Äidinkieli
Kommentti: Vaivaako yhteiskuntaamme älyllinen laiskuus?
Onko meistä tullut vain itseämme mainostavia, älyllisesti heikkoja olentoja? Olemmeko ehkä fyysisesti vahvoja ja terveitä, mutta henkisellä puolella mitäänsanomattomia? Nämä ovat Yle Uutisten sivuilla julkaistun jutun "Vaivaako yhteiskuntaamme älyllinen laiskuus?" pääaiheita.
Filosofit Esa Saarinen, Esko Valtaoja ja Mikko Lahtinen ovat yhtä mieltä siitä, että fitnessbuumi ja jatkuvassa kiireessä eläminen on tehnyt ihmisistä osittain tyhmempiä. Aivoja ei rasiteta tarpeeksi, tai jos rasitetaan, on rasitus liian yksipuolista. Ainakaan luovaa ajattelua ei ehdi harjoittaa. Olen tässä asiassa heidän kanssaan täysin samaa mieltä; ihmisistä on tullut älyllisesti laiskempia. Kun kohtaamme ongelman, on helppo googlettaa siihen vastaus. Ja moniko lähtee helpommin kansalaisopiston kurssille opiskelemaan uusia kieliä kuin kuntosalille? Aika harva, mutta onneksi sentään vielä joku.
Olen samaa mieltä myös monen muun uutisessa esitetyn mielipiteen kanssa. Olen erityisesti samaa mieltä väitteen "aivoja pitäisi treenata siinä missä lihaksiakin" kanssa. Mutta vaikka aivojen toimiminen ja harjoittaminen on tärkeää, ei sitä sentään saa asettaa vastakohdaksi, "joko-tai" -asetelmaan fyysisen harjoittelemisen kanssa. Monipuolinen harjoitteleminen tuottaa parhaita tuloksia. Olen huomannut sen myös henkilökohtaisesti; kun liikkuu, jaksaa opiskella ja ajatella. Ja sama toimii toisinpäinkin; kun mieli ja aivot ovat kunnossa, on mukavampi liikkua ja - elää.
Yhteiskunnassamme arvostetaan henkistä hyvinvointia, mutta unohdetaan siitä usein se henkinen osuus. Ajatellaan, että täydellisen hyvinvoinnin saa vain treenaamalla seitemänä päivänä viikossa ja syömällä uusimpien trendien mukaan. Tässä asiassa huomaan myös itse tekeväni usein virheitä. Mutta ehkä on hyväkin välillä olla ajattelematta liikaa. Tehdä vain mikä tuntuu hyvältä. Kunhan muistaa välillä pysähtyä ajattelemaan.
Toisaalta uutinen asettaa jo valmiiksi kiireisille ihmisille paineita. Täytyisi löytää jostain aikaa tuolle "aivojen treenaamiselle". Monet saattavat jopa ahdistua asiasta. Pitäisikö muka ehtiä nykyisen arkielämän lisäksi pelata älypelejä, käydä italiankursseilla, opiskella korkeatasoista matematiikkaa? Tässä asiassa uutinen on mielestäni hieman liian käskevä ja yleistävä. Ihmisillä on varmasti monenlaisia keinoja harjoittaa aivojaan. Ehkä jollekin riittää vain se, että alkaa ajattelemaan. Kuka olen, mitä teen, miksi? Tämä saattaisi helpottaa monen elämää.
Filosofit Esa Saarinen, Esko Valtaoja ja Mikko Lahtinen ovat yhtä mieltä siitä, että fitnessbuumi ja jatkuvassa kiireessä eläminen on tehnyt ihmisistä osittain tyhmempiä. Aivoja ei rasiteta tarpeeksi, tai jos rasitetaan, on rasitus liian yksipuolista. Ainakaan luovaa ajattelua ei ehdi harjoittaa. Olen tässä asiassa heidän kanssaan täysin samaa mieltä; ihmisistä on tullut älyllisesti laiskempia. Kun kohtaamme ongelman, on helppo googlettaa siihen vastaus. Ja moniko lähtee helpommin kansalaisopiston kurssille opiskelemaan uusia kieliä kuin kuntosalille? Aika harva, mutta onneksi sentään vielä joku.
Olen samaa mieltä myös monen muun uutisessa esitetyn mielipiteen kanssa. Olen erityisesti samaa mieltä väitteen "aivoja pitäisi treenata siinä missä lihaksiakin" kanssa. Mutta vaikka aivojen toimiminen ja harjoittaminen on tärkeää, ei sitä sentään saa asettaa vastakohdaksi, "joko-tai" -asetelmaan fyysisen harjoittelemisen kanssa. Monipuolinen harjoitteleminen tuottaa parhaita tuloksia. Olen huomannut sen myös henkilökohtaisesti; kun liikkuu, jaksaa opiskella ja ajatella. Ja sama toimii toisinpäinkin; kun mieli ja aivot ovat kunnossa, on mukavampi liikkua ja - elää.
Yhteiskunnassamme arvostetaan henkistä hyvinvointia, mutta unohdetaan siitä usein se henkinen osuus. Ajatellaan, että täydellisen hyvinvoinnin saa vain treenaamalla seitemänä päivänä viikossa ja syömällä uusimpien trendien mukaan. Tässä asiassa huomaan myös itse tekeväni usein virheitä. Mutta ehkä on hyväkin välillä olla ajattelematta liikaa. Tehdä vain mikä tuntuu hyvältä. Kunhan muistaa välillä pysähtyä ajattelemaan.
Toisaalta uutinen asettaa jo valmiiksi kiireisille ihmisille paineita. Täytyisi löytää jostain aikaa tuolle "aivojen treenaamiselle". Monet saattavat jopa ahdistua asiasta. Pitäisikö muka ehtiä nykyisen arkielämän lisäksi pelata älypelejä, käydä italiankursseilla, opiskella korkeatasoista matematiikkaa? Tässä asiassa uutinen on mielestäni hieman liian käskevä ja yleistävä. Ihmisillä on varmasti monenlaisia keinoja harjoittaa aivojaan. Ehkä jollekin riittää vain se, että alkaa ajattelemaan. Kuka olen, mitä teen, miksi? Tämä saattaisi helpottaa monen elämää.
1 kommenttia
Lukemisen aikana: Kätilö (Katja Kettu)
Romaani Kätilö sijoittuu Suomen historiaan, toisen maailmansodan loppuun, talvisodan aikaan. Tapahtumat sijoittuvat Lappiin ja kuvaavat sotaa Suomessa olevien saksalaisten sotilaiden näkökulmasta. Toinen päähenkilöistä on suomalainen nainen, joten myös Suomi ja suomalaisten näkökulma sotaan tulevat vahvasti esille.
Katja Kettu kuvaa romaanissaan elämää sodan aikaan. Se elämä on arvaamatonta, karua ja tietyllä tavalla erittäin tarkkaan säädeltyä. Yhteiskunta ja maailma yleensäkin on erittäin epätasa-arvoinen. Miehet hoitavat sotimisen ja muun "tärkeän työn", naiset ovat vain miesten apuna tai poissa tieltä esimerkiksi hoitamassa lapsia. Naisia käytetään myös surutta hyväksi, eikä naisilla itsellään ole asiaan vastaansanomista. Tämä kertoo jotain myös tuon ajan ihmissuhteista. Vakaviin suhteisiin ei ryhdytä niin helposti, kun sota jyllää eikä huomisesta ole varmuutta. Osa kuitenkin uskaltautuu jo ajattelemaan tulevaisuutta; esimerkiksi romaanin päähenkilöt, saksalainen sotilas ja suomalainen nainen kihlautuvat ja lupautuvat menemään naimisiin sodan loputtua. Tämänkaltainen ajattelu tuo iloa ja lohtua synkkiin aikoihin.
Arvomaailmat myös muiden kuin ihmissuhteiden osalta eroavat paljon nykypäivän ihmisten arvoista. Sotaa ja suuria johtajia, erityisesti Adolf Hitleriä, pidetään suuressa arvossa. Turhanpäiväisiä asioita ei ole aikaa tai järkeä murehtia. Jos joku alkaa valittaa jostain yhteiskunnallisesta pikkuongelmasta, ovat muut välittömästi häntä vastaan. Turhaan moralisointiin ei yksinkertaisesti ole aikaa tai tilaa.
Epämääräisten ihmissuhteiden ja sodan ihannoinnin lisäksi toisen päähenkilön lestadiolaisuustausta tuo lisää yksityiskohtia kulttuurin kuvaukseen. Uskonto ei tosiaankaan ole yksilön oma valinta, vaan vakava, pelättävä asia. Uskonto jäi kuitenkin tässä kertomuksessa taka-alalle, eikä vaikuta esimerkiksi juonenkulkuun merkittävästi. Se pieni kuvaus uskonnosta, joka kirjassa esiintyy kuitenkin kertoo paljon tuon ajan kulttuurista; asiat ovat yhteisiä ja ihmisten tekemiset ja menemiset tarkkaan säädeltyjä.
Luontoa pidetään myös suuressa arvossa. Arvelen myös tämän johtuvan aikakaudesta ja erityisesti sodasta. Monet tärkeät tapahtumat sijoittuvat kauniina ja upeana kuvattuun luontoon. Ihmiset saavat luonnosta lohtua ja turvaa vaikeina aikoina. Se kertoo jotain myöskin suomalaisuudesta ja suomalaisten läheisestä suhteesta luontoon.
Romaani kuvaa sekasorron aikaa. Suomi on taloudellisesti tiukilla, eikä romaanissa paljon esiintyvällä Saksallakaan mene koko ajan kovin hyvin. Kirjan tapahtumapaikassa, Lapissa, kaukana "etelän sivistyksestä" tapahtuu paljon ihmisarvojen polkemista ja sortoa, eikä kukaan mahda sille mitään. Saksalaisten ylläpitämä vankileiri on kaukana inhimillisestä. Tällaisessa maailmassa on myös helppo varastaa toisen henkilöllisyys ja paeta, sulautua joukkoon, kadota kokonaan. Järjestelmät ovat epävarmoja ja haavoittuvaisia, eikä oikeastaan mikään ole varmaa.
Yhteenvetona voisi sanoa, että Kätilö on kuvaus suomalaisuudesta, sodasta ja elämän haavoittuvaisuudesta. 1940-luvun Suomea tarkastellaan lappilaisten ja siellä majailevien saksalaisten näkökulmasta. Se Suomi on täynnä epätasa-arvoa, epävarmuutta ja huolta tulevasta.
Katja Kettu kuvaa romaanissaan elämää sodan aikaan. Se elämä on arvaamatonta, karua ja tietyllä tavalla erittäin tarkkaan säädeltyä. Yhteiskunta ja maailma yleensäkin on erittäin epätasa-arvoinen. Miehet hoitavat sotimisen ja muun "tärkeän työn", naiset ovat vain miesten apuna tai poissa tieltä esimerkiksi hoitamassa lapsia. Naisia käytetään myös surutta hyväksi, eikä naisilla itsellään ole asiaan vastaansanomista. Tämä kertoo jotain myös tuon ajan ihmissuhteista. Vakaviin suhteisiin ei ryhdytä niin helposti, kun sota jyllää eikä huomisesta ole varmuutta. Osa kuitenkin uskaltautuu jo ajattelemaan tulevaisuutta; esimerkiksi romaanin päähenkilöt, saksalainen sotilas ja suomalainen nainen kihlautuvat ja lupautuvat menemään naimisiin sodan loputtua. Tämänkaltainen ajattelu tuo iloa ja lohtua synkkiin aikoihin.
Arvomaailmat myös muiden kuin ihmissuhteiden osalta eroavat paljon nykypäivän ihmisten arvoista. Sotaa ja suuria johtajia, erityisesti Adolf Hitleriä, pidetään suuressa arvossa. Turhanpäiväisiä asioita ei ole aikaa tai järkeä murehtia. Jos joku alkaa valittaa jostain yhteiskunnallisesta pikkuongelmasta, ovat muut välittömästi häntä vastaan. Turhaan moralisointiin ei yksinkertaisesti ole aikaa tai tilaa.
Epämääräisten ihmissuhteiden ja sodan ihannoinnin lisäksi toisen päähenkilön lestadiolaisuustausta tuo lisää yksityiskohtia kulttuurin kuvaukseen. Uskonto ei tosiaankaan ole yksilön oma valinta, vaan vakava, pelättävä asia. Uskonto jäi kuitenkin tässä kertomuksessa taka-alalle, eikä vaikuta esimerkiksi juonenkulkuun merkittävästi. Se pieni kuvaus uskonnosta, joka kirjassa esiintyy kuitenkin kertoo paljon tuon ajan kulttuurista; asiat ovat yhteisiä ja ihmisten tekemiset ja menemiset tarkkaan säädeltyjä.
Luontoa pidetään myös suuressa arvossa. Arvelen myös tämän johtuvan aikakaudesta ja erityisesti sodasta. Monet tärkeät tapahtumat sijoittuvat kauniina ja upeana kuvattuun luontoon. Ihmiset saavat luonnosta lohtua ja turvaa vaikeina aikoina. Se kertoo jotain myöskin suomalaisuudesta ja suomalaisten läheisestä suhteesta luontoon.
Romaani kuvaa sekasorron aikaa. Suomi on taloudellisesti tiukilla, eikä romaanissa paljon esiintyvällä Saksallakaan mene koko ajan kovin hyvin. Kirjan tapahtumapaikassa, Lapissa, kaukana "etelän sivistyksestä" tapahtuu paljon ihmisarvojen polkemista ja sortoa, eikä kukaan mahda sille mitään. Saksalaisten ylläpitämä vankileiri on kaukana inhimillisestä. Tällaisessa maailmassa on myös helppo varastaa toisen henkilöllisyys ja paeta, sulautua joukkoon, kadota kokonaan. Järjestelmät ovat epävarmoja ja haavoittuvaisia, eikä oikeastaan mikään ole varmaa.
Yhteenvetona voisi sanoa, että Kätilö on kuvaus suomalaisuudesta, sodasta ja elämän haavoittuvaisuudesta. 1940-luvun Suomea tarkastellaan lappilaisten ja siellä majailevien saksalaisten näkökulmasta. Se Suomi on täynnä epätasa-arvoa, epävarmuutta ja huolta tulevasta.