​

Vanhassa pappilassa oli joulun edellisenä päivänä pantu kaikki mullin mallin. Vanha Riitta oli oikein suursiivoustuulella, niinkuin aina ennenkin suurien juhlien edellä. Mutta nythän oli tulossa kaikista suurin juhla ja vanha Riitta sai oikein poskensa punakoiksi puuhatessaan.

Hiiriperhe oli asunut jo vuoden pappilassa. Ruokakonttorin komeroissa oli hyvä piileksiä vaanivalta kissalta ja sieltä löytyi yhtä ja toista hyvin makeata maisteltavaakin. Hiiriemo tiesi, että joulu oli tulossa. Se oli puhunut siitä pojilleenkin ja kaikin odottivat he nyt,, milloin ruokakonttorin hyllylle ilmestyisi jouluherkkuja. Vesi kielellä kuvaili hiiriemo niiden makeutta pojilleen.

Hiiriemo ei ollut muistanut ollenkaan juhlien edellä käypää suursiivousta. Niinpä hän nytkin hämmästyi, kun pappilan palvelijat kolistelivat huoneissa luutineen ja vesisankoineen ja tulivat viimein ruokakonttoriinkin, vanha Riitta komennellen ja koluten hyllyillä. Eivätkös pistäneet kynsiään ihan joka komeroon! Hiiriemon täytyi sukkelasti käyttää pieniä jalkojaan, päästäkseen pakoon.

Aikansa touhuttuaan ne menivät ja hiiriemo palasi jälleen katselemaan minkälaista siellä nyt oli. Kylläpä olivatkin osanneet panna kaikki hyllyt ja komerot puhtaiksi. Haisi vain luudalta ja vedeltä eikä yhtään ruoka-aineilta. Mitä tässä nyt suuhunsa pistäisi jouluherkkuja odotellessa. Isähiirikin tuli työstä jo päivälliselle ja tahtoi ruokaa. Pojatkin siinä jo nälissään vikisivät.

— Mistä minä nyt teille ruokaa annan, kun kaikki on näin puhdasta, valitteli hiiriemo. Parasta on kai ruveta odottamaan jouluherkkuja.

Isähiiri jupisi huonosta taloudesta ja pujahti koloonsa. Oli kai mentävä aittaan nakertamaan raakaa lihaa. Hän olikin ollut sinne sopivaa koloa etsimässä ja päivälliselle lähtiessään löytänytkin. Raaka liha ei tosin maistuisi kovinkaan hyvältä, mutta nälkä siitä toki lähti. Ja isähiiri pujahti kolostaan seinän alitse lumipolulleen ja aittaan. Huh! kylläpä siellä oli kylmä ja liha niin jäässä, että hampaita paleli! Mitä se oli! Tuliko sieltä joku? Pakkanen taisi vain nurkissa paukutella.

Palattuaan perheensä luo, tunsi isähiiri nenäänsä hienon paistetun lihan lemun. Ruokasalissa kalisteltiin astioita ja kuului vanhan rovastin ääni. Ahaa, olivat kai päivällisellä. Kohta kai tuotaisiin tähteet ruokakonttoriin ja silloin saisi emo ja pojat popsia lämmintä lihaa ja muitakin mukavia ja hän, höperö, oli lähtenyt suotta jäiselle aterialle aittaan. Harmitti vähän. Emo ja pojat vielä naureksivat hänen hätäilylleen.

Siinähän Riitta jo toikin ruuan tähteitä. Kun nyt menisi vain pois. Kas, eikös ollut leipäkorissa tuoretta leipääkin, ja miten herkullisen näköistä oli liha paistiastiassa! Ei muuta kuin käsiksi vain!

Sopipa nyt kylläisenä jäädä odottelemaan jouluherkkuja. Kai niitä jo valmistettiinkin, koskapa keittiöstä tuli niin herkullinen tuoksu nenään.

Hiiriperhe odotti. Vihdoin viimeinkin toi Riitta kopan ja asetti sen hyllylle. Ihan vesi tuli jo kielelle.

Vai rinkilöitä ja pieniä leipiä! Ah, tämäpä mainiota! Maisteltiin. Hiiriemo kehoitti isähiirtä tekemään leivoksista kassaa pyhiksi ja isähiiri ryhtyikin oitis toimeen.

Mutta voi ilkeys! Riitta oli tullut niin hiljaa ruokakonttoriin, ettei kukaan heistä huomannut, ennenkuin tämä löi käsiään yhteen ja hihkasi.:

— Hiiriä! Pitääpä hakea kissa!

— Niin se nyt kävi taas sinun huolimattomuutesi takia, porasi isähiiri emolle. Nyt joutuun piiloon!

Riitta toi kissan ja meni pois. Emohiiri tarkasteli loukostaan, mitä tuo nyt aikoisi. Käpäliään nuoleksi ja näytti tyytymättömältä. Se oli kesken makeinta untaan riepoitettu salin sohvalta tänne. Köyristeli selkäänsä ja vastahakoisen näköisesti asettui vahtiin.

No nyt tuotiin keittiöstä jo torttuja! Olisipas vain päässyt maistamaan! Ihan piti sylkeään nieleksiä.

Mirri ei näyttänyt välittävän nyt saalistamisesta. Sen häntä nytkähti yhtäkkiä ja se nousi köyristellen. Veti sitten käpälällään oven auki ja meni matkaansa.

— Hei vaan! iloitsivat hiirenpojat. Nyt isä ja äiti kantamaan torttuja piiloon ja maistelemaan! Mutta tortut olivatkin niin painavia, että vaivoin sai hiiripari niitä liikkeelle.

— Ponnistapas nyt! kehoitti isähiiri ja torttu vierähti permannolle.
Tuli taas torat äidille huolimattomuudesta ja käytiin uuteen käsiksi.
Se ei liikahtanutkaan! Parasta oli, että kävi niitä vain siinä syömässä.

— Herra isä! Kun ihan yritti kiinni saada! siunasi emohiiri ja hiiriperhe pujahti taas loukkoonsa. Pappilan nuori poika oli tulla touhunnut ruokakonttoriin ja kahmaissut kouransa täyteen torttuja. Keittiössä mennessään kuului puhuvan hiiristä, ja taas toi Riitta kissan, tällä kertaa toisen, ja silmäili leivoksiaan ja nosti ne toiseen paikkaan.

— Niin se nyt kävi, pahoitteli isähiiri. Jos oltaisiin varovaisempia, ei olisi tuota petoa tuotu. Tunnen minä tuon mirrin siksi, että ei se nyt tehtäväänsä kesken heitä.

Eikä mirri heittänytkään. Koko yön vartioi ja seuraavana päivänä pujahti vain syömässä ja tuli uudelleen.

Vanha Riitta kävi vielä nostamassa leivoksensa uuteen paikkaan. Jätti kumminkin eräänlaiseen laitokseen yhden tortun ja pisti sen aivan heidän kolonsa suulle.

Se oli varmaankin tarkoitettu jouluavuksi.

Ja kun kissa taas pyörähti konttorista pois, riensi isähiiri suoraapäätä haukkaamaan tuosta tortusta. Mutta hän saikin laitoksesta niin ankaran iskun päähänsä, että oli vähällä pyörtyä. Ja kun siitä selvisi, tuli verta nenästä, jota kauheasti pakotti.

— Tämä oli suora murhayritys meitä vastaan, huusi emohiiri. Eipä luulisi noin hävyttömiä ihmisiä olevan ja vielä sitten pappilassa. Parasta, kun lähdemme pois koko talosta. Ei tässä kumminkaan koidu mitään joulurauhaa meille.

Ja niin päätettiin lähteä vierailemaan toiseen taloon, ainakin joulun pyhiksi.

Kohta oli perhe matkalla ja kartanon taitse taivallettiin kirkkoa kohti, joka näkyi metsän takaa. Isähiiri oli arvellut, että se mahtoi olla vielä rikkaampi talo kuin pappila, koskapa oli suurempikin.

— Vik, vik, vik, iii! riemuitsivat hiiripoikaset päästessään maailmaa katsomaan hiukan ulommaksi pappilan nurkkia.

Päästiin kirkon aidan sisään ja isähiiri löysi ensiksi pienen hiiripolun, joka vei kirkkoon. Mitäs muuta kuin rohkeasti sisään, koskapa ei sieltä kuulunut edes mitään liikettä. Polku ja kolo sen päässä vei suoraan sakaristoon. Eipä näkynyt mitään peljättävää. Nurkasta kuului vain rapinaa. Siellä oli varmaankin talon asukkaita.

Messupaitojen takaa pujahti kirkon isäntähiiri ja huomattuaan vieraita, toivotti nämä tervetulleiksi. Kun emäntähiirikin oli tullut paikalle ja tutkittu ja tunnusteltu toisiaan, huomattiin, että oltiin sukulaisia pappilan hiirien kanssa. Samaa sukua, vieläpä ihan läheisiä.

— No tämäpä oli nyt hauskaa, sanoi emäntähiiri ja pyysi vieraitaan lähtemään suurempaan huoneeseen, kirkon puolelle.

— Kylläpä teillä on täällä komeata, virkkoi emohiiri ja katseli kynttiläkruunuja ja pylväitä.

— Taitaa olla muutenkin ruokaisa talo, arveli isähiiri, joka näin nenäkääreeltään hädin tuskin kykeni puhumaan.

— Noo, se on nyt niin, että ruokien kanssa on välistä vähän niin ja näin, mutta toimeenhan me täällä tulemme. Se on kumminkin kaikista parasta, että kissoja ei ole täällä rauhaa häiritsemässä.

— Nehän ne saivat meidätkin jättämään kotimme pappilassa ja sitten eräs laite, puhui emohiiri ja selitti kirkon hiirille koko historian.

Emäntähiiri surkutteli ja isäntähiiri kuohui oikeutettua vihaa.

— Tämä on jo liian hävytöntä! Meidän täytyy vähitellen keksiä keinoja ihmisten petomaisuutta vastaan.

Ilta oli jo hämärtynyt ja emäntähiiri huomasi, että vieraille on tarjottava päivällistä.

— Huvittele nyt vieraita, sanoi hän isäntähiirelle, minun on mentävä laittamaan ruokaa ja sitten vietämme hieman jouluiltaa.

Isäntähiiri lähti näyttelemään kirkkoa vierailleen joka puolelta. Kiivettiin parvekkeelle ja poikahiiret vikisivät ilosta päästessään niin korkealle.

— Vik, vik, vii ii! nyt on joulu! Aamulla tulee suntio kirkkoon ja sytyttää pitkällä puutikulla kynttilät. Sitten meillä on oikein hauskaa!

Pianpa joutui päivällinenkin ja emäntä tuli kutsumaan vieraitaan aterialle sakaristoon.

Isäntähiiri hieroi kynsiään ja puhalteli niihin. Taisipa siellä ulkona olla hieman pakkanen, kylmä tässä talossa oli jouluna niinkuin muulloinkin.

Emäntähiiri oli saanut päivälliseksi yhtä ja toista. Kuu paistoi sakariston ikkunasta suoraan pöydälle, jossa oli kynttilä, vanha kirjan kansi ja kuivunut leipäpala, joka joskus lienee jäänyt suntiolta sakaristoon.

Pappilan hiiret hämmästyivät kirkon hiirien vaatimatonta jouluateriaa, siitä huolimatta käytiin siihen kursailematta käsiksi. Isäntähiiri tarttui halulla vanhaan kirjan kanteen. Se oli hänestä oikein harvinaista mieliruokaa ja emäntähiiri kehoitteli vieraitaan käymään käsiksi kynttilään, jonka tarjoamisesta hän tuntui melkeinpä ylpeilevän. Poikahiiret jyrsivät itku kurkussa kuivunutta leivänpalaa. Eipä totisesti heidän mielestään olisi kannattanut jättää pappilan jouluherkkuja tämän takia. Palelikin niin, että hampaat kalisivat. Kaikki isähiiren syytä, joka oli hölmöyttään mennyt särkemään nenänsä.

Poikahiiret aikoivat jo pyytää äitiä lähtemään heti takaisin pappilaan, mutta kirkon hiiret alkoivat kertoa jouluaamun vietosta heidän talossaan niin ihmeellisiä asioita, että päättivät sitä jäädä katsomaan ja kärsiä tyynesti kehnon jouluaterian ja vilunpuistatukset.

Ateria lopetettiin ja isäntähiiri kehoitti veisaamaan jouluvirttä, mutta emäntähiiri oli saanut nuhaa ja pappilan hiiret olivat siksi huonolla tuulella, että se jäi sikseen. Puikittiin nukkumaan rovastin vanhaan karvalakkiin, joka oli kerran unohtunut sakariston nurkkaan ja päätettiin jouluaamuna nousta varhain ylös.

Kun suntio sitten jouluaamuna sytytteli pitkällä puutikulla kynttilöitä kirkossa, pujahtivat kirkon hiiret vieraineen sakaristosta kirkkoon ja kuoripöydän alle vanhojen messupaitojen poimuihin. Pappilan hiiret olivat jo käyneet julkeiksi ja valittivat äänekkäästi vilua ja nälkäänsä. Mutta olipa mukavaa katsella valojakin, joita syttyi joka puolella kirkossa. Ihan silmiä häikäisi. Eivätpä olleet suotta kehuneet kirkon hiiret jouluaamun komeutta heidän talossaan.

Kun ihmisiä alkoi tulla kirkkoon, pelästyivät pappilan hiiret pahanpäiväisesti ja painautuivat messupaidan syvimpiin poimuihin. Pelko ei suinkaan vähentynyt urkujen mahtavasta äänestä. Isäntähiiri jo hymähteli vieraittensa lapsellisuudelle, josta pappilan hiiriherrasväki tuntui vain tulevan entistä pahemmalle tuulelle.

— Meitä ei ainakaan tämä komeus elätä, kirskui emohiiri hampaittensa välistä. Lähdemme heti pappilaan, kun tulee vain tilaisuus pujahtaa tästä pois.

— Ne makeat tortut, ihan vesi kielelle tulee, ääntelivät poikahiiretkin.

— Ja entäpä rinkelit ja lämmin siankinkku! vinkui emohiiri.

Kirkon hiirien parta värähteli oikeutetusta vihasta. He suorastaan halveksivat noin huonosti kasvatettua hiiriperhettä. Tulevat sitten vielä mokomat vieraiksi, tyhmeliinit.

Ihmiset alkoivat poistua kirkosta ja pappilan hiiretkin pujahtivat tielle hyvästeltyään talonväkensä ja pyydettyään vastavierailulle pappilaan. Heillä kyllä olisi siellä muutakin tarjoamista kuin vanhoja kirjankansia.

— Heisaa, ja nyt sitä mennään!

— Joudumme parhaiksi lämpimälle kinkulle pappilaan. Äh, onpa nyt pakkanen. Minun kipeätä nenääni niin paleltaa. Minä en voi enään luultavasti syödä muuta kuin sokerileipiä, arveli isähiiri.

Olipa hauskaa vikitellä entistä polkua myöten takaisin kotiin, vaikka pakkanen purikin nenää ja jalkaa. Ylhäältä tipahteli pehmeitä lumihiutaleita ja oli muutenkin jouluaamun hämärä kauneimmillaan.

— Vik, vik, vii, ii, ii, rientäkääpä pojat, että joudutaan ennen kotiin kuin herrasväki, kehoitteli emohiiri. Tänään saamme kissaltakin kunniallisen joulurauhan. Kylläisenä makaa se salin sohvalla.

— Ja jouluaterian jälkeen on lämmin torkahtaa ruokakonttorin nurkkauksessa uunilaudan välissä. Emme koskaan muuta pois pappilasta.

— Emme milloinkaan, lupasivat poikahiiretkin.

— Ja jos kirkon hiiret tulevat joulunpyhinä käymään, katamme heille oikein runsaan herkkupöydän näytteeksi, miten meillä eletään, uhkasi emohiiri:

— Niin teemme, vik, vik, iii ja nyt olemme jo perillä.

Hiiriperhe pujahti lumikoloa myöten kartanon alle ja sieltä ruokakonttooriin. Ah miten herkullinen haju tuoksahtikaan sieltä vastaan! Ja torttuvasu oli taas entisellä paikallaan ja lisäksi monta muuta hyvää. Hiiriloukkukin oli jäänyt virittämättä.

Ja isähiiri toivotti hyvää joulurauhaa perheelleen.

METSÄNVÄKEÄ

Satuja

Kirj.

VEIKKO KORHONEN

Helsingissä, Edistysseurojen Kustannus-Oy, 1919.