Opettajuuden ydinosaamisalueet
Eettinen osaaminen:
Oma arvomaailmani perustuu siihen, että kaikkia ihmisiä on kohdeltava tasapuolisesti ja reilusti. Tämä ajatus on pohjana myös omassa opettajuudessani, kaikilla oppilailla on oltava samat oikeudet oppia ja heitä on kohdeltava tasapuolisesti. Se mitä tasapuolisuus sitten tarkoittaa, on jokaisen omasta arvomaailmasta kiinni. Minulla on suuri palo ja tarve siihen, että jokainen oppilas tuntisi koulussa itsensä tärkeäksi ja, että oppilaalla olisi koulussa ainakin yksi aikuinen kehen hän voisi luottaa ja kokea, että tämä aikuinen arvostaa ja on kiinnostunut hänestä. Tämä on perimmäinen ajatus, joka ohjaa omaa opettajuuttani ja sitä kuinka toimin opettajana. Perusta tällaiselle toiminnalle on vuorovaikutustaidot ja mielestäni ne ovatkin oma vahvuusalueeni. Myös harjoittelussa pyrin syventämään yhteyttäni oppialaiden kanssa, vaikka se onkin aina hankalampaa kun luokka ei ole "oma". Etenkin halusin yrittää antaa enemmän kahdenkeskisiä hetkiä ja apua oppilaille, joista aistin,että he tarvitsevat enemmän huomiota ja kuuntelijaa. Aina tärkeintä ei ollut edes itse tehtävässä auttaminen vaan, joskus oppilaalla saattoi olla jotain mitä hän halusi kertoa ja silloin annoin hänen kertoa asiansa ja keskustelimme vähän aikaa siitä. Näissä tilanteissa tuntui, että oppilas lähentyi kanssani enemmän ja kun oppilas oli päässyt jakamaan mielen päällä olevan asian, hän usein myös tarttui tehtävään tämän jälkeen eri lailla, täälaiset hetket ovat mielstäni tärkeämpiä kuin se, kerkeääkö oppilas tehdä kyseistä tehtävää loppuun asti.
Eettisyyden näkökulmasta olen monesti törmännyt tilanteeseen opettajan työssä, jossa olen joutunut pohtimaan, mikä on eettisesti oikea ratkaisu. Etiikka tarkoittaakin pohdintoja ja käsityksiä siitä, millainen toiminta on oikei tai väärin (Moilanen 2005, 4-5). Tällaisia tilanteita ovat olleet esimerkiksi oppilaiden tasaertaisen kohtelun pohtiminen. Välillä on vaikeaa miettiä, mitä tasavertainen kohtelu tarkoittaa. Itse olen päätynyt siihen tulokseen, että tasavertaisuus ei tarkoita sitä, että oppilaita kohdellaan täysin samalla tavalla joka tilanteessa tai että heille annetaan täysin samat tehtävät, materiaalit ja ohjeet. Tämän olen huomannut esimerkiksi tehtäviä suunniteltaessa. Mielestäni oppillaita ei kohdella tasavertaisesti, jos kaikille annetaan sama tehtävä, vaikka oppilaiden taitotaso olisi vaihtelevaa. Tällöin tehtävä voi olla jollekin liian vaikea tai jollekin liian helppo, jolloin heiltä viedään mahdollisuus kehittyä ja oppia. Tasavertainen kohtelu perustuukin mielestäni oppilaantuntemukseen, jotta jokaiselle oppilaalle vpoidaan antaa samanalaiset mahdollisuudet kehittyä yksilöinä. Myös Moilanen (2005, 14) nostaa esille sen, että tasapuolisuus on ratkaistava aina tilannekohtaisesti.
Ristiriitaisia ajatuksia aiheuttaa myös tilanteet, joissa pitää valita yksilön ja yhteiskunnan välillä. Yhteiskunta edellyyttää sitä, että lapset kasvatetaan tietyllä tavalla täyttämään tehtäväänsä yhteiskunnassa, mutta toisaalta kasvatuksessa puhutaan siitä, että lasta on tuettava ja ohjattava löytämään oma polkunsa (Moilanen 2005, 3-4; Salminen 2012, 53). Opettajan on taisteltava näitä ristiriitoja vastaan joka päivä. Mielestäni näitä kahta näkökulmaa voi kuitenkin yhdistää niin, että molemmat tavoitteet saavutetaan. Opettajan on luotava opetus niin, että se pitää sisällään yhteiskunnan vaatimia tietoja ja taitoja, mutta opetuksen ja opiskleun voi totuettaa oppilaan omia haluja ja potentiaalia vaalien. Myös Salminen (2012, 54-55) nostaa kirjassaan esille ristiriidan koulun tiedollisen oppimisen ja emotionaalisen oppimisen välillä. Viime aikojen kriittiset keskustelut PISA-tulosten laskusta oppilaiden inhimillisen ja emotionaalisen kehityksen puolella ovat kuitenkin tuoneet esille näkökulman siitä, että jos emotionaaliseen ja sosiaaliseen kehitykseen ei panosteta, niiden vaje estää vaikuttaa myös tiedolliseen oppimiseen.
Huomaa omassa ajatusmaailmassani myös kehityksen tällä saralla. Opintojen alussa tuntui, että keskittyminen opetuksen toteutuksessa ja suunnittelussa kohdentui aina suureen määrään oppilaille opetettavia tiedollisiataitoja. Silloin oppitunneille saattoi tunkea aivan liikaa tehtävää liian lyhyeen aikaan, koska ajatukena oli, että tämä kaikki on kerettävä "käymään läpi" tunnin aikana. Opintojen edetessä olen päässyt onneksi tästä ajatusmallista eroon ja etenkin päättöharjoittelussa huomasin kuinka oma ajatusmaailmani ja lähtökohtani opeukselle on muuttunut. Olen päässyt pisteeseen, jossa kasvatustavoitteet ovat lähtökohtana opetukselle ja kaikki muu rakentuu niiden ympärille. Tämä ajatus on helpottanut omaa työtäni, koska kiireen tuntu ei ole enää niin suuri ja kasvatustavoitteiden täyttyessä myös muut tavoitteet on ollut helpompi saavuttaa. Hyvän ilmapiirin luomiseen ja oppilaiden välisiin suhteisiin täytyy käyttää aikaa, mutta ne tukevat ryhmän luokan toimintaa jatkossa (Rasku-Puttonen 2006, 112). Myös Salminen (2012, 55) nosti kirjassaan esille sen, kuinka kuormittavaa opettajan työ on, jos luokan sosiaaliset ja emotionalliset taidot eivät ole kunnossa, koska ne näkyvät esimerkiksi työrauhaongelmina. Olen ymmärtänyt, että kun oppilas voi hyvin ja hänen emotionaaliset ja sosiaaliset taitonsa ovat kunnossa, hän on silloin myös itse kykenevä ja valmis sisäistämään tiedollista puolta. Nykyinen opetussuunnitelma tukee myös kasvatuksen merkitystä ja antaa sille paljon tilaa.
Opettajan etiikka on mielestän suuressa roolissa oppilaiden arvioinnissa. Opettajan on käytävä eettisia pohdintoja itsekseen ja mietittävä, mitä asioita hän arvooinnissa ottaa huomioon ja millä painotuksella. Opetussuunnitelma antaa tietenkin raamit arvioinnin kohteelle ja tavoitteille, joita opettajan täytyy arvioida, mutta mielestäni opettajilla on silti todella suuri vapaus tulkita ja ymmärtää näitä ohjeita hyvin eri tavoin. Arvionnin tulisikin huomioida yksittäisten palasten sijaan kokonaisuutta ja ottaa huomioon älyllisen edistymisen lisäksi myös sosiaalisen ja emotionallien työskentelyn arvioinnin (Atjonen 2007, 231). Eettisyyden kannalat on mielestäni tärkeää kirjata kokonaisuuden tavoitteet etukäteen ylös, kirjata mitä arvioinnissa otetaan huomioon sekä käydä nämä asiat oppialiden kanssa läpi, koska arviointia ei voi hyödyntää jos ei ole selkeää tavoitteenasettelua. Näin opettajan varmistaa, että kaikki ovat tietoisia arvioinnista, eikä kennellekkän tule yllätyksiä, mitä asioita arvioidaan. (Atjonen 2007, 231.) Arvioinnin eettisyyden kannalat on tärkeää myös kerätä arviontitietoa itselleen ylös erilaisin menetelmin jatkuvasti, jotta opettajalla on näyttää ja perustella mihin hän arviointisa pohjaa. Arvioinnin on oltava myös monipuolista, jotta se ei suosi ketään. Arviointi tuntuu tllä hetkellä yhdestä haastavimmista opettajan työn osa-alueista, mutta tämä varmasti johtuu osin myös siitä, että sitä ei pääse juurikaan opiskeluaikana harjoittelemaan. Uskon kuitenkin, että kun arviointietiikan pitää mielessä ja hyödyntää erilaisia arviontia helpottavia välineitä ja materiaaleja, se luonnistuu työelämässä ihan hyvin.
Tieteellinen osaaminen:
Omat ajattelun taitoni ovat kehittyneet opiskeluaikana paljon ja sen huomasin myös käytännön asioissa harjoittelun aikana. Koko opiskeluajan olen hankkinut ja käsitellyt kasvatustieteeseen liittyvää tietoa ja päässyt soveltamaan sitä käytännössä harjoitteluiden ja sijaisuuksien aikana. Päättöharjoittelun aikana tuntui taas hieman helpommalta esimerkiksi suunnitella tunteja, arviointia ja palautteen antamista oppilaille, koska pystyin pohjamaan valintani tieteelliseen tietoon. Mielestäni tässä harjoittleussa pystyi hepommin tekemään perusteltuja ratkaisuja esimerkiksi eri menetelmien suhteen. Tämä johtui varmasti siitä, että tässä harjoittelussa pääsi paremmin sisälle luokkaan ja oppilaantuntemukseen, jolloin oli helpompi miettiä, minkälainen toimintatapa sopisi juuri kyseiselle luokalle. Myös tuntien jälkeen oli helpompi sanallistaa ja yhdistää, miksi olin rakentanut tunnin juuri kyseisellä tavalla.
Tähän suunnitteluun ja sen sanallistamiseen tarvitsi sekä tieteellistä ajattelua että arkiajattelua. Näitä kahta ei tarvitse erottaa toisiaan, koska ne antavat eri näkökulmia ja tulkintavaihtoehoja, joiden antamia tuloksia voi molempia hyödyntää. Tieteellinen ajattelu on kyseenalaistamista ja pyrkimystä syvälliseen ymmärrykseen tiedonkeräämisen ja sen tulkinnan avulla, kun taas arkiajattelussa keskiössä ovat epäjohdonmukaisuus, subjektiivisuus ja tarinallisuus. (Hurtig 2010, 16-17.) Tunteja suunniteltaessa pohdin erilaisia tehtävätapoja tieteellisesltä näkökulmalta, millaiseen tarkoitukseen ne soveltuvat ja mikä niiden tavoite on. Arkiajattelu tuli mukaan, kun pohdin sitä, millainen ryhmä minulla on opetettavana ja millaisia kokemuksia minulla on ryhmän toiminnasta. Nämä kokemukset ja tulkinnat olivat subjektiivisia ja epäjohdonmukaisiakin, mutta niiden perusteella pohdin, mikä tehtävätapa sopisi mielesätäni parhaiten juuri tälle luokalle.
Tieteellinen ajattelu ohjaa tällä hetkellä eniten opetukseni suunnittelua. Iso osa opettajan työstä tapahtuu kuitenkin sosiaalisissa tilanteissa, joissa on mukana useita ihmisiä. Ihmiset osaavat lukea erilaisten vihjeiden perusteella arkielämän sosiaalisia tilanteita ja tietävät miten niissä kuuluu toimia. Vähitellen tilanteita seuraamalla ja kokemalla pystyy omaksumaan tilanteille tyypilliset vuorovaikutuksen tavat. (Puroila 2010, 122.) Myös minä olen opettajana vähitellen oppinut tunnistamaan erilaisia vuorovaikutustilanteita ja niille sopivia toimintatapoja. Tätä on helpottanut ohjaavien opettajien seuraaminen ja harjoitteleminen itse. Nopeissa ja vaihtuvissa tilanteissa, kuten oppitunnit, on osattava tulkita ja lukea oppiliata ja muita mahdollisia opettajia oikein. Tähän tarvitaan vuorovaikutuksen kulttuuristen sääntöjen omaksumista ja niiden hyödyntämistä ihmisten välisissä tilanteissa (Puroila 2010, 122). Osa näistä vuorovaikutustaidosta on arkitietoon/kokemustietoon perustuvaa, jolloin opettajan teen valintoja esimerkiksi aiempien kokemuksieni perusteella sekä persoonallani. Vuorovaikutusta voi kuitenkin myös ajatella tieteellisestä näkökulmasta, jolloin pohditaan kontekstia, läsnäolijoita ja kohtaamista. (Puroila 2010, 125-127.) Olemme opinnoissa opiskelleet vuorovaikutusta paljon sekä kokemuksiin perutsuen, että tutkimuksiin vedoten. Tällä hetekllä opettajana vuorovaiktukseni pohjalla vaikuttavat lukemani tutkimukset, mutta niiden soveltamiseen ja valintaan käytän arkitietoa/kokemustietoa niin, että löytäisin parhaan mhdollisen tavan tulkitsemaani tilanteeseen.
Vuorovaikutusosaaminen ja moninaisuuteen liittyvä osaaminen:
Oppilaan ja opettajan välinen suhde määrittelee paljon sitä, kuinka oppiminen sujuu koulussa ja kuinka oppilas siellä käyttäytyy. Oppilaat arvostavat paljon sellaista opettajaa, jonka he tuntevat välittävän heistä. Opettajan antama positiinen huomio voi olla hyvin merkityksellistä joillekin oppilaille. (Saloviita 2007, 65-66.) Vuorovaikutus oppilaiden kanssa on oman opetukseni lähtökohta ja minulle tärkein asia opettajan työssä. Mielestäni opettajan on tärkeää tutkia ja pohtia omia vuorovaikutustapojaan, koska niillä on niin suuri merkitys oppilaiden oppimiseen ja ilmapiiriin luokassa sekä siihen, kuinka he suhtautuvat opettajaan. Myös Saloviita (2007, 67) toteaa, että kun opettaja luo kuvaa itsestään oppilaille myös ihmisenä ei pelkkänä opettajana, oppilaiden kanssa vuorovaikutus on luontevampaa ja inhimillisempää. Myös vastavuoroisuus oppiaiden puolelta on tällöin helpompaa ja heidän on helpompi lähestyä opettajaa.
Huomasin ja kiinnitin huomiota kyseisiin asioihin harjoittelu aikana. Tärkeä tavoite itselleni oli osata kaikkien oppilaiden nimet ensimmäisellä opetustunnilla, koska oppilaisiin saa paremmin kontaktia puhuttelemalla omalla nimellä, sekä oppilaat tuntevat itsensä tärkeiksi, kun heidän nimensä muistaa. Onnistuinkin tässä tavoitteessa ja pystyin silmin havaitsemaan kuinka tyytyväisiä oppilaat olivat kun heidän nimensä muistettiin. Harjoittelun aikana yritin myös keskittyä positiivisen palautteen antamiseen oppilaille, niin koko luokkaa koskevaan kuin yksittäisten oppilaiden kohdalla annettuun palautteeseen. Etenkin yksittäisten oppilaiden kannustaminen sujui hyvin ja pyrin tsemppamaan ja antamaan positiivisia kommenntteja jokaiselle oppilaalle kierrellessäni luokassa. Harjoittelun aikana sain kokemuksia siitä, kuinka yksittäisen oppilaan tunne siitä, että hänestä ollaan kiinnostuineita voi vaikuttaa paljon hänen työskentelyynsä. Kerran esimerkiksi vietin hieman enemään aikaa oppilaan luona, joka ei saanut tehtävää aloitettua, mutta kun kerroin hänelle hieman vinkkejä omasta elämästäni hän kertoi nopeasti mikä häntä harmitti ja sen jälkeen jatkoi kertomalla lomasuunnitelmistaan. Kun olimme keskustelleet näistä vähän aikaa, saimme oppilaan kanssa yhdessä tehtävät käyntiin. Tälläisissa tilanteissa tärkintä on mielestäni jaettu hetki oppilaan kanssa, niin että hän tuntee että joku kuuntlee häntä hetken ja jakaa huolet sekä ilot, eikä niinkään se kerkeääkö oppilas saada tehtävä kokonaan valmiiksi.
Opettajan tehtävä on antaa oppilaille mahdollisuus oppia osallistumisen kautta, niin että oppilailla on aktiivinen rooli tiedon tuottajana. Lisäksi opettajan on vastuussa siitä, että oppilaiden esille tuomat ajatukset liitetään opetussuunnitelman sisältöihin. (Rasku-Puttonen 2006, 117-118.) Harjoittelun aikana yritin suunnitella opetukseni mahdollisimman osallistavaksi ja aktiiviseksi. Mielestäni erityisesti pienempien oppilaiden kanssa (itselläni 2lk) on tärkeää, että he eivät joudu istumaan liian kauaa paikoillaan passiivisesti tekemättä mitään, jolloin keskittyminen herpaantuu helposti. Tämän vuoksi pyrin toteuttamaan kaikki yhteiset hetket, joiden aikana tutkimme ja opiskelimme jotakin yhteisesti esimerkiksi älytaulun parissa, niin että aktivoin oppilaita koko ajan kysymyksillä. Tämä onnistuikin mielestäni hyvin ja oppilaat olivat hyvin mukana opetuksessa. Tällainen mentelmä ei tietenkään sovi kaikille, koska jotkut oppilaat ovat hiljaisempia tai ujompia, jolloin he eivät mielellään osallistu yhteiseen koko luokan keskusteluun, mutta nämä hetket olivat aina pieni osa tuntia, joissa oli paljon muitakin vaihtelevia tehtäviä. Huomasin myös, että oppilaat innostuvat paremmin asioista, kun he itse saavat kertoa omia kokemuksiaan ja ennakkotitojaan, eikä opettaja suoraan paljasta mitä tehdään tai mikä on "oikea" vastaus. Esimerkiksi kuvaamataidossa oli hyvin toimivaa virittäytyä työn aihepiirin kuvien avulla ja oppilaiden omien mielikuvien ja tulkintojen kautta, näin myös töistä tuli erilaisia oppilaiden oman mielikuvituksen tuotteita.
Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen:
Maailma muuttuu koko ajan ja myös koulun on pystyttävä muutoksen perässä. Yksi asia koulumaailmassa pysyy kuitenkin koko ajan samana, ajatus siitä, että ihminen tarvitsee kasvatusta kasvaaksen ihmiseksi. Kasvatuksen lähtökohdat: ihmisyhteisö, kasvattaja ja kasvatettava, pysyvät samoina vaikka kasvatuksen totutustapa muuttuisi ajan mukana. (Salminen, 2012, 43.) Tiedostan, että opettajana minulla on suuri merkitys ja vastuu oppilaiden tulevasiuudesta. Tämän vuoksi on mielestäni tärkeää, että opettajat koulutetaan hyvin. Koulutus, jota oppilaat saavat koulussa on kuitenkin heidän elämänsä jäsentäjä ja lähökohta sille, minkälaisiin tehtäviin oppilas tulevaisuudessa päätyy (Salminen 2012, 45). Vastuuni yhteiskunnallisena vaikuttajana näyttäytyy opettajuudessani suurimmalta osin varmasti niin, että pyrin siihen, että oppilailla on mahdollisuus itse löytää omat arvonsa ja haaveensa, niin että opettajana annan hänelle turvallisen ja virikkeellisen ympäristön niiden työstämiseen itse.
Salminen (2012, 48) toteaa kirjassaan, että kasvatus on herkkä paikalle ja ajalle, jolloin se ei toteudu samalla tavalla erilaisissa taloudellisissa, kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Olemme paljon pohtineet muiden opiskelijoiden kanssa siitä, luovatko erilaiset yhteiskuntarakenteet eriarvoisuutta koulujen välillä, miksei jopa saman koulun sisällä olevien luokkien välillä. Harjoittelussa Norssilla meillä on esimerkiksi paljon resursseja käytössä niin materiaalien kuin auttavien aikuisten suhteen, mutta läheskään kaikissa kouluissa näin ei ole. Tältä kannalta ajateltuna oppilaat saavat erilaiset lähtökohdat esimerkiksi tietotekniikkataidoissa riippuen koulun resursseista. Tällä hetkellä tuntuu, että koulutuspolitiikka esimerkiksi OPS:n kautta antaa myös opettajille todella paljon vapauksia ja mahdollisuuksia toteuttaa opetusta, OPS:n antamien reunojen sisäpuolella tietenkin. Lapinoja (2006, 26-28) puhuu tutkimuksessaan opettajan autonomiasta, eli opettajan vapaudesta toteuttaa työtään. Hänen mukaansa opettajalla on vapaus työnsä suunnitteluun ja toteutukseen, jolloin kasvatus eisaa jäädä täysin neutraaliksi. Tästä herääkin kysymys, onko opetus varmasti tasa-arvoista, jos jokaisella opettajalla on suuri vapaus päättää omasta työstään? Mielestäni opettajan työn yksi parhaista puolista on kuitenkin juurikin se, että työtä saa toteuttaa omalla tavallaan, mutta toisaalta se pistää myös miettimään sitä, asettaako tämä oppilaat eriarvioiseen asemaan?
Lapinojan (2006, 137) tutkimuksessa nousi esille käsite opettajasta "kanssamatkustajana". Käsite nousee postmodernin maailman tavoitteesta, jossa ihmisellä eli tässä tapauksessa oppilaalla pitäisi olla mahdollisimman suurin autonomia eli vapaus kasvaa ja kehittyä hyvin itsenäisesti ilman ohjaavia normeja. Tällainen yhteiskunnallinen keskustelu ja suuntaus vaikuttaa myös kasvatukseen. Opettajan minun tärkeä pohtia, mitä tämä postmoderni ajattelutapa oikeasto opettajan työssä tarkoittaa. Kuten Salminenkin (2012, 43) kirjassaan totesi, kasvatuksen lähtökohdat ovat samat ajasta riippumatta. Tällöin kasvatusuhteessa pitää olla kasvattaja eli opettaja. Omaan opettajuuteni tämä "kanssamatkustaja"-ajatus ei istu, se on lähinnä avannut ajatusmaailmaani ja laittanut minut pohtimaan toimintaani opettajana enemmän. Harjoittelunkin aikana totesin, että oppilaat tarvitsevat mielestäni auktoriteetin. Opettajan on vain tärkeä sisäistää se, että auktoriteetti ei tarkoita autoritaarisyyttä (Lapinoja 2006, 137). Minulle auktoriteetti opettajana tarkoittaa aikuista, joka luo oppilaille rajat ja käytännöt miten toimia. Tämä tekee opettajasta turvallisen aikuisen, jota lapsi tarvitsee kasvaakseen.
Pedagoginen osaaminen:
Pedagoginen osaaminen tuntuu osa-alueista kaikista selkeimmältä ja helpoimmalta. Luultavasti tämä johtuu siitä, että näitä taitoja ja asioita ollaan käsitelty koko opintojen ajan ja päästy harjoitteluissa konkreettisesti harjoittelemaan. Tästä syntyy tunne, että olen kykenevä toimimaan opettajana. Samaan aikaan tiedostan kuitenkin,että pedagoginen osaaminen on myös alue, missä voin kehittää itseäni vielä vaikka kuinka paljon. Se tekeekin opettajan työstä mielekästä, koska itsensä kehittämistä ja sitä kautta opetuksen toteuttamista voi koko ajan arvioid ja miettiä uusia erilaisia tapoja. Mutta tärkeintä opintojen jälkeen on mielestäni se, että opettajalla on varmuus pedagogisesta osaamisesta, koska se luo peruspohjan opettajan työlle, ja kun se on kunnossa on helpompi miettiä ja kehittää myös muita opettajan työhön liittyviä osa-alueita.
Tuntien suunnittelu onnistui mielestäni harjoittelun aikana hyvin. Oppilaiden heterogeenisyyden otin huomioon vaihtelevilla tehtävillä. Eriyttämistä tunneilla oli helpoin toteittaa erityisopettajan kanssa olevilla yhteistunneilla, joissa ryhmää oli helppo jakaa kahden opettajan kesken. Lisäksi omilla tunneillani toteutin eriyttämistä esimerkisi istumapaikkojen, konkreettisten apumateriaalien ja opiskelutekniikoiden opettamisen avulla (Jokinen & Piipponen 2009). Erityisesti olen kehittynyt tilanteessa ja hetkessä elämisessä eli siinä, että pystyn muokkamaan ja arvioimaan tilanteen mukaan tunnin etenemistä. Tähän auttaa varmasti se, että on tehnyt pohjalle hyvän tuntisuunnitelman, josta löytyy materiaalia ja vaihtoehtoja mitä tehdä.
Opetuksessani on vahvasti läsnä positiivinen pedagogiikka. Sen pyrkimys on tuoda esille oppilaiden parhaat puolet. Tietojen ja taitojen opettamisen lisäksi hyvinvointi ja hyvän luonteen taitojen opettaminen on keskeisessä roolissa. Hyvinvoinnin edistäminen tukee myös akateemisia taitoja. (Leskisenoja & Sandberg 2019, 17-19.) Tätä yrtiän toteuttaa etenkin kannustamalla ja tsemppaamalla oppilaita ja antamalla heille mahdollisuuksia onnistua. Lisäksi myönteisen ja välittävän ilmapiirin luominen on pohjana opetukselleni. Tätä yritän luoda omalla positiivisuudella sekä esimerkiksi kahden kesken oppilailta kyselemällä kuulumisia. Vaikeinta positiivisen pedagogiikan jatkuvuudessa on kurinpito tilanteet. Harjoittelun aikana tiedostin, että muutamien oppilaiden nimet tulivat usein esille negatiivisessa kontekstissa, kun pyysin heitä istumaan takaisin paikoilleen tai kuuntelemaan ohjeita. Näissä tilanteissa mietin, millaisia toisia tapoja voisin kehittää, jotta oppilaat eivät kokisi, että heidät huomioidaan aina negatiivisessa yhteydessä. Toki tämän takia pyrin myös antamaan näille oppilaille hieman muita enemmän myös kehuja kun sille oli aihetta.
Pedagogisessa osaamisessa haastavimmalta tuntuu oppimisen arviointi, koska sitä en ole päässyt harjoittelemaan opintojen aikana niin paljoa kuin muita pedagogisia taitoja. Tässä harjoittelussa pyrin kiinnittämään enemmän huomioita arviointiin. Lukiessani OPS:n otteita arvioinnista ja pohtiessani omaa toimintaani ymmärsin, että toteutin arviointia kuitenkin aika monipuolisesti harjoittelussa. Arvioinnin tehtävä on ohjata ja kannustaa opiskelua ja luoda edellytyksiä itsearviointiin (OPS 2014, 47). Harjoittelun aikana pyrin erityisesti keskittymään oppilaiden kannustamiseen tuntien aikana. Lisäksi käytin paljon itsearviointia. Itsearvioinnissa hyödynsin lomakkeita sekä Classroomscreen- sivuston tarjoamaa itsearviointia, oppilaat tykkäsivät etenkin tästä. Itsearvioinnin tarkoitus on ohata oppilaita havainnoimaan omaa oppimistaan sen edistymistä (OPS 2014, 49). Käyttämäni itsearvionnit olivat lähinnä omien vahvuuksien/onnistumisien tunnistamista, sillä alaluokilla itsearviointitaitoja vasta kehitetään ja harjoitellaan (OPS 2014, 49). Oppilaiden vertaisarviointi jäi vähäisemmäksi ja tämä onkin osa-alue, johon haluan lisää työkaluja. Myös oman toimintani arviointi oli läsnä koko harjoittelun ajan, jolloin pystyin arvioimaan opetustani ja menetelmiäni ja kehittämään itseäni ja opetustani.
Hyvinvointia vahvistava osaaminen:
Ryanin ja Edwardin Itseohjautusvuusteorian mukaan hyvinvoinnin kokeminen edellyttää kolmen psykologisen perustrapeen tyydyttymistä. Nämä tarpeet ovat kyvykkyys, yhteenkuuluvuus sekä autonomia. (Leskisenoja & Sandberg 2019, 29.) Opettajana pystyn tukemaan näitä tarpeita koulupäivien aikana antamalla oppilaille tehtäviä, joista hänen on mahdollisuus selviytyä, luomalla luokkaan ilmapiirin, jossa oppilas tulee hyväksytyksi ja pystyy luomaan merkityksellisiä ihmissuhteita sekä antamalla oppilaalle mahdollisuuden toimia omien arvojensa ja valintojensa mukaan. Näitä kaikkia asioita toteutin myös harjoitteluni aikana valitsemalla oppilaiden taitotasoon sopivia tehtäviä, luomalla luokkaan turvallisen ilmapiirin sekä ottamalla oppilaiden mielenkiinnonkohteet huomioon. Opettajan työssä on vapaus muuttaa tunnin suunnitelmaa ja eirtyisesti jatkossa pyrin kiinnittämään enemmän huomiota myös siihen, että voin tunnin keskellä käyttää hetken vaikka rentoutumiseen tai hiljentymiseen, jos tilanne vaati sitä. Sekä opettajan että oppilaiden hyvinvoinnin ja viihtyvyyden kannalta on tärkeää saada päivään myös "lepohetkiä".
Nuorten hyvinvointiin vaikuttavat useat eri ympristöt ja etenkin koululla on suuri merkitys oppilaan hyvinvoinnissa. Tulevana opettajana on tärkeä muistaa, että kouluissa on useita erilaisia palveluita oppilaiden hyvinvoinnin tukemiseksi. Tutkimusten mukaa olennaista on on kuitenkin se, että oppilas tuntee olonsa kohdatuksi ihmisenä, koska silloin hänen oln helpompi ottaa palveluita ja apua vastaan. (Leskisenoja & Sandberg 2019, 160-161.) Oma lähtökohtani opetukselle ja opettajuudelleni tukee tätä aluetta. Se, että oppilaalla on koulussa yksi aikuinen, jonka hän kokee tärkeäksi, antaa oppilaalle matalan kynnyksen lähestyä tukitoimia. Harjoittelun aikana ollut oppilashuoltoluento toi myös lisää tietämystä siitä, millaisia tukipalveluita oppilaan on mahdollista saada ja miten.
Opettajien hyvinvoinnista ja etenkin uusien opettajien hyvinvoinnista keskustellaan paljon. En kuitenkaan usko, että oma hyvinvointini kanssa tulee olemaan suurempia ongelmia tulevaisuuden työelämässä. Tunnen hyvin itseni ja olen oppinut tunnistamaan tavat ja keinot siihen, miten voin välttää turhaa stressiä ja mitkä keinot auttavat selviytymään tiukemmissa hetkissä. Harjoittelun aikana huomasin esimerkiksi, että hyvä suunnittelu ja ennakointi helpottivat huomattavsti työntekoa. Tiedän myös, että työyhteisössä en ole yksin ja työhön liittyvää apua ja tukea on saatavilla moniammatillisesti, kun sitä tarvitsee.
Esteettinen osaaminen:
Opettajana pyrin rakentamaan luokassa sellaista esteettistä suhdetta ympäröivään maailman, jossa opettaja ja oppilaat voivat olla avoimia eri tulkinnoille ja arvostuksille. Tähän päästään, kun opetus ja oppiminen ymmärretään dialogina (Kallas, Nikkola & Räihä 2013, 28-29). Opettajana pyrin ilmamisemaan itseäni monipuolisesti, avoimesti ja luovasti, jotta voin tarjota oppilaille mahdollisimman paljon erilaisia mahdollisuuksia rakentaa omaa käsitystään ympäristöstään. Joskus kiireen keskellä huomaan turvautuvani itselleni tuttuihin ja turvallisiin ratkaisuihin, jolloin luovuus kärsii ja myös oppilaiden mahdoolisuudet ovat rajallisempia. Opettajan työn yksi haaste onkin se, kuinka opettaja pystyy ilmaisemaan monipulisia näkökulmia oppilaille niin, ettei hänen omat käsityksensä tule liikaa esille ja vaikuta oppilaiden vapauteen muodostaa omia käsityksiään. Opettaja on myös tärkeä esimerkki oppipalille siitä, millaisin keinoin itseään voi ilmaista.
LÄHTEET:
Oma arvomaailmani perustuu siihen, että kaikkia ihmisiä on kohdeltava tasapuolisesti ja reilusti. Tämä ajatus on pohjana myös omassa opettajuudessani, kaikilla oppilailla on oltava samat oikeudet oppia ja heitä on kohdeltava tasapuolisesti. Se mitä tasapuolisuus sitten tarkoittaa, on jokaisen omasta arvomaailmasta kiinni. Minulla on suuri palo ja tarve siihen, että jokainen oppilas tuntisi koulussa itsensä tärkeäksi ja, että oppilaalla olisi koulussa ainakin yksi aikuinen kehen hän voisi luottaa ja kokea, että tämä aikuinen arvostaa ja on kiinnostunut hänestä. Tämä on perimmäinen ajatus, joka ohjaa omaa opettajuuttani ja sitä kuinka toimin opettajana. Perusta tällaiselle toiminnalle on vuorovaikutustaidot ja mielestäni ne ovatkin oma vahvuusalueeni. Myös harjoittelussa pyrin syventämään yhteyttäni oppialaiden kanssa, vaikka se onkin aina hankalampaa kun luokka ei ole "oma". Etenkin halusin yrittää antaa enemmän kahdenkeskisiä hetkiä ja apua oppilaille, joista aistin,että he tarvitsevat enemmän huomiota ja kuuntelijaa. Aina tärkeintä ei ollut edes itse tehtävässä auttaminen vaan, joskus oppilaalla saattoi olla jotain mitä hän halusi kertoa ja silloin annoin hänen kertoa asiansa ja keskustelimme vähän aikaa siitä. Näissä tilanteissa tuntui, että oppilas lähentyi kanssani enemmän ja kun oppilas oli päässyt jakamaan mielen päällä olevan asian, hän usein myös tarttui tehtävään tämän jälkeen eri lailla, täälaiset hetket ovat mielstäni tärkeämpiä kuin se, kerkeääkö oppilas tehdä kyseistä tehtävää loppuun asti.
Eettisyyden näkökulmasta olen monesti törmännyt tilanteeseen opettajan työssä, jossa olen joutunut pohtimaan, mikä on eettisesti oikea ratkaisu. Etiikka tarkoittaakin pohdintoja ja käsityksiä siitä, millainen toiminta on oikei tai väärin (Moilanen 2005, 4-5). Tällaisia tilanteita ovat olleet esimerkiksi oppilaiden tasaertaisen kohtelun pohtiminen. Välillä on vaikeaa miettiä, mitä tasavertainen kohtelu tarkoittaa. Itse olen päätynyt siihen tulokseen, että tasavertaisuus ei tarkoita sitä, että oppilaita kohdellaan täysin samalla tavalla joka tilanteessa tai että heille annetaan täysin samat tehtävät, materiaalit ja ohjeet. Tämän olen huomannut esimerkiksi tehtäviä suunniteltaessa. Mielestäni oppillaita ei kohdella tasavertaisesti, jos kaikille annetaan sama tehtävä, vaikka oppilaiden taitotaso olisi vaihtelevaa. Tällöin tehtävä voi olla jollekin liian vaikea tai jollekin liian helppo, jolloin heiltä viedään mahdollisuus kehittyä ja oppia. Tasavertainen kohtelu perustuukin mielestäni oppilaantuntemukseen, jotta jokaiselle oppilaalle vpoidaan antaa samanalaiset mahdollisuudet kehittyä yksilöinä. Myös Moilanen (2005, 14) nostaa esille sen, että tasapuolisuus on ratkaistava aina tilannekohtaisesti.
Ristiriitaisia ajatuksia aiheuttaa myös tilanteet, joissa pitää valita yksilön ja yhteiskunnan välillä. Yhteiskunta edellyyttää sitä, että lapset kasvatetaan tietyllä tavalla täyttämään tehtäväänsä yhteiskunnassa, mutta toisaalta kasvatuksessa puhutaan siitä, että lasta on tuettava ja ohjattava löytämään oma polkunsa (Moilanen 2005, 3-4; Salminen 2012, 53). Opettajan on taisteltava näitä ristiriitoja vastaan joka päivä. Mielestäni näitä kahta näkökulmaa voi kuitenkin yhdistää niin, että molemmat tavoitteet saavutetaan. Opettajan on luotava opetus niin, että se pitää sisällään yhteiskunnan vaatimia tietoja ja taitoja, mutta opetuksen ja opiskleun voi totuettaa oppilaan omia haluja ja potentiaalia vaalien. Myös Salminen (2012, 54-55) nostaa kirjassaan esille ristiriidan koulun tiedollisen oppimisen ja emotionaalisen oppimisen välillä. Viime aikojen kriittiset keskustelut PISA-tulosten laskusta oppilaiden inhimillisen ja emotionaalisen kehityksen puolella ovat kuitenkin tuoneet esille näkökulman siitä, että jos emotionaaliseen ja sosiaaliseen kehitykseen ei panosteta, niiden vaje estää vaikuttaa myös tiedolliseen oppimiseen.
Huomaa omassa ajatusmaailmassani myös kehityksen tällä saralla. Opintojen alussa tuntui, että keskittyminen opetuksen toteutuksessa ja suunnittelussa kohdentui aina suureen määrään oppilaille opetettavia tiedollisiataitoja. Silloin oppitunneille saattoi tunkea aivan liikaa tehtävää liian lyhyeen aikaan, koska ajatukena oli, että tämä kaikki on kerettävä "käymään läpi" tunnin aikana. Opintojen edetessä olen päässyt onneksi tästä ajatusmallista eroon ja etenkin päättöharjoittelussa huomasin kuinka oma ajatusmaailmani ja lähtökohtani opeukselle on muuttunut. Olen päässyt pisteeseen, jossa kasvatustavoitteet ovat lähtökohtana opetukselle ja kaikki muu rakentuu niiden ympärille. Tämä ajatus on helpottanut omaa työtäni, koska kiireen tuntu ei ole enää niin suuri ja kasvatustavoitteiden täyttyessä myös muut tavoitteet on ollut helpompi saavuttaa. Hyvän ilmapiirin luomiseen ja oppilaiden välisiin suhteisiin täytyy käyttää aikaa, mutta ne tukevat ryhmän luokan toimintaa jatkossa (Rasku-Puttonen 2006, 112). Myös Salminen (2012, 55) nosti kirjassaan esille sen, kuinka kuormittavaa opettajan työ on, jos luokan sosiaaliset ja emotionalliset taidot eivät ole kunnossa, koska ne näkyvät esimerkiksi työrauhaongelmina. Olen ymmärtänyt, että kun oppilas voi hyvin ja hänen emotionaaliset ja sosiaaliset taitonsa ovat kunnossa, hän on silloin myös itse kykenevä ja valmis sisäistämään tiedollista puolta. Nykyinen opetussuunnitelma tukee myös kasvatuksen merkitystä ja antaa sille paljon tilaa.
Opettajan etiikka on mielestän suuressa roolissa oppilaiden arvioinnissa. Opettajan on käytävä eettisia pohdintoja itsekseen ja mietittävä, mitä asioita hän arvooinnissa ottaa huomioon ja millä painotuksella. Opetussuunnitelma antaa tietenkin raamit arvioinnin kohteelle ja tavoitteille, joita opettajan täytyy arvioida, mutta mielestäni opettajilla on silti todella suuri vapaus tulkita ja ymmärtää näitä ohjeita hyvin eri tavoin. Arvionnin tulisikin huomioida yksittäisten palasten sijaan kokonaisuutta ja ottaa huomioon älyllisen edistymisen lisäksi myös sosiaalisen ja emotionallien työskentelyn arvioinnin (Atjonen 2007, 231). Eettisyyden kannalat on mielestäni tärkeää kirjata kokonaisuuden tavoitteet etukäteen ylös, kirjata mitä arvioinnissa otetaan huomioon sekä käydä nämä asiat oppialiden kanssa läpi, koska arviointia ei voi hyödyntää jos ei ole selkeää tavoitteenasettelua. Näin opettajan varmistaa, että kaikki ovat tietoisia arvioinnista, eikä kennellekkän tule yllätyksiä, mitä asioita arvioidaan. (Atjonen 2007, 231.) Arvioinnin eettisyyden kannalat on tärkeää myös kerätä arviontitietoa itselleen ylös erilaisin menetelmin jatkuvasti, jotta opettajalla on näyttää ja perustella mihin hän arviointisa pohjaa. Arvioinnin on oltava myös monipuolista, jotta se ei suosi ketään. Arviointi tuntuu tllä hetkellä yhdestä haastavimmista opettajan työn osa-alueista, mutta tämä varmasti johtuu osin myös siitä, että sitä ei pääse juurikaan opiskeluaikana harjoittelemaan. Uskon kuitenkin, että kun arviointietiikan pitää mielessä ja hyödyntää erilaisia arviontia helpottavia välineitä ja materiaaleja, se luonnistuu työelämässä ihan hyvin.
Tieteellinen osaaminen:
Omat ajattelun taitoni ovat kehittyneet opiskeluaikana paljon ja sen huomasin myös käytännön asioissa harjoittelun aikana. Koko opiskeluajan olen hankkinut ja käsitellyt kasvatustieteeseen liittyvää tietoa ja päässyt soveltamaan sitä käytännössä harjoitteluiden ja sijaisuuksien aikana. Päättöharjoittelun aikana tuntui taas hieman helpommalta esimerkiksi suunnitella tunteja, arviointia ja palautteen antamista oppilaille, koska pystyin pohjamaan valintani tieteelliseen tietoon. Mielestäni tässä harjoittleussa pystyi hepommin tekemään perusteltuja ratkaisuja esimerkiksi eri menetelmien suhteen. Tämä johtui varmasti siitä, että tässä harjoittelussa pääsi paremmin sisälle luokkaan ja oppilaantuntemukseen, jolloin oli helpompi miettiä, minkälainen toimintatapa sopisi juuri kyseiselle luokalle. Myös tuntien jälkeen oli helpompi sanallistaa ja yhdistää, miksi olin rakentanut tunnin juuri kyseisellä tavalla.
Tähän suunnitteluun ja sen sanallistamiseen tarvitsi sekä tieteellistä ajattelua että arkiajattelua. Näitä kahta ei tarvitse erottaa toisiaan, koska ne antavat eri näkökulmia ja tulkintavaihtoehoja, joiden antamia tuloksia voi molempia hyödyntää. Tieteellinen ajattelu on kyseenalaistamista ja pyrkimystä syvälliseen ymmärrykseen tiedonkeräämisen ja sen tulkinnan avulla, kun taas arkiajattelussa keskiössä ovat epäjohdonmukaisuus, subjektiivisuus ja tarinallisuus. (Hurtig 2010, 16-17.) Tunteja suunniteltaessa pohdin erilaisia tehtävätapoja tieteellisesltä näkökulmalta, millaiseen tarkoitukseen ne soveltuvat ja mikä niiden tavoite on. Arkiajattelu tuli mukaan, kun pohdin sitä, millainen ryhmä minulla on opetettavana ja millaisia kokemuksia minulla on ryhmän toiminnasta. Nämä kokemukset ja tulkinnat olivat subjektiivisia ja epäjohdonmukaisiakin, mutta niiden perusteella pohdin, mikä tehtävätapa sopisi mielesätäni parhaiten juuri tälle luokalle.
Tieteellinen ajattelu ohjaa tällä hetkellä eniten opetukseni suunnittelua. Iso osa opettajan työstä tapahtuu kuitenkin sosiaalisissa tilanteissa, joissa on mukana useita ihmisiä. Ihmiset osaavat lukea erilaisten vihjeiden perusteella arkielämän sosiaalisia tilanteita ja tietävät miten niissä kuuluu toimia. Vähitellen tilanteita seuraamalla ja kokemalla pystyy omaksumaan tilanteille tyypilliset vuorovaikutuksen tavat. (Puroila 2010, 122.) Myös minä olen opettajana vähitellen oppinut tunnistamaan erilaisia vuorovaikutustilanteita ja niille sopivia toimintatapoja. Tätä on helpottanut ohjaavien opettajien seuraaminen ja harjoitteleminen itse. Nopeissa ja vaihtuvissa tilanteissa, kuten oppitunnit, on osattava tulkita ja lukea oppiliata ja muita mahdollisia opettajia oikein. Tähän tarvitaan vuorovaikutuksen kulttuuristen sääntöjen omaksumista ja niiden hyödyntämistä ihmisten välisissä tilanteissa (Puroila 2010, 122). Osa näistä vuorovaikutustaidosta on arkitietoon/kokemustietoon perustuvaa, jolloin opettajan teen valintoja esimerkiksi aiempien kokemuksieni perusteella sekä persoonallani. Vuorovaikutusta voi kuitenkin myös ajatella tieteellisestä näkökulmasta, jolloin pohditaan kontekstia, läsnäolijoita ja kohtaamista. (Puroila 2010, 125-127.) Olemme opinnoissa opiskelleet vuorovaikutusta paljon sekä kokemuksiin perutsuen, että tutkimuksiin vedoten. Tällä hetekllä opettajana vuorovaiktukseni pohjalla vaikuttavat lukemani tutkimukset, mutta niiden soveltamiseen ja valintaan käytän arkitietoa/kokemustietoa niin, että löytäisin parhaan mhdollisen tavan tulkitsemaani tilanteeseen.
Vuorovaikutusosaaminen ja moninaisuuteen liittyvä osaaminen:
Oppilaan ja opettajan välinen suhde määrittelee paljon sitä, kuinka oppiminen sujuu koulussa ja kuinka oppilas siellä käyttäytyy. Oppilaat arvostavat paljon sellaista opettajaa, jonka he tuntevat välittävän heistä. Opettajan antama positiinen huomio voi olla hyvin merkityksellistä joillekin oppilaille. (Saloviita 2007, 65-66.) Vuorovaikutus oppilaiden kanssa on oman opetukseni lähtökohta ja minulle tärkein asia opettajan työssä. Mielestäni opettajan on tärkeää tutkia ja pohtia omia vuorovaikutustapojaan, koska niillä on niin suuri merkitys oppilaiden oppimiseen ja ilmapiiriin luokassa sekä siihen, kuinka he suhtautuvat opettajaan. Myös Saloviita (2007, 67) toteaa, että kun opettaja luo kuvaa itsestään oppilaille myös ihmisenä ei pelkkänä opettajana, oppilaiden kanssa vuorovaikutus on luontevampaa ja inhimillisempää. Myös vastavuoroisuus oppiaiden puolelta on tällöin helpompaa ja heidän on helpompi lähestyä opettajaa.
Huomasin ja kiinnitin huomiota kyseisiin asioihin harjoittelu aikana. Tärkeä tavoite itselleni oli osata kaikkien oppilaiden nimet ensimmäisellä opetustunnilla, koska oppilaisiin saa paremmin kontaktia puhuttelemalla omalla nimellä, sekä oppilaat tuntevat itsensä tärkeiksi, kun heidän nimensä muistaa. Onnistuinkin tässä tavoitteessa ja pystyin silmin havaitsemaan kuinka tyytyväisiä oppilaat olivat kun heidän nimensä muistettiin. Harjoittelun aikana yritin myös keskittyä positiivisen palautteen antamiseen oppilaille, niin koko luokkaa koskevaan kuin yksittäisten oppilaiden kohdalla annettuun palautteeseen. Etenkin yksittäisten oppilaiden kannustaminen sujui hyvin ja pyrin tsemppamaan ja antamaan positiivisia kommenntteja jokaiselle oppilaalle kierrellessäni luokassa. Harjoittelun aikana sain kokemuksia siitä, kuinka yksittäisen oppilaan tunne siitä, että hänestä ollaan kiinnostuineita voi vaikuttaa paljon hänen työskentelyynsä. Kerran esimerkiksi vietin hieman enemään aikaa oppilaan luona, joka ei saanut tehtävää aloitettua, mutta kun kerroin hänelle hieman vinkkejä omasta elämästäni hän kertoi nopeasti mikä häntä harmitti ja sen jälkeen jatkoi kertomalla lomasuunnitelmistaan. Kun olimme keskustelleet näistä vähän aikaa, saimme oppilaan kanssa yhdessä tehtävät käyntiin. Tälläisissa tilanteissa tärkintä on mielestäni jaettu hetki oppilaan kanssa, niin että hän tuntee että joku kuuntlee häntä hetken ja jakaa huolet sekä ilot, eikä niinkään se kerkeääkö oppilas saada tehtävä kokonaan valmiiksi.
Opettajan tehtävä on antaa oppilaille mahdollisuus oppia osallistumisen kautta, niin että oppilailla on aktiivinen rooli tiedon tuottajana. Lisäksi opettajan on vastuussa siitä, että oppilaiden esille tuomat ajatukset liitetään opetussuunnitelman sisältöihin. (Rasku-Puttonen 2006, 117-118.) Harjoittelun aikana yritin suunnitella opetukseni mahdollisimman osallistavaksi ja aktiiviseksi. Mielestäni erityisesti pienempien oppilaiden kanssa (itselläni 2lk) on tärkeää, että he eivät joudu istumaan liian kauaa paikoillaan passiivisesti tekemättä mitään, jolloin keskittyminen herpaantuu helposti. Tämän vuoksi pyrin toteuttamaan kaikki yhteiset hetket, joiden aikana tutkimme ja opiskelimme jotakin yhteisesti esimerkiksi älytaulun parissa, niin että aktivoin oppilaita koko ajan kysymyksillä. Tämä onnistuikin mielestäni hyvin ja oppilaat olivat hyvin mukana opetuksessa. Tällainen mentelmä ei tietenkään sovi kaikille, koska jotkut oppilaat ovat hiljaisempia tai ujompia, jolloin he eivät mielellään osallistu yhteiseen koko luokan keskusteluun, mutta nämä hetket olivat aina pieni osa tuntia, joissa oli paljon muitakin vaihtelevia tehtäviä. Huomasin myös, että oppilaat innostuvat paremmin asioista, kun he itse saavat kertoa omia kokemuksiaan ja ennakkotitojaan, eikä opettaja suoraan paljasta mitä tehdään tai mikä on "oikea" vastaus. Esimerkiksi kuvaamataidossa oli hyvin toimivaa virittäytyä työn aihepiirin kuvien avulla ja oppilaiden omien mielikuvien ja tulkintojen kautta, näin myös töistä tuli erilaisia oppilaiden oman mielikuvituksen tuotteita.
Yhteisöllinen ja yhteiskunnallinen osaaminen:
Maailma muuttuu koko ajan ja myös koulun on pystyttävä muutoksen perässä. Yksi asia koulumaailmassa pysyy kuitenkin koko ajan samana, ajatus siitä, että ihminen tarvitsee kasvatusta kasvaaksen ihmiseksi. Kasvatuksen lähtökohdat: ihmisyhteisö, kasvattaja ja kasvatettava, pysyvät samoina vaikka kasvatuksen totutustapa muuttuisi ajan mukana. (Salminen, 2012, 43.) Tiedostan, että opettajana minulla on suuri merkitys ja vastuu oppilaiden tulevasiuudesta. Tämän vuoksi on mielestäni tärkeää, että opettajat koulutetaan hyvin. Koulutus, jota oppilaat saavat koulussa on kuitenkin heidän elämänsä jäsentäjä ja lähökohta sille, minkälaisiin tehtäviin oppilas tulevaisuudessa päätyy (Salminen 2012, 45). Vastuuni yhteiskunnallisena vaikuttajana näyttäytyy opettajuudessani suurimmalta osin varmasti niin, että pyrin siihen, että oppilailla on mahdollisuus itse löytää omat arvonsa ja haaveensa, niin että opettajana annan hänelle turvallisen ja virikkeellisen ympäristön niiden työstämiseen itse.
Salminen (2012, 48) toteaa kirjassaan, että kasvatus on herkkä paikalle ja ajalle, jolloin se ei toteudu samalla tavalla erilaisissa taloudellisissa, kulttuurisissa ja yhteiskunnallisissa olosuhteissa. Olemme paljon pohtineet muiden opiskelijoiden kanssa siitä, luovatko erilaiset yhteiskuntarakenteet eriarvoisuutta koulujen välillä, miksei jopa saman koulun sisällä olevien luokkien välillä. Harjoittelussa Norssilla meillä on esimerkiksi paljon resursseja käytössä niin materiaalien kuin auttavien aikuisten suhteen, mutta läheskään kaikissa kouluissa näin ei ole. Tältä kannalta ajateltuna oppilaat saavat erilaiset lähtökohdat esimerkiksi tietotekniikkataidoissa riippuen koulun resursseista. Tällä hetkellä tuntuu, että koulutuspolitiikka esimerkiksi OPS:n kautta antaa myös opettajille todella paljon vapauksia ja mahdollisuuksia toteuttaa opetusta, OPS:n antamien reunojen sisäpuolella tietenkin. Lapinoja (2006, 26-28) puhuu tutkimuksessaan opettajan autonomiasta, eli opettajan vapaudesta toteuttaa työtään. Hänen mukaansa opettajalla on vapaus työnsä suunnitteluun ja toteutukseen, jolloin kasvatus eisaa jäädä täysin neutraaliksi. Tästä herääkin kysymys, onko opetus varmasti tasa-arvoista, jos jokaisella opettajalla on suuri vapaus päättää omasta työstään? Mielestäni opettajan työn yksi parhaista puolista on kuitenkin juurikin se, että työtä saa toteuttaa omalla tavallaan, mutta toisaalta se pistää myös miettimään sitä, asettaako tämä oppilaat eriarvioiseen asemaan?
Lapinojan (2006, 137) tutkimuksessa nousi esille käsite opettajasta "kanssamatkustajana". Käsite nousee postmodernin maailman tavoitteesta, jossa ihmisellä eli tässä tapauksessa oppilaalla pitäisi olla mahdollisimman suurin autonomia eli vapaus kasvaa ja kehittyä hyvin itsenäisesti ilman ohjaavia normeja. Tällainen yhteiskunnallinen keskustelu ja suuntaus vaikuttaa myös kasvatukseen. Opettajan minun tärkeä pohtia, mitä tämä postmoderni ajattelutapa oikeasto opettajan työssä tarkoittaa. Kuten Salminenkin (2012, 43) kirjassaan totesi, kasvatuksen lähtökohdat ovat samat ajasta riippumatta. Tällöin kasvatusuhteessa pitää olla kasvattaja eli opettaja. Omaan opettajuuteni tämä "kanssamatkustaja"-ajatus ei istu, se on lähinnä avannut ajatusmaailmaani ja laittanut minut pohtimaan toimintaani opettajana enemmän. Harjoittelunkin aikana totesin, että oppilaat tarvitsevat mielestäni auktoriteetin. Opettajan on vain tärkeä sisäistää se, että auktoriteetti ei tarkoita autoritaarisyyttä (Lapinoja 2006, 137). Minulle auktoriteetti opettajana tarkoittaa aikuista, joka luo oppilaille rajat ja käytännöt miten toimia. Tämä tekee opettajasta turvallisen aikuisen, jota lapsi tarvitsee kasvaakseen.
Pedagoginen osaaminen:
Pedagoginen osaaminen tuntuu osa-alueista kaikista selkeimmältä ja helpoimmalta. Luultavasti tämä johtuu siitä, että näitä taitoja ja asioita ollaan käsitelty koko opintojen ajan ja päästy harjoitteluissa konkreettisesti harjoittelemaan. Tästä syntyy tunne, että olen kykenevä toimimaan opettajana. Samaan aikaan tiedostan kuitenkin,että pedagoginen osaaminen on myös alue, missä voin kehittää itseäni vielä vaikka kuinka paljon. Se tekeekin opettajan työstä mielekästä, koska itsensä kehittämistä ja sitä kautta opetuksen toteuttamista voi koko ajan arvioid ja miettiä uusia erilaisia tapoja. Mutta tärkeintä opintojen jälkeen on mielestäni se, että opettajalla on varmuus pedagogisesta osaamisesta, koska se luo peruspohjan opettajan työlle, ja kun se on kunnossa on helpompi miettiä ja kehittää myös muita opettajan työhön liittyviä osa-alueita.
Tuntien suunnittelu onnistui mielestäni harjoittelun aikana hyvin. Oppilaiden heterogeenisyyden otin huomioon vaihtelevilla tehtävillä. Eriyttämistä tunneilla oli helpoin toteittaa erityisopettajan kanssa olevilla yhteistunneilla, joissa ryhmää oli helppo jakaa kahden opettajan kesken. Lisäksi omilla tunneillani toteutin eriyttämistä esimerkisi istumapaikkojen, konkreettisten apumateriaalien ja opiskelutekniikoiden opettamisen avulla (Jokinen & Piipponen 2009). Erityisesti olen kehittynyt tilanteessa ja hetkessä elämisessä eli siinä, että pystyn muokkamaan ja arvioimaan tilanteen mukaan tunnin etenemistä. Tähän auttaa varmasti se, että on tehnyt pohjalle hyvän tuntisuunnitelman, josta löytyy materiaalia ja vaihtoehtoja mitä tehdä.
Opetuksessani on vahvasti läsnä positiivinen pedagogiikka. Sen pyrkimys on tuoda esille oppilaiden parhaat puolet. Tietojen ja taitojen opettamisen lisäksi hyvinvointi ja hyvän luonteen taitojen opettaminen on keskeisessä roolissa. Hyvinvoinnin edistäminen tukee myös akateemisia taitoja. (Leskisenoja & Sandberg 2019, 17-19.) Tätä yrtiän toteuttaa etenkin kannustamalla ja tsemppaamalla oppilaita ja antamalla heille mahdollisuuksia onnistua. Lisäksi myönteisen ja välittävän ilmapiirin luominen on pohjana opetukselleni. Tätä yritän luoda omalla positiivisuudella sekä esimerkiksi kahden kesken oppilailta kyselemällä kuulumisia. Vaikeinta positiivisen pedagogiikan jatkuvuudessa on kurinpito tilanteet. Harjoittelun aikana tiedostin, että muutamien oppilaiden nimet tulivat usein esille negatiivisessa kontekstissa, kun pyysin heitä istumaan takaisin paikoilleen tai kuuntelemaan ohjeita. Näissä tilanteissa mietin, millaisia toisia tapoja voisin kehittää, jotta oppilaat eivät kokisi, että heidät huomioidaan aina negatiivisessa yhteydessä. Toki tämän takia pyrin myös antamaan näille oppilaille hieman muita enemmän myös kehuja kun sille oli aihetta.
Pedagogisessa osaamisessa haastavimmalta tuntuu oppimisen arviointi, koska sitä en ole päässyt harjoittelemaan opintojen aikana niin paljoa kuin muita pedagogisia taitoja. Tässä harjoittelussa pyrin kiinnittämään enemmän huomioita arviointiin. Lukiessani OPS:n otteita arvioinnista ja pohtiessani omaa toimintaani ymmärsin, että toteutin arviointia kuitenkin aika monipuolisesti harjoittelussa. Arvioinnin tehtävä on ohjata ja kannustaa opiskelua ja luoda edellytyksiä itsearviointiin (OPS 2014, 47). Harjoittelun aikana pyrin erityisesti keskittymään oppilaiden kannustamiseen tuntien aikana. Lisäksi käytin paljon itsearviointia. Itsearvioinnissa hyödynsin lomakkeita sekä Classroomscreen- sivuston tarjoamaa itsearviointia, oppilaat tykkäsivät etenkin tästä. Itsearvioinnin tarkoitus on ohata oppilaita havainnoimaan omaa oppimistaan sen edistymistä (OPS 2014, 49). Käyttämäni itsearvionnit olivat lähinnä omien vahvuuksien/onnistumisien tunnistamista, sillä alaluokilla itsearviointitaitoja vasta kehitetään ja harjoitellaan (OPS 2014, 49). Oppilaiden vertaisarviointi jäi vähäisemmäksi ja tämä onkin osa-alue, johon haluan lisää työkaluja. Myös oman toimintani arviointi oli läsnä koko harjoittelun ajan, jolloin pystyin arvioimaan opetustani ja menetelmiäni ja kehittämään itseäni ja opetustani.
Hyvinvointia vahvistava osaaminen:
Ryanin ja Edwardin Itseohjautusvuusteorian mukaan hyvinvoinnin kokeminen edellyttää kolmen psykologisen perustrapeen tyydyttymistä. Nämä tarpeet ovat kyvykkyys, yhteenkuuluvuus sekä autonomia. (Leskisenoja & Sandberg 2019, 29.) Opettajana pystyn tukemaan näitä tarpeita koulupäivien aikana antamalla oppilaille tehtäviä, joista hänen on mahdollisuus selviytyä, luomalla luokkaan ilmapiirin, jossa oppilas tulee hyväksytyksi ja pystyy luomaan merkityksellisiä ihmissuhteita sekä antamalla oppilaalle mahdollisuuden toimia omien arvojensa ja valintojensa mukaan. Näitä kaikkia asioita toteutin myös harjoitteluni aikana valitsemalla oppilaiden taitotasoon sopivia tehtäviä, luomalla luokkaan turvallisen ilmapiirin sekä ottamalla oppilaiden mielenkiinnonkohteet huomioon. Opettajan työssä on vapaus muuttaa tunnin suunnitelmaa ja eirtyisesti jatkossa pyrin kiinnittämään enemmän huomiota myös siihen, että voin tunnin keskellä käyttää hetken vaikka rentoutumiseen tai hiljentymiseen, jos tilanne vaati sitä. Sekä opettajan että oppilaiden hyvinvoinnin ja viihtyvyyden kannalta on tärkeää saada päivään myös "lepohetkiä".
Nuorten hyvinvointiin vaikuttavat useat eri ympristöt ja etenkin koululla on suuri merkitys oppilaan hyvinvoinnissa. Tulevana opettajana on tärkeä muistaa, että kouluissa on useita erilaisia palveluita oppilaiden hyvinvoinnin tukemiseksi. Tutkimusten mukaa olennaista on on kuitenkin se, että oppilas tuntee olonsa kohdatuksi ihmisenä, koska silloin hänen oln helpompi ottaa palveluita ja apua vastaan. (Leskisenoja & Sandberg 2019, 160-161.) Oma lähtökohtani opetukselle ja opettajuudelleni tukee tätä aluetta. Se, että oppilaalla on koulussa yksi aikuinen, jonka hän kokee tärkeäksi, antaa oppilaalle matalan kynnyksen lähestyä tukitoimia. Harjoittelun aikana ollut oppilashuoltoluento toi myös lisää tietämystä siitä, millaisia tukipalveluita oppilaan on mahdollista saada ja miten.
Opettajien hyvinvoinnista ja etenkin uusien opettajien hyvinvoinnista keskustellaan paljon. En kuitenkaan usko, että oma hyvinvointini kanssa tulee olemaan suurempia ongelmia tulevaisuuden työelämässä. Tunnen hyvin itseni ja olen oppinut tunnistamaan tavat ja keinot siihen, miten voin välttää turhaa stressiä ja mitkä keinot auttavat selviytymään tiukemmissa hetkissä. Harjoittelun aikana huomasin esimerkiksi, että hyvä suunnittelu ja ennakointi helpottivat huomattavsti työntekoa. Tiedän myös, että työyhteisössä en ole yksin ja työhön liittyvää apua ja tukea on saatavilla moniammatillisesti, kun sitä tarvitsee.
Esteettinen osaaminen:
Opettajana pyrin rakentamaan luokassa sellaista esteettistä suhdetta ympäröivään maailman, jossa opettaja ja oppilaat voivat olla avoimia eri tulkinnoille ja arvostuksille. Tähän päästään, kun opetus ja oppiminen ymmärretään dialogina (Kallas, Nikkola & Räihä 2013, 28-29). Opettajana pyrin ilmamisemaan itseäni monipuolisesti, avoimesti ja luovasti, jotta voin tarjota oppilaille mahdollisimman paljon erilaisia mahdollisuuksia rakentaa omaa käsitystään ympäristöstään. Joskus kiireen keskellä huomaan turvautuvani itselleni tuttuihin ja turvallisiin ratkaisuihin, jolloin luovuus kärsii ja myös oppilaiden mahdoolisuudet ovat rajallisempia. Opettajan työn yksi haaste onkin se, kuinka opettaja pystyy ilmaisemaan monipulisia näkökulmia oppilaille niin, ettei hänen omat käsityksensä tule liikaa esille ja vaikuta oppilaiden vapauteen muodostaa omia käsityksiään. Opettaja on myös tärkeä esimerkki oppipalille siitä, millaisin keinoin itseään voi ilmaista.
LÄHTEET:
- Atjonen, P. 2007. Hyvä, paha arviointi. Helsinki: Tammi, s. 171- 217. Saatavissa: https://wiki.uef.fi/pages/viewpage.action?pageId=33656978
- Hurtig, J. 2010. Ajattelu ilmiöiden lukemisen taitona. Teoksessa: Hurtig, J., Laitinen, M. & Uljas-Rautio, K. (toim.) 2010. Ajattele itse! Tutkimuksellisen lukutaidon perusteet. Jyväskylä: PS-Kustannus.
- Jokinen, S & Piipponen, S. 2009. Erilaisen oppijan tukeminen koulussa. Opetusmoniste. Normaalikoulu. Jyväskylän yliopisto. https://www.norssi.jyu.fi/ohjattu-harjoittelu/luokanopettajaharjoittelu/oh4/erilaisen-oppijan-tukeminen-koulussa-1.pdf
- Kallas, K., Nikkola, T. & Räihä, P. 2013. Elämismaailma opettajankoulutuksen lähtökohtana. Teoksessa: M. Rautiainen ym. (toim.) Toinen tapa käydä koulua. Kokemuksen, kielen ja tiedon suhde oppimisessa. Vastapaino.
- Lapinoja, K-P. 2006. Opettajan kadonnutta autonomiaa etsimässä. Chydenius—instituutin tutkimuksia 2/2006. Jyväskylän yliopisto, s. 26-28, 130-131 (listaus 5 kohdasta), 135-140 (kohdasta Alistamista?), 145-168. (netissä). ISBN 951-39-2541-2.
- Leskisenoja, E. & Sandberg, E. 2019. Positiivinen pedagogiikka ja nuorten hyvinvointi. Jyväskylä: PS-kustannus.
- Moilanen, P. 2005. Opettaja kasvattajana. Johdatusta opettajan ammatin eettisiin kysymyksiin. Opetusmoniste. OKL. Jyväskylän yliopisto. https://www.norssi.jyu.fi/ohjattu-harjoittelu/luokanopettajaharjoittelu/oh4/eettiset_kysymykset_moilanen.pdf
- Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteet 2014. Opetushallitus. http://www.oph.fi/download/163777_perusopetuksen_opetussuunnitelman_perusteet_2014.pdf
- Puroila, A-M. 2010. Vuorovaikutuksen lukutaito. Teoksessa: Hurtig, J., Laitinen, M. & Uljas-Rautio, K. (toim.) 2010. Ajattele itse! Tutkimuksellisen lukutaidon perusteet. Jyväskylä: PS-Kustannus.
- Rasku-Puttonen, H. 2006. Oppijoiden yhteisö, osallisuus ja kasvattajan merkitys. Teoksessa: Karila, K., Alasuutari, M., Hännikäinen, M., Nummenmaa, A. R. & Rasku-Puttonen, H. (toim.) 2006. Kasvatusvuorovaikutus. Tampere: Vastapaino.
- Salminen, J. 2012. Koulun pirulliset dilemmat. Helsinki: Teos.
- Saloviita, T. 2007. Työrauha luokkaan- löydä omat toimintamallisi. Jyväskylä: PS-kustannus.