MALLIESSEITÄ (valmiiden aineistojen pohjalta)

Esseessä tulee käyttää vähintään kahta (2) aineistoa.


Tutustu aiheisiin (1–5) ja aineistoihin (A–H).


AIHEET

  1. Mikä on suomen kielen tulevaisuus?
  2. Suomi ja suomalaisuus jatkuvassa muutoksessa
  3. Kuka on suomalainen?
  4. Kotiseutu ja juuret
  5. Minun Suomeni

AINEISTOT

  1. JVG - Mist Sä Tuut ft. Gracias, Paperi T, Juno, Stepa, MC Särre, Gasellit, Kube
  2. Länsi-Savon uutinen: "Ihan Mikkelistä jakaa mielipiteet" (toim. Jukka Ahdelma)
  3. Yle uutisten artikkeli: "Hätähuuto suomen kielen näivettymisestä" (toim. Kari Ikävalko

ja Elisa Kallunki)

  1. Laura Paanasen kolumni Kielikellossa: "Kuinka käy suomen kielen?"
  2. Helsingin Sanomien uutinen: "Lähes joka neljännellä helsinkiläisellä on pian

ulkomainen äidinkieli"

  1. Ismo Alanko - Kun Suomi putos puusta
  2. Faisa Kahiyen blogiteksti: “Luulin olevani osa tätä yhteiskuntaa” (ihmisoikeusliitto.fi)
  3. Savon Sanomien artikkeli: "Ei ole olemassa mitään totuudellista suomalaisuutta"

(toim. Alisa Vänttinen)



Suomen kielen kohtalo tieteellisessä julkaisemisessa


Tiede vaikuttaa kaikkialla ja kaikkeen. Joskus se saattaa vaikuttaa abstraktilta ja tavallisesta elämästä irtaantuneelta säieteorioineen ja Minkowskin aika-avaruuksineen. Tieteen mahdollistamia prosesseja hyödynnetään kuitenkin myös arkielämässä, eikä vain laboratorioissa koeputkien keskellä. Esimerkiksi useimpien suomalaisten taskussa olevan laitteen, puhelimen, toiminta on rakennettu pitkälti fysikaalisten ilmiöiden pohjalta. Tärkeä osa tiedettä on tutkimusten julkaiseminen muiden alan asiantuntijoiden luettavaksi. Jo muutaman vuoden ajan on kannettu huolta suomen kielen rappeutumisesta, mutta mikä on tieteellisen julkaisemisen rooli tässä rappeutumisessa.


Kari Ikävalkon ja Elisa Kallungin kirjoittama artikkeli “Hätähuuto suomen kielen näivettymisestä “Rappio etenee yhä nopeammin, englannin valta-asema uhkaa” (Yle 26.10.2018) nostaa esiin suomen kielen lautakunnan huolen suomen kielen näivettymisestä erityisesti tieteen saralla ja siirtymisesta englannin käyttöön. Lautakunnan mukaan kyky tuottaa tietoa omalla äidinkielellään on ehdottoman tärkeää huippusuorituksiin pyrittäessä. Ajatus suomen kielen vaalimisesta tieteellisessä julkaisussa on hyvin ihailtava, mutta usein tässäkin asiassa tulevat realiteetit vastaan. Asiaa voidaan pohtia tieteen luonteen kautta.


Tieteen on tarkoitus olla jaettavaa. Tämä mahdollistaa muun muassa tieteellisen tiedon vertaisarvioinnin ja tarkistamisen, jolloin mahdolliset virheet saadaan korjattua mahdollisimman nopeasti. Tämä voi olla ongelmallista suomeksi kirjoitetun tekstin kanssa varsinkin jos tieteenala on hyvin pieni. Tällöin suomea osaavia alan asiantuntijoita on todennäköisesti hyvin vähän jos ollenkaan. Suomi on kuitenkin verrattain pieni kieli puhujien määrän ollessa vain noin 5 miljoonaa henkeä. 

Lisäksi tieteen on useimmiten tarkoitus hyödyttää ihmiskuntaa. Näin on esimerkiksi lääketieteen saralla, jossa uudella tutkimustiedolla voidaan jopa pelastaa ihmishenkiä. Tällöin on oleellista, että tiedettä voidaan helposti jakaa ja tarkistaa, jotta nämä uudet innovaatiot saataisiin nopeasti käyttöön.


Usein tilanne on myös sellainen, ettei tutkija voi kirjoittaa tieteellistä artikkelia äidinkielellään suomeksi itsestään riippumattomista syistä. Kansainvälisillä aloilla, kuten monissa luonnontieteissä, esimerkiksi väitöskirjatutkijat joutuvat kirjoittamaan varsinkin artikkelimuotoiset väitöskirjansa englanniksi. Artikkeliväitöskirjan tieteelliset artikkelit vaaditaan usein julkaistavaksi kansainvälisissä julkaisuissa, jotka eivät luonnollisesti voi julkaista suomenkielisiä artikkeleja. Lisäksi artikkeleiden julkaisufoorumi vaikuttaa väitöskirjan laatuun, joten monesti on paljon järkevämpää käyttää englannin kieltä tieteellisessä julkaisussa. Nämä samat ilmiöt vaikuttavat myös kansainvälisessä tutkimustyössä.


Tiede on usein melko kansainvälistä, ja usein suuret tutkimusprojektit toteutetaan monen eri maista kotoisin olevien tutkijoiden yhteisvoimin. Tällöin on järkevää käyttää kieltä, joka on todennäköisesti kaikilla hallussa. Nykyaikana kyseessä on englannin kieli. Varsinaisesta tutkimisesta ei tulisi yhtään mitään, jos kaikki vain tekisivät töitä yksin omalla kielellään, jota kukaan muu ei ymmärrä. Toinen ongelma nousee esiin tutkimuksen tekemisen puisevammassa osassa, apurahan hankkimisessa. Isot tutkimustyöt vaativat paljon apurahaa, ja meritoituneen tutkijaryhmän on helpompi saada sitä. Julkaisujen arvo on pitkälti sidottu julkaisufoorumiin, ja nyt on törmätty samaan ongelmaan kuin väitöskirjatutkijat. Mutta miltä asia näyttää kielentutkijan silmin?


Laura Paananen kertoo kolumnissaan “Kuinka käy suomen kielen?” (Kielikello 3/2011) Kotuksen tutkijan Vesa Heikkisen ja suomen kielen professorin Harri Mantilan olleen huolissaan suomen kielen kaventuneen käytön tieteessä vaikutuksista kulttuuriin. Heikkisen ja Mantilan mukaan pienentynyt käyttö tieteessä köyhdyttää kulttuuria. Tieteen osuus suomen kielen käytön kaventumisessa ei ole kuitenkaan kovin suuri verrattuna esimerkiksi arkiseen puheeseen, johon saattaa livahtaa sekaan paljonkin englannista tulevia sanoja. Tieteellinen kieli on nimittäin tarkoitettu varsinkin tieteellisen artikkelin muodossa muiden saman alan asiantuntijoiden luettavaksi. Arkisessa keskustelussa hyvin harvoin paneudutaan spesifiseen tieteenalaan. Tällöin tieteen rooli suomen kielen katoamisessa on oikeastaan aika pieni. Mutta jääkö suomen kieli sitten täysin vailla käyttöä tieteellisessä julkaisutyössä?


Näin ei ole, vaikka näyttääkin siltä, että englannin kieli on saanut suomesta yliotteen monilla aloilla. Jos kyseinen tieteenala tai tutkimus on hyvin kansallinen eli Suomelle tyypillinen, on melko luontevaa kirjoittaa tutkimuksesta suomeksi. Tämä on tilanne muun muassa jos tutkitaan suomalaista kirjallisuutta. 


Miten tämä asioiden nykyinen kehitys tieteen osalta tulee sitten vaikuttamaan suomen kieleen yleisellä tasolla? Vaikka Heikkinen ja Mantila tuovat tuovat esiin suomen kieltä uhkaavia tekijöitä, he ovat sitä mieltä, että suomen kieli tulee pysymään hengissä. Osalla asiantuntijoista on hieman synkempi näkemys. Ylen artikkelin mukaan kieliasiantuntijat uskovat, että kohta äidinkielestä aletaan luopumaan pala palalta ja lopulta täysin. Tällainen tulevaisuudenkuva kuulostaa kuitenkin hieman liian karulta.


On lähes väistämätön tosiasia, että suomen kielen rooli tieteellisessä julkaisemisessa pienenee ja tulee vielä pienenemään. Tämä asia ei ole kuitenkaan täysin negatiivinen eikä myöskää täysin meidän käsissämme, joten ehkä olisi vain parempi hyväksyä asia. Näin voitaisiin keskittyä suojelemaan suomen kieltä siellä, missä sillä on enemmän merkitystä.


Tarvitseeko olla suomalainen?


Suomalaisuus on käsite, joka tuntuu olevan koko ajan läsnä elämässä kulttuurin, julkisen keskustelun ja politiikan kautta. Valtiomme sanotaan perustuvan suomalaiselle kansalliselle identiteetille, mutta mitä tämä oikein tarkoittaa? Suomalaisen identiteetin tarkka määrittely vaikuttaa todella vaikealta, mutta silti käsitys suomalaisuudesta on monille tärkeää. Mitä tarkemmin suomalaisuutta ja sen merkitystä pohtii, sitä suurempana herää kysymys siitä, mihin tätä identiteettiä oikein tarvitaan.


Suomalaisesta kansallisidentiteetistä puhuttaessa täytyy ymmärtää sen alkuperä, määrittely ja vaikutus. Savon Sanomien toimittaja Alisa Vänttinen on haastatellut jutussaan “Ei ole olemassa mitään totuudellista suomalaisuutta” (8.6.2016) Euroopan historian professoria Laura Kolbea suomalaisuuden alkuperään liittyen. Hänen mukaansa suomalainen identiteetti syntyi 1800-luvulla kansallisaatteen noustessa ja se rakennettiin systemaattisesti esimerkiksi tiettyjä historiallisia tapahtumia korostamalla. Tämä on tärkeä tieto, jotta voimme ymmärtää identiteetin syntyneen tiettyyn tarpeeseen ja että nämä tarpeet muuttuvat ajan kuluessa.


Kolben mukaan suomalaisuuden tarkka määrittelykin on mahdotonta, sillä ei ole olemassa mitään totuudellista suomalaisuutta, jonka kaikki jakavat. Olen tästä samaa mieltä. Mikäli suomalaisuuteen yrittää liittää jotain tarkempia määritelmiä esimerkiksi etnisyydestä, kuten valitettavan monet tekevät, tulee melkein väistämättä syrjimään ja poissulkemaan muita.


Miksi sitten suomalaisuus on monille niin tärkeä asia? Yksi syy on esimerkiksi se, että perinteisesti oman kansallisen identiteetin merkitystä on korostettu jo lapsesta asti ja sitä on pidetty ylpeyden aiheena. Opittu ajattelutapa voi tuoda turvaa ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, kun tuntee elävänsä suomalaisten joukossa Suomen kansallisvaltiossa. Vänttisen artikkelissa Kolbe kuitenkin uskoo yhteenkuuluvuuden tunteen olevan keinotekoinen, varsinkin otettaessa huomioon suomalaisten erilaiset asemat, asuinpaikat ja mielipiteet. Monille kansallisidentiteettejä vahvasti korostaville ovat myös tyypillisiä virheelliset oletukset suomalaisten etnisyydestä, kielestä ja kulttuurista.


Eräs rajoitetun suomalaiskäsityksen johdosta kärsinyt on Faisa Kahiye, joka varoittaa ihmisoikeusliitto.fi -sivustolla julkaistussa blogitekstissään “Luulin olevani osa tätä yhteiskuntaa” (21.10.2015) jaottelusta “meihin” ja “heihin”. Kahiye kertoo tekstissään, että kohdattu rasismi ja syrjintä vaikeuttavat suomalaisen identiteetin omaksumista, ja korostaa sitä, että kaikkien tulisi voida olla suomalaisia. Mahdollisuus määritellä itsensä halutessaan suomalaiseksi on tietysti todella tärkeää, mutta toivoisin huomion myös kiinnittyvän niiden ihmisten asemaan, jotka eivät tunne suomalaisuutta omakseen. 


Perustavanlaatuisin kansallisidentiteettien ongelma on se, että ne luovat turhia erillisiä ryhmiä, joiden välinen me/he -jako kärjistyy tietyissä tilanteissa vihamielisyytenä. Kummallista on myös, kuten aiemmin mainittu, että ryhmien jäseniä ei välttämättä yhdistä juuri mikään. Näistä syistä kansallisten identiteettien haitat tuntuvat olevan suurempia kuin hyödyt.


Jotta valtiomme ja yhteiskuntamme toimisi yhä globaalimmalla aikakaudella, tulisi meidän korottaa jokin muu yhdistävä tekijä, kuten vaikkapa vain ihmisyys, suomalaisen identiteetin paikalle sekä vahvistaa kaikkien ihmisten välistä kykyä toimia toistensa kanssa ja tuntea yhteenkuuluvuutta. Tärkeä osa identiteettipolitiikkaa olisi se, että jokaisella olisi paikka Suomessa riippumatta siitä, minkä identiteetin itselleen ensisijaisesti määrittää.


Kuvailtu menettely helpottaisi myös kanssakäymistä maailmanlaajuisesti, kun umpimähkäisiin kansallisryhmittymiin ei enää kiinnitettäisi enää niin paljon huomiota. Ihmiset voisivat esimerkiksi koordinoida paremmin ratkaisuja yhteisiin ongelmiin ja vähentää turhaa keskinäistä vihanpitoa sekä syrjintää.


Suomalaisuus on siis kansallinen identiteetti, joka, vaikka tärkeä monille perinteisistä syistä, on merkitykseltään epämääräinen, mahdollisesti syrjintään käytettävä ja helposti korvattavissa yhteisöllisyyden tunteen luojana. Kyseisten perustelujen valossa suomalaisuus ja etenkin vaatimus kyseisen identiteetin omaamisesta tuntuu tarpeettomalta. Maailma, jossa ihmiset voisivat välittää toisistaan kansallisuuksista huolimatta voi vaikuttaa utopistiselta, mutta tarvitsemme sitä nyt enemmän kuin koskaan.