Esimerkki Annukka

Annukka, joka on kärsinyt masennuksesta pitkään, kuvaa kokemuksiaan läheisessä ihmissuhteessa ja lapsuudessaan seuraavasti: ”Mun on varsinkin parisuhteessa kauheen vaikea sanoo ei tai sanoa jollakin toisella tavalla kuin mun puoliso haluaa, oli siis kysymys ihan mistä tahansa, vaikka johonkin ulos lähtemisestä tai jostain... Mun on hirveen vaikea sanoa, et en minä nyt halua. Ja mä on koko ajan valmis lähtemään ja koko ajan jättämässä sitä toista ja just sanomassa tälleen, että jos tulee jotain ristiriitatilanteita, että okei, lopetetaan koko juttu. Ja aina kun mä oon pettynyt niin mä aina suunnittelen eroa. Mä en luota itseeni sillä tavalla, että mä ottaisin itelleni sellaisen miehen, kun mä haluaisin. Et varmaan sen takia, että toisaalta mä niinku ajattelen, että mä en sitten ansaitse niin hyvää...

Mun äitini oli jotenkin etäinen. Ei, ei tuu mieleen, että milloin äiti olisi pitänyt minua sylissä esimerkiks ja niin kuin tyynnytellyt tai mitään tämmöistä. Sitten mä olen hirveen monta kertaa pettynyt siihen, että se on aina luvannut jotain ja sit se ei oo koskaan toteuttanut niitä lupauksiaan. Et tosi monta juttua on sellasia, että mä aina petyin. Mä oon joutunut niin monta kertaa pettymään siihen, että mulle on luvattu ja sitte en oo saanukaan, että siitä tulee sit varmaan sit se, että mä en niinku nykysin oo osannu sanoa sitä mitä mä haluan. Äiti oli aina se, joka tuotti pettymyksiä. Niin ehkä mä nyt sit näissä miessuhteissa oon antanut saman merkityksen niille miehille, että ne saattaa tuottaa mulle pettymyksiä koko ajan. Et jotenkin mä oon sitten vaan niin kun alistunut siihen. Tai en mä oikein tiedä, et oonko mä alitajuisesti oikein hakenut sellasia miehiä, jotka tuottaa mulle niitä pettymyksiä vai onko se vaan sitä, että mä en sano niistä tarpeistani riittävän selvästi ja pidä niistä kiinni. Että tarviinko mä jotenkin sitten jatkuvaa pettymyksen tunnetta suhteessa, koska se on se, mihin mä olen tottunut lapsuudessa.”

Esimerkki Sirkka

Seuraavassa Sirkka kuvaa sosiaalista jännitystä ja suhdettaan muihin ihmisiin: ”Minä pelkään kaikkien huomaavan jännittämiseni. Siitä on tullut suuri peikko. Pelkään aina, että vastaan väärin, kun minulta kysytään. Kaipa pelkään, että minua ei arvosteta. Tunnen itseni huonommaksi, mielipiteeni hölmöiksi tai muita matkiviksi, tunnen epävarmuutta: minäkö tässä todella yritän sanoa jotain fiksua, sitä kuitenkaan osaamatta ja siihen kuitenkaan pystymättä? Muut ihmiset huomaavat jännitykseni... Olen todellakin tehnyt töitä itseni kanssa koko ikäni saadakseni jännityksen täysin hallintaan. Joskus onnistun siinä paremmin ja joskus huonommin. Olen myös rukoillut valtavasti, että pääsisin eroon jännittämisestä.”

Esimerkki Esa

Esimerkkinä turvattomuuden merkitysorganisaation ilmentymistä erilaisissa konteksteissa on Esan kertomus, johon sisältyy kuvauksia eri ikävaiheista ja eri yhteyksistä: ”Muistan jo pienenä, kun äitini oli jotenkin pettynyt veljeeni ja myös isääni... He olivat jotenkin heikkoja ja avuttomia ja äiti toi usein tätä esille eri muodoissa... Jotenkin tuolloin ymmärsin, että poikien ja miesten täytyy olla rohkeita ja kaikin tavoin pärjääviä ja osaavia. Itse koin myös, että jos pelkäsin jotain, niin pian aloin huomata jopa sitä, että äitini ei jotenkin kestä tällaista tunnetta... Se tuli itse jotenkin torjuvaksi. Joskus kai ajattelin, että se piti tällaisia tunteita halveksittavina... Myöhemmin olen tajunnut, että äiti oli itse hyvin pelokas ja tarvitsi muiden turvaa ja tukea. ...jo pienenä yritin olla hyvin rohkea ja pärjäävä kaikin tavoin. Ikään kuin vastata siihen, mitä äitini odotti ja mitä isäni ja veljeni eivät olleet. Koulussa olin hyvin pärjäävä ja jo varsin varhain aloitin purjelentoharrastuksen, joka erityisesti antoi minulle tunteen rohkeudesta ja ehkä myös jonkinlaisesta riippumattomuudesta. Myöhemmin menestyttyäni hyvin urani ja yritystoimintani luomisessa hankin myös lentolupakirjan ja minulla oli usein kone vuokrattuna. Lensin sillä liikematkoja Euroopan eri kaupunkeihin... Saatoin hyvin hetkellisesti kokea jonkinlaista pelkoa, mutta sain sen välittömästi aina hallintaan ja lentäminen tuntui siinä vaiheessa hyvin kiehtovalta ja jotenkin antoi tunnetta itsenäisyydestä ja riippumattomuudesta.

...Minulla oli nuoresta lähtien monia seurustelusuhteita, mutta koin ne jotenkin aina epätyydyttävinä, kai jotenkin kahlitsevina... Sitten vasta 30-vuotiaana kohtasin naisen, nykyisen vaimoni, joka oli itsenäinen ja pärjäävä ja kuitenkin myös mielestäni sellainen lämmin ihminen... Kun olimme seurustelleet parisen vuotta ja hän lähti yksin liikematkalle ulkomaille – näin jälkikäteen muistellen – silloin koin ensimmäisen kerran jotain outoa pelkoa ja ahdistusta. Pian tämän jälkeen alkoi esiintyä tällaisia erityisiä pelkotiloja, kun itse piti lähteä pitkälle matkalle ja myöhemmin jopa lyhyellekin matkalle lähtiessäni... Ensimmäisenä kävi tietysti lentäminen mahdottomaksi... Sitten muutamassa vuodessa on tilanne käynyt mahdottomaksi eli en pysty yksin kulkemaan edes muutaman kilometrin päivittäistä työmatkaa ja pitemmät matkat ovat aivan kauheita. Minä pelkään koko ajan, että saan jonkin sairauskohtauksen, tai pelkään, että menetän kokonaan itseni kontrollin... Vaimoni täytyy viedä minut töihin ja hakea sieltä ja usein olla matkoilla mukana... Kukaan muu ei anna minulle minkäänlaista turvan tunnetta kuin vaimoni... Olen suhteessa vaimooni kuin pieni poika, joka on äärimmäisen riippuvainen ja tukeutuva eli aivan päinvastoin kuin aikaisemmin elämässäni... Tämä vaikuttaa myös meidän intiimielämään siten, että olen ollut vuoden verran seksuaalisesti kyvytön... Etsin ja haluan vain turvaa toisesta, eikä minussa viriä juurikaan mitään seksuaalista kiinnostusta...

...kun työni on sellaista, että se edellyttäisi rohkeutta ja itsenäisyyttä, niin tunnen usein, että se on mulle aivan ylivoimaista. Työkavereille en pysty puhumaan tästä lainkaan ja usein häpeän kaikkia näitä pelon tunteitani... Vaimoni on ainoa, joka pohjimmiltaan tietää näistä, ja muille puhun vain sairaudesta, joka johtuu sydämen rytmihäiriöistä ja niiden tuottamista tuntemuksista ja että vaimoni ajaa minut sen vuoksi töihin, että itse ajaessa olisin riski liikenteessä.”

Esimerkki Mauri

Mauri, jolla esiintyy oireina rituaalista käyttäytymistä ja pakkomielteitä tehdä jotain tuhoavaa, kertoo seuraavaa: ”Kun olin lapsi, niin muistan aina, kuinka pelkäsin äitini yhtäkkisiä ja voimakkaita tunnekuohuja. Äiti saattoi menettää tunteittensa ja erityisesti vihan tunteiden

hallinnan aivan odottamattomasti, jolloin hän huusi melkein suoraa huutoa... Oli vihainen meille lapsille tai erityisesti isälleni, joka taas oli äidin vastakohta... Minä vetäydyin pois tällaisista tilanteista. Yritin jotenkin olla niin, etten aiheuttaisi äidilleni tällaisia purkauksia... Olin paljon yksin ja luin. Minun lähimmät kaverit olivat minua useita vuosia vanhempia... Jotenkin koin heidät järkevinä... Murrosiässä tai sen alussa aloin kokea koulussa ajatuksia, jotka jotenkin tulivat pakolla mieleeni, en voinut niille mitään... Pelkäsin, että voisin ruveta huutamaan jotain rivoa kesken tunnin... Tai kauhistuttava ajatus saattoi olla jokin seksuaalinen ajatus opettajaan liittyen... Samalla minulla alkoi suhde numeroihin eli tietyt numerot edustivat onnettomuutta ja toiset taas niiden välttämistä. Yritin löytää hyvää merkitseviä numeroita eri paikoista, missä vain numeroita esiintyi, ja välttää tai olla näkemättä pahoja numeroita... Tai jos näin, olin hyvin ahdistunut... Päivän olotilat riippuivat siitä, millaisia numeroita olin nähnyt taloissa, autojen rekisterinumeroissa, puhelinpylväissä jne...”

Esimerkki Aino

Seuraavassa Aino, joka kärsii pitkäkestoisesta masennuksesta, kuvaa suhdettaan pettymyksiin ja ulkomaailmaan: ”Minä olen suhteessa muihin aina hyvin käpertyneenä ja ohutkuorisena. Pettymys on minulle hyvin automaattinen reaktio, minä pakenen omaa itseäni, omaa tunnettani, en tuo sitä julki. Siitä tulee tämä mielikuva, että olen ohutkuorisena ja koko maailma on uhkana ulkopuolella... Pitää pärjätä, minä en sano kenellekään, että menee huonosti, mikä on johtanut siihen, että viimeiseen asti ponnistelee. Vaikka huomaa, että nyt alkaa väsyä, niin ei myönnä sitä itselleen... Kun tulee jatkuvasti pettymyksiä, sitä vain pinnistelee ja sanoo itselleen: ‘Minä kyllä helkkarissa pärjään itsekin, mun ei tarvitse pyytää keneltäkään apua...’ Tunteet jäävät kiertämään mieleen ja minun pitää vetää tiukka kuori päälleni, että ne pysyisivät sisälläni. Jos joku olisi minua raapaissut, niin heti olisi itku tullut esille, mutta vältin kaikkea muiden läheisyyttä. Välillä piti olla niin tiukassa, että jos kättä liikauttaisi väärin, voisi kaikki purkautua.”

Lähde: Antero Toskala & Katja Hartikainen, Minuuden rakentuminen. Psyykkinen kehitys ja kognitiivis–konstruktiivinen psykoterapia. Jyväskylän koulutuskeskus