Reformaatio levisi Saksasta muualle Eurooppaan. Reformaatio jakautui käytännössä kolmeen haaraan, luterilaisuuden lisäksi reformoituihin kirkkoihin ja anglikaaniseen kirkkoon. Uusia kirkkoja syntyi vielä pitkään reformaation jälkeen ja nykyään moni kristillinen liike syntyy reformoidun perinteen pohjalta. Reformoiduista kirkoista puhutaan monikossa, koska liike on levinnyt maantieteellisesti laajalle mutta on pirstaloitunut. Reformoidut kirkot syntyivät 1500-luvulla Sveitsissä. Reformoitujen kirkkojen voimakkainta kannatusaluetta on Pohjois-Amerikka.

Anglikaaninen kirkko irtautui roomalaiskatolisesta kirkosta vuonna 1534 pitkälti poliittisista syistä johtuen ja silloin siitä tuli oma kirkkokunta. Eron taustalla voimakkaimpana tekijänä vaikutti Englannin kuninkaan Henrik VIII:n (1491-1547) ja paavi Klemens VII:n (1477-1534) välirikko koskien Henrikin avioeroa vaimostaan Katariina Aragonialaisesta. Tämän välirikon seurauksena syntyi omaleimainen kansankirkko, jonka johtoon nousi Canterburyn arkkipiispa. Seuraavien vuosikymmenien aikana kirkko kävi lävitse useita opillisia muutoksia. Edward VII:n hallintokaudella (1547-53) Anglikaaninen kirkko koki kaikkein protestanttisimman vaiheensa. Tätä seurasi paluu lähelle katolista oppia Maria I:n hallituskaudella (1553-58). Tasa-paino näiden kahden äärilaidan välillä, saavutettiin Elisabeth I:n hallintokaudella (1558-1603), jolloin kirkon voidaan katsoa saavuttaneen opillisessa mielessä nykymuotonsa, eli tilan protestantismin ja katolilaisuuden välimaastossa. Brittiläisen imperiumin laajenemisen myötä anglikaaninen kirkko levisi ympäri maailmaa. Nykyisin anglikaanisiin kirkkoihin kuuluu noin 85 miljoonaa jäsentä. Maailmalla toimivat itsenäiset anglikaaniset kirkot ovat järjestäytyneet Anglikaaninen kirkkoyhteisö nimisen keskusjärjestön alle.