja hyvä koulussa, paitsi silloin kun Margo vei hänet yöajelulle. Ben oli sellainen hahmo, joka oli kuin ilmetty yhdistelmä kahdesta kaveristani: tarve vessassakäynnille tulee puolen tunnin välein ja aina hössöttämässä juhlista ja radar oli ehkä hieman ujo, mutta hänelle kelpasi tyttö kuin tyttö.
Kirjassa oli miljöönä hylätty talo, josta he etsivät vihjeitä, Quentin koti ja koulu. Kirja tapahtuu preesensissä ja Quentin minä kertojana.
Asia, joka todella kiinnitti oman huomioni ja sai ainakin mut miettimään, oli se, miten Green kirjoitti Margosta. Kaikilla kirjan henkilöillä oli tytöstä erilainen käsitys: jotkut pitivät häntä täytenä ämmänä, jotkut unelmatyttönä ja toiset outona oikuttelijana. Hän tuntui olevan täysin eri henkilö seurastaan riippuen. Tämä sai Quentinin miettimään tunsiko hän koskaan todellista Margoa, vai oliko aina ollut rakastunut tähän mielikuvaan, jonka oli tytöstä muodostanut. Tässä vaiheessa itselleni nousi kysymys, että annanko itse ihmisille mielikuvia itsestäni sen sijaan, että antaisin todellisen itseni näkyä. Tämän takia pidänkin Greenin kirjoista niin paljon–hän saa lukijan kyseenalaistamaan itsensä ja herättää lukuisia kysymyksiä.
Kirjan hahmot ovat Greenille tyypillisesti huoliteltuja ja persoonallisia sekä kehittyvät tarinan edetessä. Ja parasta oli, että pystyin sijoittamaan hahmot omaan elämääni, sillä monet muistuttivat omia kavereitani ja tuttujani. Kirjailijan dialogeista mun ei varmaan tarvitsekaan enää sanoa mitään muuta kuin, että jälleen kerran upeaa.
En ole koskaan ollut mikään dekkarifani, mutta tämä oli sellainen dekkarin määritelmän rajoilla hapuileva pohtiva teos, joka oli kyllä omaan mieleen ehdottomasti. Jälleen kerran sanon, että eihän se mikään TFiOS ollut, mutta taas mahtavaa jälkeä Greeniltä.
Kirja oli ehkä hieman ennalta arvattava ja ei myöskään mielestäni niin hyvä kuin John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe. Kirjassa oli silti onnelinen, mutta haikea loppu.