Hyvin monella liikunnan ilo ja nautinto on, ihme kyllä edelleenkin, kuollut peruskoulun aikana. Tämän haasteen kanssa opiskellaan uusi asenne liikkumiseen. Sen ei tarvitse olla tylsää tai puurtamista, ei väkinäistä eikä ainakaan suorittamista!

Liikkuminen luo parhaillaan onnistumisen kokemuksia, iloa, opettaa myös tappion tunteiden kanssa elämistä, parantaa omaa kehonkuvaa sekä avaa ajatuksia, jotka ovat jumiutuneet pään sisälle. 

Liikunta rentouttaa ja edistää työssä sekä opinnoissa jaksamista, mutta sen tulisi olla silloin ennemminkin kokeilevaa ja innokasta. Kaikessa tekemisessä ei tarvitse olla "hyvä". 

Työkyvyn ylläpidon tuntien liikuntaosioihin osallistumiselle ei ole vaatimuksena olla "hyvä" siinä lajissa mitä tehdään. Riittää, että kokeilee tekemistä, antaa omalle keholle mahdollisuuden liikkua ja oppia uutta. Aivoille on haasteena vanhojen ajatusmallien rikkominen ja laittaminen romukoppaan. Vaikka joku ei kiinnosta, siitä voi kiinnostua, sitä voi tehdä ja ainakin kokeilla- samalla voi haastaa itsensä muuttamaan negatiivisia ajatusmalleja. Mikä joskus oli inhottava liikuntamuoto, voikin tänä päivänä avautua aivan eri tavalla kuin silloin 10 vuotta sitten. 

Arviointia tehdessäni en painota sitä kuinka hyvin tekemisistään suoriutuu, vaan millä asenteella ja energialla osallistuu tunneille. Mietin myös sitä, onko asenteessa jopa tapahtunut jokin muutos parempaan, vai jumiutuuko oppilas vanhoihin kaavoihin. 

Tunneilla ei arvostella, ei painosteta (mutta houkutellaan), eikä katsota suorituksia! Kaivetaan se liikkumisen ja tekemisen ilo esille parhaimman mukaan. Kynnys kaikenlaiseen tekemiseen pidetään matalana, eikä vaadita minkäänlaista osaamista, mutta kokeilua ja liikkumista kylläkin!

Kuka määrittelee sen, kuka/mikä/miten on ylipäätään ns.hyvä? Ei näillä tunneilla ainakaan kukaan. Jokainen on hyvä, joka yrittää ja osallistuu!

Paljon olen positiivisia muutoksiakin nähnyt ja ihana on ollut huomata pienen pieniäkin askeleita sinne liikahtelun kivaan paratiisimaisemaan!