Lojuimme ystäväni Sennin kanssa sohvalla seuraamassa Olympialaisten kouluratsastuksen henkilökohtaista finaalia. 
- Vau! Voi kunpa itsekin olisi joskus noin taitava, sanoin nähtyäni Jessika von Bredow-Werndlin lähes täydellisen suorituksen.
-Siihen taidetaan tarvita vähän enemmän kuin yksi ratsastustunti viikossa, Senni toteaa masentuneena.

Ilta oli jo pitkällä kun aloin vasta tekemään lähtöä kotiin. Olin melkein tiellä kun Senni huusi perääni
-Voisimmehan yrittää tienata rahat omaa hevosta varten!
Niin miksi emme tekisi sitä? Kävellessäni rauhallista kesäöistä katua pitkin, mietin olisiko oikeasti mahdollista, että minusta tulisi hevosenomistaja? Se tulisi vaatimaan paljon töitä. Päätin heti kotona kertoa suunitelmistani.

Pamautin oven perässäni kiinni. Nyt ei olisi aikailtava, ehkä unelmieni hevonen olisi jo myynnissä! Pöytään oli katettu iltapala. Riisipuuro höyrysi kattilassa vaikka oli kesä. Kun viimein koko perhe oli saapunut pöydän ääreen avasin suuni.
-Minä aion kerätä rahat omaan hevoseen.
- Joo-o, äiti vastasi toiselta puolelta pöytää.
Olin masentunut. Näinkö vanhempani kannustivat minua tekemään töitä unelmieni eteen?

Kului vuosi ja toinen. Ratsastin yhä kerran viikossa tunneilla, sekä maastoilin vuokrahevoseni Harmon kanssa. Koulutöitäkin oli, enkä jaksanut uhrata ajatuksiani sen enempää rahalle. Sinä kesänä lähdimme kylään sukulaisillemme jotka asuivat keskellä peltoja, maaseudulla. Haaveilin siellä ollessani aina vanhan sikalan muuttamisesta talliksi ja talon tyhjien huoneiden muuttamista leiriläisten tiloiksi.
-Tervetuloa! Onpa mukava nähdä teitä, Päivi sanoi kävellessään meidän luo.
-Ruoka on jo valmista ja saunakin on lämpeämässä niin pääsette uimaan. Uima-altaan vesi on ollut reilut parikymmentäasteista, Päivi jatkaa.

Ruokapöydässä käy kova kuulumisien vaihto.
Jossain kohtaa Päivi kysyy minulta
- Onkos sinulla jo hevonen?
- Ei, ainakaan vielä, vastaan harmikseni.
- On ne hevoset kyllä hienoja. Joku päivä sinulla on vielä sellainen, Päivi jatkaa uskoa luoden.
- Niin, toivottavasti, vastaan iloisena.
Ehkä minä kuitenkin pystyn siihen jos nyt yritän tosissani, mietin itsekseni.

Reissulta kotiin palattuamme alan pohtimaan tosissani mistä voisi tienata rahaa. Pian keksin, että voisin tehdä keppihevosia. Niiden tekeminen onkin vaikeampaa ja työläämpää miltä päällepäin näyttää.
Jonkin aikaa sen jälkeen istun kanieni kanssa lattialla kun päähäni pälkähtää idea. Kanien valjaat! Voisin tehdä niitä!
Heti seuraavana iltana koevedosvaljaat olivat jo valmiit.
-Aika hienot vaikka itse sanonkin, sanon Ruskalle ja Mistylle, jotka ovat innokkaina tutkimassa käsissäni olevaa tavaraa.
- Ja istuu kuin nakutettu, myhäilen tyytyväisenä, kun saan valjaat Mistyn päälle.
Tein nopeasti niiden jälkeen myös toiset ja kolmannet valjaat, joidein jälkee aika nopeasti perustin 4-h yrityksen. 

Kesällä kävin valjaiden teon lisäksi tekemässä pihatöitä isovanhemmillani, sekä kävin avustamassa keppihevosleirillä. Pian kuitenkin tuli syksy ja koulut alkoivat ja aikaa oli taas huomattavasti vähemmän. Sain kuitenkin äidinkielen tarinoista aina hyvää palautetta, josta innustuneena päätin kirjoittaa kirjan. Niinpä vapaa-ajalla kirjoitin ensimmäistä kirjaani, joka valmistui sopivasti joulun tienoolla. Ensimmäinen kustantaja jolle vein kirjani ei kiinnostunut kirjasta. Neljännellä tärppäsi. Ennen kesää olin tehnyt lumitöitä, tehnyt kanien valjaita, kirjoittanut kirjan, selvinnyt yläasteen ensimmäisestä luokasta ja ennen kaikkea tienannut rahaa!

Seuraavan vuoden paiskin vielä kovasti töitä ja kun lopulta kevätjuhla oli juhlittu ja koulu jäi taa, pystyin viimein sanomaan ääneen, että minulla olisi viimein rahat kasassa hevosen ostoa varten. Enää piti saada joku kustantamaan tallipaikka, kengittäjä, ruuat jne. Itse olin säästänyt ylimääräistä rahaa mahdollisten eläinlääkärikulujen varalle. Päätin kuitenkin mennä jo alustavasti keskustelemaan tallivuokrista läheisen tallin kanssa. Pyöräillessäni sinne päätin samalla reissulla pyöräillä isovanhemmilleni keskustelemaan tallivuokran maksamisesta. He olisivat viimeinen toivoni. 

Parkkeerasin pyöräni tallin punaista puuseinää vasten ja kävelin talliin sisälle, jossa vanhempi nainen otti minut vastaa.
-Voimme mennä tuonne ulkopöydälle puhumaan, nainen sanoo ystävällisesti.
Pitkän keskustelun jälkeen saamme alustavasti sovittua tallipaikasta. Lähden jatkamaan matkaa tallilta hyvin mielin, nyt kaikki on kiinni enää niin pienestä.  Isovanhempieni luona paneudun heti asian ytimeen. Pitkän neuvottelun jälkeen saan puhuttua puolelleni lisää sponsoreita. Nyt kyse oli enää siitä olisinko oikeasti valmis hevoseen. Muutaman viime vuoden aikana olin monta kertaa miettinyt, etten välttämättä halua tässä elämänvaiheessa vielä niin suurta vastuuta ja entä jos rahat loppuisivat kesken? Töitä tulisi jatkaa vaikka hevonen seisoisikin lähitallilla. Olin tehnyt järjettömän paljon töitä. Nyt pitäisi enää päättää. Siinä kohtaa vanhempani astuivat esiin ja sanoivat viimeiset sanat, jotka saivat minut selaamaan myynti-ilmoituksia.

Edessä oli useita koeratsastuksia, mutta lopulta myös eläinlääkäri näytti vihreää valoa. Niin ensimmäinen ja tärkein hevoseni seisoi pihassa ja lopulta minulla oli virallisesti oma hevonen.