Mummini elämä 14-vuotiaana oli sellaista, että hän eli sota ajan lapsena. Mummini piti 14-vuotiaana tehdä ruokaa, leipoa ja siivota, kun vanhemmat olivat töissä. Hänen perheeseensä kuului vanhemmat, kuusi sisarusta ja samassa talossa asui myös isänäiti. Kotieläimet kuuluivat myös talouteen. Perhe asui Pieksämäellä Kontiopuistossa Kaakinmäen kadulla, jossa on nykyinen R-kioski. Talo oli hirsinen omakotitalo, jossa oli isotupa, pieni kammari ja iso ullakko. Pihassa oli myös liiteri, aitta ja navetta. Siihen aikaan mummillani ei ollut ystäviä, koska naapurustossa ei ollut lapsiperheitä, mutta sisarusten kanssa vietettiin paljon aikaa. Tärkein valinta mummini mielestä oli aviomieheen tutustuminen, ja sillä oli myös suuri merkitys, koska Pieksämäellä oli siihen aikaan monta tanssilavaa. Joten olisi ollut mahdollisuus, että hän ei olisi tutustunut ukkiin. Mummille tärkeintä elämässä on nyt, että hänen ei tarvitse huolehtia niin paljon asioista kuin ennen ja, että on ollut terve. Tietty omat lapset ja heidän lapsen lapset.

Tilanne, joka haastattelu-tilanteessa kosketti minua oli, kun mummini kertoi, kun hänen pikkuveljensä kuoli 5-vuotiaana. Tätä ennen heidän perheessään oli seitsemän lasta. Hänen veljensä Martti oli ollut kaupan vieressä ja hän näki, että jonkun potkukelkka oli liukumassa autotielle. Martti meni ottamaan potkukelkkaa kiinni, ja takaisin tullessaan hän jäi auton alle. Ajaja oli ollut vanhempi mies, joka oli saanut vasta ajokortin. Mummini muisti edelleen tilanteen, kun hänen isänsä kantoi Martin arkkua hautajaisissa.

Ainut asia mikä oli samaa mummini nuoruuden kokemuksista oli, että kotona täytyy tehdä kotitöitä mitä äiti pyytää. Erilaisia kokemuksia olivat, että 14-vuotiaana ei ollut kavereita ja, että haaveni ei ole päästä rippikoulun jälkeen töihin vaan jatkaa opiskelua.
Ihailen mummissani hänen aitoutta, sitä, että hän muistaa edelleenkin kaukaiset tapahtumat ja muistot.