Vene ja minä
Kun täytin kaksitoista sain oman soutuveneen. Se on 2 m 30 cm pitkä ja limisaumattu. Jos kysytään
mikä sen nimi on sanon että se on vain vene. Minulla on suunnitelma veneen ja itseni varalle: soutaa
koko Pellingin saariston ympäri, pikkukarit ja kaikki mukaan luettuina, sekä sisä- että ulkokautta,
ikään kuin saartaa ne, ja sitten se olisi tehty. En tiedä miksi se on tärkeää. Matka saattoi kestää vuorokauden, joten parasta oli ottaa makuupussi mukaan, muuten vain näkkileipää ja mehua. Niin kuin
isä sanoo, veneessä ei saa olla yhtään tarpeetonta esinettä.
Lähtö oli määrätty elokuun kahdenneksikymmenenneksi ja tapahtuisi ehdottoman yksityisesti.
En tiedä, miten äiti nuuski kaiken tietoonsa, ehkä hän näki, että otin makuupussin teltasta. Hän ei
sanonut mitään mutta jollakin tavoin hän antoi minun ymmärtää että tiesi ja oli mukana siinä että
isää petkutettiin. Isä ei olisi koskaan antanut minun lähteä. Olen muuten aika varma ettei äiti koskaan
olisi uskaltanut petkuttaa omaa isäänsä, sitä joka ei antanut hänen nukkua teltassa, eikä hän
saanut pitää merimieskaulustakaan. Kauhea vuosisata.
Joka tapauksessa vene ja minä olimme valmiit lähtöön. Tuuli oli pari päivää ollut lounaassa, joten
aallokko oli tasaantunut. Vene oli vedessä ruohikon reunaan asti, kun työnsin sen ulos köli liukui
kuin samettia pitkin. Heti jouduttuaan veden varaan se törmäsi ranta-aallokkoon mutta pitelin sitä
tiukasti laidasta ja odotin. Taivas oli valkoinen niin kuin yleensä ennen auringonnousua ja lokit pitivät
hirvittävää meteliä. Vähitellen äiti kiirehti rantaan villatakki kietaistuna yöpaidan päälle, ja hänellä
oli mukanaan voileipiä ja pullo Pommacia, pidä kiirettä, hän sanoi, häivy ennen kuin isä herää!
Lähdöistä tulee harvoin sellaisia kuin on ajatellut.
Me jouduimme aallokkoon, oli myötätuuli ja tasapainon säilyttäminen vaati ponnistelua, tuin jalkani
pohjakaariin ja annoin mennä, äiti seisoi rannalla ja vilkutti aika pitkään.
Isä ei koskaan vilkuta vesillä, niin tehdään vain hätätapauksessa. Otin aallot perän puolelta mutta aika pian tajusin että se oli virhe; meidän täytyi pika pikaa tehdä täyskäännös voidaksemme pitää varamme, joten odotin kunnes olimme sopivassa aallonpohjassa ja työnsin vasemman airon suoraan ja kiskoin oikealla kaikin voimin ja sekunnissa pyörähdimme ympäri ja sopeuduimme luontevasti aallokkoon. Kun laskimme myötäiseen kohti takamaan ulointa niemeä tulin ajatelleeksi, että oikeastaan meri tarvitsee venettä ollakseen hallitseva, tarkoitan suurempi kuin mikään. Ehkä myös saaria, jos ne ovat pieniä. Ja miksei taivas tarvitsisi lokkia, tietysti jos on pilvetöntä.
Ja sitten aurinko nousi ja paistoi suoraan silmiin ja teki aallonharjoista vaaleanpunaisia ruusuja ja me kiidimme eteenpäin ja kiersimme niemenkärjen ja yhtäkkiä olimme tuulensuojassa. Oli äänetöntä.
Tietysti meren kuuli mutta vain etäisesti, sillä nyt tuuli kohisi metsän läpi. Täällä matalikolla metsä
laskeutuu rantakiville asti ja niiden ohi ja saaret purjehtivat ympäri kuin kukkakimput ja kaikki on
pelkkää vihreää ‒ tiedän, olen ollut täällä ennen.
Äyskäröin veden veneestä vaikka se oli tuskin lainkaan vuotanut, sitten me ajelehdimme vähän aikaa.
Täällä asuvat kesälinnut, ne huolettomat, joita isä halveksii. Päivä on pitkällä, kun he heräävät huviloissaan
ja hankkiutuvat rantaan huteroille valkoiseksi maalatuille sisäsaariston laitureilleen joiden
päässä on uimakoppi ja hyppäävät pikaliippareihinsa, jotka on tehty pellistä.
Isä inhoaa peltiveneitä.
Hän sanoo, että nämä nuoret jannut ja pimut ovat suorastaan rikollisia, ne ajavat kahdenkymmenen
hevosvoiman koneilla vain huvin vuoksi ja vaaraksi yleiselle turvallisuudelle puhumattakaan
ammattikalastajien verkoista.
Totta kai minä muistan. Tyttö istuu aina ihan keulassa, hän on ruskettunut ja iloinen ja tukka hulmuaa,
hän rakastaa vauhdin hurmaa! Hän huiskuttaa minulle kun he syöksyvät ohi ‒ mutta se tapahtui
kamalan kauan sitten.
Soudin eteenpäin. Näytti että päivästä tulisi hyvin lämmin ja ilmassa oli ukkosta.
Vähitellen matalikko täyttyi ihmisistä jotka ajelivat ja kalastivat ja uivat, se oli kesäriemua vailla
vertaa, pikkukakaroita peuhaamassa joka rannalla lautoilla, kanooteissa ‒ ja yhtäkkiä pikaliippari
ajoi kaiken keskitse sateenkaari loistaen keulaviiksissään ja ratissa istuva jannu hoilasi hei! Haluatko
hinaukseen!
Minä en viitsinyt vilkaistakaan häneen. Nyt tuli toinen. Soudin kuin hullu ja se syöksyi ohi ja näin tytön joka istui keulassa tukka hulmuten ja hän huiskutti minulle. Minä jatkoin soutamista.
Tyttö oli väärä tyttö, tiedän. Mutta olisin kuitenkin voinut huiskuttaa ‒ tai luultavasti en. Tiesivätkö
nämä matalikon ihmiset käyttäytyvänsä hölmösti ‒ luultavasti eivät. Olinko epäoikeudenmukainen
heitä kohtaan? Todennäköisesti olin.
Kuinka tahansa, soudin eteenpäin ja lähestyin salmea jossa fladan [kaislikkoinen merenlahti] avautuu
kohti merta, saaret harvenivat vähitellen ja tuli viileä.
Nyt lähestyin matkan tärkeintä vaihetta ja oli aika harkita. Pudotin riippakiven ja sidoin köyden
hankaimeen. Tuntui tarpeettomalta nukkua mutta otin esiin äidin voileivät. Ne oli kääritty kukin
erikseen voipaperiin ja päälle äiti oli kirjoittanut juustoa, makkaraa ja niin edelleen, mutta yhdessä
luki Eläköön Vapaus. Typerää. Joten minä söin vain näkkileipää ja avasin hänen Pommacinsa ja katselin kuuta joka oli nousemassa. Toistaiseksi se oli iso ja muistutti säilykeaprikoosia. Kuunsilta ulottui veneeseen asti, ja nyt kuuli meren taas oikealla tavalla.
Juuri tässä on käännekohta, tästä alkaa matka takaisin, ja sitten voin piirtää reittini rannikon karttaan
rohkeaksi silmukaksi, lassoksi, joka on heitetty saariryhmän ympäri! Nyt tulen merta kohti
avautuville lahdille, asumattomalle alueelle joka on minun salainen reviirini koska tunnen sen paremmin
kuin kukaan toinen ja rakastan sitä eniten.
Menen sinne kun tunnen itseni yksinäiseksi ja mieluimmin tuulisella säällä, ja siellä tuulee melkein
aina. Lahtia on viisi ja niemiä kuusi, eikä mökin mökkiä näköpiirissä (luotsimajaa ei lasketa).
Kävelen hitaasti alhaalla vedenrajassa, kierrän jokaisen lahden ja jokaisen niemen, mitään ei saa
jättää väliin, koska kyseessä on rituaali. En tietenkään voi olla korjaamatta talteen yhtä ja toista
maihin ajautunutta ja varmistaa kahdella kivellä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä rituaalin kanssa,
niin tekee jokainen enempää ajattelematta. Nyt saisin ensimmäistä kertaa nähdä reviirini meren
puolelta, se oli tärkeää.
Nostin riippakiven ja me soudimme suoraan kuunsiltaan. Kuunsilta tyvenessä on kaunis kuin kuva
mutta tuulella se on vielä kauniimpi, jalokiven siruja ja palasia, ihan kuin kulkisi pitkin briljantein
koristeltua merta!
Ja juuri silloin tuli isä, tiesin, että tulija oli hän koska tunsin Pentan äänen, hän oli siis paljastanut
minut ja nyt oli kysymys vain siitä oliko hän vihainen vai huojentunut vai molempia ja annanko hänen
sanoa jotain ensin vai en ‒ ja sitten hän sammutti moottorin ja liukui rinnalle ja tarttui veneen
laitaan ja sanoi hei.
Minä sanoin hei hei.
Kiipeä tänne, isä sanoi, niin otetaan vene hinaukseen, ja nyt minä teen sinulle yhden ainoan kysymyksen
enkä sen jälkeen enää koskaan, miksi sinä teet äitisi levottomaksi? Hän kiinnitti hinausköyden
ja lisäsi: Sinä käyttäydyt lähinnä rikollisesti, ja veti Pentan käyntiin niin ettei kukaan enää voinut
sanoa sanaakaan.
Minä istuin keulaan. Vene tanssi perässämme kevyesti kuin hirvi eikä haukannut vähääkään vettä.
Tiesin, että isästä oli hauska ajaa Pentaa aallokossa niin että annoin hänen ohjata ja kiinnitin huomioni
pääasiassa reviiriini, nyt siis tarkasteltuna meren puolelta. Mitä pitemmälle pääsimme sitä
selvemmin ymmärsin että meren puolelta nähtynä minun reviirini ei ollut muuta kuin läpeensä tylsä
kaistale Suomen rannikkoa, kenenkään ei voinut kuvitella nousevan maihin uteliaisuudesta ja se oli
yhtä hyvä, ne saivat joka iikka pysytellä poissa ellei niillä ollut kauneudentajua!
Otin lakin päästä ja annoin hiusteni hulmuta ja ajattelin muita asioita.
Isä oli löytänyt voileivät ja söi ne.
Yö oli hyvin kaunis. Isä alkoi rehennellä ja leikkiä laineiden kanssa, joskus hän katsoi minuun mutta
minä en ollut huomaavinani. Alkoi vaaleta, kotilahden edustalla isä teki karia hipoen taitavan ja tiukan kaarroksen mutta piti koko ajan hinausköyden löysällä antaakseen veneelle aikaa liukua sulavasti rantaan. Kun me olimme nousseet kalliolle isä sanoi että tätä et sitten tee toiste, muista se. Me sanoimme hyvää yötä. Tuli yhä valoisampaa, taivas oli suuri ja valkoinen kuin se yleensä on
ennen auringonnousua.
Tove Jansson, kokoelmasta Meddelande. 1998. Suom. Päivö Taubert
mikä sen nimi on sanon että se on vain vene. Minulla on suunnitelma veneen ja itseni varalle: soutaa
koko Pellingin saariston ympäri, pikkukarit ja kaikki mukaan luettuina, sekä sisä- että ulkokautta,
ikään kuin saartaa ne, ja sitten se olisi tehty. En tiedä miksi se on tärkeää. Matka saattoi kestää vuorokauden, joten parasta oli ottaa makuupussi mukaan, muuten vain näkkileipää ja mehua. Niin kuin
isä sanoo, veneessä ei saa olla yhtään tarpeetonta esinettä.
Lähtö oli määrätty elokuun kahdenneksikymmenenneksi ja tapahtuisi ehdottoman yksityisesti.
En tiedä, miten äiti nuuski kaiken tietoonsa, ehkä hän näki, että otin makuupussin teltasta. Hän ei
sanonut mitään mutta jollakin tavoin hän antoi minun ymmärtää että tiesi ja oli mukana siinä että
isää petkutettiin. Isä ei olisi koskaan antanut minun lähteä. Olen muuten aika varma ettei äiti koskaan
olisi uskaltanut petkuttaa omaa isäänsä, sitä joka ei antanut hänen nukkua teltassa, eikä hän
saanut pitää merimieskaulustakaan. Kauhea vuosisata.
Joka tapauksessa vene ja minä olimme valmiit lähtöön. Tuuli oli pari päivää ollut lounaassa, joten
aallokko oli tasaantunut. Vene oli vedessä ruohikon reunaan asti, kun työnsin sen ulos köli liukui
kuin samettia pitkin. Heti jouduttuaan veden varaan se törmäsi ranta-aallokkoon mutta pitelin sitä
tiukasti laidasta ja odotin. Taivas oli valkoinen niin kuin yleensä ennen auringonnousua ja lokit pitivät
hirvittävää meteliä. Vähitellen äiti kiirehti rantaan villatakki kietaistuna yöpaidan päälle, ja hänellä
oli mukanaan voileipiä ja pullo Pommacia, pidä kiirettä, hän sanoi, häivy ennen kuin isä herää!
Lähdöistä tulee harvoin sellaisia kuin on ajatellut.
Me jouduimme aallokkoon, oli myötätuuli ja tasapainon säilyttäminen vaati ponnistelua, tuin jalkani
pohjakaariin ja annoin mennä, äiti seisoi rannalla ja vilkutti aika pitkään.
Isä ei koskaan vilkuta vesillä, niin tehdään vain hätätapauksessa. Otin aallot perän puolelta mutta aika pian tajusin että se oli virhe; meidän täytyi pika pikaa tehdä täyskäännös voidaksemme pitää varamme, joten odotin kunnes olimme sopivassa aallonpohjassa ja työnsin vasemman airon suoraan ja kiskoin oikealla kaikin voimin ja sekunnissa pyörähdimme ympäri ja sopeuduimme luontevasti aallokkoon. Kun laskimme myötäiseen kohti takamaan ulointa niemeä tulin ajatelleeksi, että oikeastaan meri tarvitsee venettä ollakseen hallitseva, tarkoitan suurempi kuin mikään. Ehkä myös saaria, jos ne ovat pieniä. Ja miksei taivas tarvitsisi lokkia, tietysti jos on pilvetöntä.
Ja sitten aurinko nousi ja paistoi suoraan silmiin ja teki aallonharjoista vaaleanpunaisia ruusuja ja me kiidimme eteenpäin ja kiersimme niemenkärjen ja yhtäkkiä olimme tuulensuojassa. Oli äänetöntä.
Tietysti meren kuuli mutta vain etäisesti, sillä nyt tuuli kohisi metsän läpi. Täällä matalikolla metsä
laskeutuu rantakiville asti ja niiden ohi ja saaret purjehtivat ympäri kuin kukkakimput ja kaikki on
pelkkää vihreää ‒ tiedän, olen ollut täällä ennen.
Äyskäröin veden veneestä vaikka se oli tuskin lainkaan vuotanut, sitten me ajelehdimme vähän aikaa.
Täällä asuvat kesälinnut, ne huolettomat, joita isä halveksii. Päivä on pitkällä, kun he heräävät huviloissaan
ja hankkiutuvat rantaan huteroille valkoiseksi maalatuille sisäsaariston laitureilleen joiden
päässä on uimakoppi ja hyppäävät pikaliippareihinsa, jotka on tehty pellistä.
Isä inhoaa peltiveneitä.
Hän sanoo, että nämä nuoret jannut ja pimut ovat suorastaan rikollisia, ne ajavat kahdenkymmenen
hevosvoiman koneilla vain huvin vuoksi ja vaaraksi yleiselle turvallisuudelle puhumattakaan
ammattikalastajien verkoista.
Totta kai minä muistan. Tyttö istuu aina ihan keulassa, hän on ruskettunut ja iloinen ja tukka hulmuaa,
hän rakastaa vauhdin hurmaa! Hän huiskuttaa minulle kun he syöksyvät ohi ‒ mutta se tapahtui
kamalan kauan sitten.
Soudin eteenpäin. Näytti että päivästä tulisi hyvin lämmin ja ilmassa oli ukkosta.
Vähitellen matalikko täyttyi ihmisistä jotka ajelivat ja kalastivat ja uivat, se oli kesäriemua vailla
vertaa, pikkukakaroita peuhaamassa joka rannalla lautoilla, kanooteissa ‒ ja yhtäkkiä pikaliippari
ajoi kaiken keskitse sateenkaari loistaen keulaviiksissään ja ratissa istuva jannu hoilasi hei! Haluatko
hinaukseen!
Minä en viitsinyt vilkaistakaan häneen. Nyt tuli toinen. Soudin kuin hullu ja se syöksyi ohi ja näin tytön joka istui keulassa tukka hulmuten ja hän huiskutti minulle. Minä jatkoin soutamista.
Tyttö oli väärä tyttö, tiedän. Mutta olisin kuitenkin voinut huiskuttaa ‒ tai luultavasti en. Tiesivätkö
nämä matalikon ihmiset käyttäytyvänsä hölmösti ‒ luultavasti eivät. Olinko epäoikeudenmukainen
heitä kohtaan? Todennäköisesti olin.
Kuinka tahansa, soudin eteenpäin ja lähestyin salmea jossa fladan [kaislikkoinen merenlahti] avautuu
kohti merta, saaret harvenivat vähitellen ja tuli viileä.
Nyt lähestyin matkan tärkeintä vaihetta ja oli aika harkita. Pudotin riippakiven ja sidoin köyden
hankaimeen. Tuntui tarpeettomalta nukkua mutta otin esiin äidin voileivät. Ne oli kääritty kukin
erikseen voipaperiin ja päälle äiti oli kirjoittanut juustoa, makkaraa ja niin edelleen, mutta yhdessä
luki Eläköön Vapaus. Typerää. Joten minä söin vain näkkileipää ja avasin hänen Pommacinsa ja katselin kuuta joka oli nousemassa. Toistaiseksi se oli iso ja muistutti säilykeaprikoosia. Kuunsilta ulottui veneeseen asti, ja nyt kuuli meren taas oikealla tavalla.
Juuri tässä on käännekohta, tästä alkaa matka takaisin, ja sitten voin piirtää reittini rannikon karttaan
rohkeaksi silmukaksi, lassoksi, joka on heitetty saariryhmän ympäri! Nyt tulen merta kohti
avautuville lahdille, asumattomalle alueelle joka on minun salainen reviirini koska tunnen sen paremmin
kuin kukaan toinen ja rakastan sitä eniten.
Menen sinne kun tunnen itseni yksinäiseksi ja mieluimmin tuulisella säällä, ja siellä tuulee melkein
aina. Lahtia on viisi ja niemiä kuusi, eikä mökin mökkiä näköpiirissä (luotsimajaa ei lasketa).
Kävelen hitaasti alhaalla vedenrajassa, kierrän jokaisen lahden ja jokaisen niemen, mitään ei saa
jättää väliin, koska kyseessä on rituaali. En tietenkään voi olla korjaamatta talteen yhtä ja toista
maihin ajautunutta ja varmistaa kahdella kivellä, mutta sillä ei ole mitään tekemistä rituaalin kanssa,
niin tekee jokainen enempää ajattelematta. Nyt saisin ensimmäistä kertaa nähdä reviirini meren
puolelta, se oli tärkeää.
Nostin riippakiven ja me soudimme suoraan kuunsiltaan. Kuunsilta tyvenessä on kaunis kuin kuva
mutta tuulella se on vielä kauniimpi, jalokiven siruja ja palasia, ihan kuin kulkisi pitkin briljantein
koristeltua merta!
Ja juuri silloin tuli isä, tiesin, että tulija oli hän koska tunsin Pentan äänen, hän oli siis paljastanut
minut ja nyt oli kysymys vain siitä oliko hän vihainen vai huojentunut vai molempia ja annanko hänen
sanoa jotain ensin vai en ‒ ja sitten hän sammutti moottorin ja liukui rinnalle ja tarttui veneen
laitaan ja sanoi hei.
Minä sanoin hei hei.
Kiipeä tänne, isä sanoi, niin otetaan vene hinaukseen, ja nyt minä teen sinulle yhden ainoan kysymyksen
enkä sen jälkeen enää koskaan, miksi sinä teet äitisi levottomaksi? Hän kiinnitti hinausköyden
ja lisäsi: Sinä käyttäydyt lähinnä rikollisesti, ja veti Pentan käyntiin niin ettei kukaan enää voinut
sanoa sanaakaan.
Minä istuin keulaan. Vene tanssi perässämme kevyesti kuin hirvi eikä haukannut vähääkään vettä.
Tiesin, että isästä oli hauska ajaa Pentaa aallokossa niin että annoin hänen ohjata ja kiinnitin huomioni
pääasiassa reviiriini, nyt siis tarkasteltuna meren puolelta. Mitä pitemmälle pääsimme sitä
selvemmin ymmärsin että meren puolelta nähtynä minun reviirini ei ollut muuta kuin läpeensä tylsä
kaistale Suomen rannikkoa, kenenkään ei voinut kuvitella nousevan maihin uteliaisuudesta ja se oli
yhtä hyvä, ne saivat joka iikka pysytellä poissa ellei niillä ollut kauneudentajua!
Otin lakin päästä ja annoin hiusteni hulmuta ja ajattelin muita asioita.
Isä oli löytänyt voileivät ja söi ne.
Yö oli hyvin kaunis. Isä alkoi rehennellä ja leikkiä laineiden kanssa, joskus hän katsoi minuun mutta
minä en ollut huomaavinani. Alkoi vaaleta, kotilahden edustalla isä teki karia hipoen taitavan ja tiukan kaarroksen mutta piti koko ajan hinausköyden löysällä antaakseen veneelle aikaa liukua sulavasti rantaan. Kun me olimme nousseet kalliolle isä sanoi että tätä et sitten tee toiste, muista se. Me sanoimme hyvää yötä. Tuli yhä valoisampaa, taivas oli suuri ja valkoinen kuin se yleensä on
ennen auringonnousua.
Tove Jansson, kokoelmasta Meddelande. 1998. Suom. Päivö Taubert