Lapsen arjen ympäristöt

Lapsen arjen ympäristöt ja motoristen taitojen oppiminen



Oppimista pidetään ennen kaikkea positiivisena ilmiönä. Oppimista tapahtuu jokaisen ihmisen elämässä lapsuudesta vanhuuteen. Opittuihin taitoihin vaikuttaa selkeästi perimä ja ympäristö, mutta mikäli halua ja intoa löytyy, on jokaisen mahdollisuus kehittää taitojaan eri osa-alueilla hyvin pitkälle. Oppiminen on myös ilmiö, joka ei aina välttämättä näy suoranaisesti ulospäin. Usein oppimista onkin hyvin vaikea analysoida ja havaita. Erityisesti liikuntataitoja opitaan tiedostamatta ja osittain myös huomaamattakin, liikuntataidot myös linkittyvät usein toisiinsa, jolloin puhutaan siirtovaikutuksista. (Jaakkola, Liukkonen & Sääkslahti 2013.) Voidaan siis todeta, että jokainen meistä on oppinut elämänsä aikana erilaisia liikuntataitoja. Jokainen voikin itse pohtia, mitä erilaisia liikuntataitoja jo osaa sekä mitä haluaisi oppia ja kehittää vielä entisestään?


Nykyisin päiväkodeissa ja kouluissa kuulee hyvin usein puhuttavan erilaisista säännöistä, koskien esimerkiksi ulkona leikkimistä ja pelaamista. Tämän ilsäksi on herännyt keskustelua myös kieltämisestä, koskien erilaisia lasten keksimiä ideoita kohtaan. Tällaisia sääntöjä ja kieltoja voivat olla esimerkiksi, ettei keinusta saa hypätä, isoille kiville ei saa kiivetä tai jäämäkeä ei saa luisua eikä laskea alas. On ymmärrettävää, että kouluissa ja päiväkodeissa pyritään minimoimaan riskitilanteita, joissa lapsille voi sattua erilaisia tapaturmia tai vammoja. Joskus on kuitenkin erittäin hyvä kyseenalaistaa, ovatko kiellot välttämättömiä ja tarkoituksenmukaisia. Entä, jos erilaiset lasten keksimät monipuoliset ideat kehittävätkin heidän motoriikkaa ja perusliikuntataitoja?

Ylen julkaisemassa, Sanna Kähkösen (2013) kirjoittamassa uutisessa kerrotaan Sotkamolaisen päiväkodin muuttaneen toimintatapojaan lasten kieltämisen suhteen. Päiväkodista kerrotaan, että henkilökunnalla on aina ollut positiivinen suhtautuminen liikuntaan, mutta he ovat yhteistuumin pyrkineet entistä sallivampaan suhtautumiseen lasten liikkumista kohtaan. Ennen lapsia saatettiin kieltää vaikkapa keinusta hyppäämisen suhteen, mutta tähän on tullut nyt muutos. Päiväkodissa liikunta onkin hyvin luonnollinen osa  jokapäiväistä arkea. Lapsille pyritään järjestämään erilaisia temppuratoja, esteitä ja muita virikkeitä päiväkodin käytäville. Päiväkodista kommentoidaan, että he ovat erittäin tyytyväisiä muutokseen, sillä he ovat huomanneet ettei vahinkoja ja onnettomuuksia ole sattunut, vaikka lapsille onkin annettu enemmän vapautta liikkumisen suhteen. Päiväkodin linjaus tukeekin loistavasti motoristen taitojen kehittymistä, joka toimii pohjana kaikelle liikunnalle (Kähkönen 2013; Jaakkola, Liukkonen & Sääkslahti 2013; Jaakkola 2010; Jaakkola 2016). Päiväkodin esimerkin mukaan voitaisiin toimia myös kouluissa.

Miten vapaampi, monipuolisempi ja kokeilevampi liikunta edistää motorisia taitoja? Motoristen taitojen kohdalla on todettu, että kehittyminen on kaikkein vilkkainta lapsena. Kuten aiemmin mainittiinkin on kehittyminen yhdistelmä perimää ja ympäristön vaikutusta. Näin ollen voidaankin todeta, että mitä monipuolisempi ja virikkeellisempi ympäristö, sitä paremmin lapset pääsevät toteuttamaan omia mielenkiinnon kohteitaan sekä kokeilemaan haastavampia ja monimutkaisempia liikuntamuotoja. (Jaakkola, Liukkonen & Sääkslahti 2013.) Ympäristön ollessa kunnossa, voivat aikuiset keskittyä lasten opastamiseen ja ohjaamiseen, ei kuitenkaan kieltämiseen ja estelemiseen. Puhuttaessa liikuntataidoista, liittyy niiden harjoitteluun olennaisena osana oma keho, niinpä lasten liikuntataitojen kehittymisen vuoksi olisi tärkeää, että he itse pääsisivät konkreettisesti kokeilemaan ja harjoittelemaan. Vain tätä kautta lapset voivat oppia omat rajansa, oppia arvioimaan omaa tasoaan ja taitojaan sekä kehittämään valmiuksiaan oppia uusia taitoja. Omaa kehoa tulisi osata hallita koordinoidusti sekä hallita motorinen kontrolli. Nämä kehittyvät useiden toistojen ja harjoitteluiden myötä. (Jaakkola 2010.)

Motoriset taidot näkyvät jokaisen arjessa; Huippu-urheilijan suorituksessa, liikuntaharrastuksissa, koululiikunnassa sekä yleisessä arkiliikunnassa. Kuten aiemmin on käynyt jo ilmi, perusta näille motorisille taidoille luodaan jo hyvin nuorena. Taitonäkökulmasta tärkeitä opittavia asioita on juokseminen, hyppääminen, heittäminen ja kiinniottaminen. Nämä toimivat hyvänä pohjana motorisille taidoille ja luovat loistavaa pohjaa myöhemmälle liikunnalle. Lapsena opitut taidot kantavatkin pitkälle, joten kyseiseen ikäkauteen kannattaa satsata. Myöhempää elämää ajatellen, hyvät ja monipuoliset taidot auttavat selviytymään hyvinkin arkisissa tilanteissa kuten liukkailla keleillä, joilla on vaarana liukastua tai tilanteessa, jossa pitää napata pöydältä putoava lasi ilmasta kiinni. Niinpä hyvästä tasapainosta ja kiinni ottamisesta onkin apua. Myös nykymaailma inaktiivista elämäntapaa on hyvä alkaa ehkäisemään jo nuorena. (Jaakkola 2013.)

Paljon puhutusta EI- sanasta on hyvä toisinaan luopua ja suunnata omaakin asennetta sallivampaan suuntaan. Tärkeää on kuitenkin muistaa, että etenkin päiväkodeissa ja kouluissa turvallisuus on priorisoitava ykköseksi. Jotta piha-alue on turvallinen sekä ulkoilu ja välitunnit sujuvat mukavasti liikkuen, on oltava tiettyjä sääntöjä joita jokaisen lapsen ja koululaisen tulisi noudattaa. Tällaisiin sääntöihin lukeutuu muun muassa koulun tai päiväkodin pihan rajat. Suurten linjausten ollessa kunnossa, lapsille tulisi antaa vastuuta ja vapautta kokeilla ja haastaa itseään edes välituntisin. Vapaus motivoi lapsia yrittämään ja kokeilemaan sekä myös epäonnistumaan. On myös hyvä huomioida, että nykymaailmassa välitunti saattaa olla joillekin lapsille ainoa ulkoiluhetki, jolloin haastaa itseään liikunnallisesti.

Lasten motoriseen kehitykseen vaikuttaa myös kodin säännöt sekä ihmisten suhatutuminen lasten eläväiseen olemukseen. Varovaiset vanhemmat, jotka rajoittavat jopa liiaksi esimerkiksi lasten kiipeilyä ja juoksemista, tekevät hyvillä tarkoitus perillä vahinkoa lasten motoriselle kehitykselle. Vanhemmat saattavat rajoittaa lasten liikkumista esimerkiksi turvallisuuteen tai käytöstapoihin vedoten. Lapsi ei kuitenkaan mene rikki, vaikka hän kaatuisi juostessaan. Olen itse ollut hieman ihmeissäni seuratessani lapsiperheiden elämää, varovaisuus ja hyysääminen alkavat jo vauvana. Vauvaa ei monesti raaskita laittaa lattialle, vaan hänet lasketaan mielummin sitteriin istumaan. Sitterissä lapsi ei kuitenkaan pääse harjoittelemaan vauvalle tärkeitä taitoja, kuten kääntyilemistä ja niskan kannattelua. Olen myös huomannut, että kun lapsi alkaa opetella kävelemään, niin  monet aikuiset ovat kauhuissaan ja varoittelevat lasta ja pitävät hänestä kiinni. Lapsi ei pääse löytämään omia rajojaan ja eikä hän saa kokea oppimisen ja kokeilemisen iloa, mikäli kaikesta koko ajan pelotellaan. Yksi vuotiaalle ei todennäköisesti käy mitään hänen kömpsähtäessään maahan suorilta jaloilta. Pelottelun ja hyysäämisen sijaan ympäristöä voi muokata lapselle turvalliseksi. Olen myös huomannut, että kun lapset oppivat juoksemaan ja haluaisivat juosta, niin aikuiset puuttuvat siihen herkästi. Perusteluina olen kuullut esimerkiksi, että sisällä ei saa juosta tai lasta sattuu jos hän kaatuu. Lasten eläväisyyden pitäisi mielestäni saada näkyä enemmän tässä yhteiskunnassa. Eikä lapselle käy kuinkaan, mikäli hän välillä vähän kaatuu. Enemmän lapsi säikähtää monesti aikuisten kauhistunutta reaktiota kuin esimerkiksi kaatumisesta aiheutunutta kipua.

Suomessa vallitsee muutoinkin melko kielteinen kulttuuri lapsia kohtaan. Lapset eivät saisi näkyä eikä kuulua. Muutetaan tämä kielteinen kulttuuri yhdessä askel kerrallaan parempaan suuntaan.