Lähes kaksi ihmistä kuolee joka sekunti. Samassa ajassa syntyy noin neljä uutta ihmislasta. Vain muutama kuolemista vuosittain koskettaa tiettyjä ihmisiä. Jonkun vaimo todennäköisesti kuolee samalla hetkellä kun kirjoitan tätä, mutta en tiedä siitä, sillä hän voi olla planeetan toisella puolella. Joku saa juuri ensimmäisen lapsensa, enkä ole siitä tietoinen, sillä hän ei ole minulle tärkeä. 

Vaikka tämä "jonkun vaimo" olisi minun entisen ystäväni äiti, en todennäköisesti välittäisi. Vaikka serkkuni saisi ensimmäisen lapsensa, minua ei kiinnostaisi.

Syntyminen on nimittäin ensimmäinen osa elämän leonnollista kiertokulkua. Syntymän jälkeen tulee elämä, jollakulla alle vuoden mittainen, jollakulla tarpeettomat 106 vuotta. Ja elämä päättyy kuolemaan. Sielu poistuu ruumiista odottamaan seuraavaa elämäänsä, joko ihmisenä tai muuna eläimenä. Ja sitten syntyy taas uusi ihminen ja elämä alkaa alusta, kunnes kuolema on taas paikalla. Joten miksi väen kuolemasta tehdään niin suuri numero?

"Voi ei, kuolenko minä?" on monessa sairaalakomediassa yleinen kysymys. Voi kulta, sinä kuolet. Ajankohta vain ei ole selvillä. Se voi olla huominen, se voi olla päivä kymmenien vuosien päästä. Vai oletko kenties kuolematon? Tuskin.

Koska väkeä kuolee voka sekunti, jonkun kuoleman ei pitäisi vaikuttaa tavalliseen arkeen. Koulussa/töissä käydään kuten yleensä, sieltä ei jäädä pois sen takia, että isän isän veli on kuollut, ei, vaikka sisko olisi kuollut. Emmehän me jää pois koulusta kunnioittamaan niiden henkilöiden elämiä, jotka kuolevat juuri näillä hetkillä. 

Saanen vetää johtopäätöksen: kuolema ei ole tärkeä. Tai siis, ei sen ainakaan pitäisi olla, mutta sitä pidetään pätevänä syynä romahtaa, joten se on. 

Päivänjatkot, 
Aelia Fell