Ollakseni rehellinen, en ole oikeastaa koskaan pitänyt ryhmätöistä tai niiden tekemisestä. Olen monestakin asiasta samaa mieltä Nikkolan artikkelin kanssa ja aina miettinyt mielessäni että miksi ryhmä ei ala töihin.

 

Se seikka miksi en koskaan ole välittänyt ryhmätöiden tekemisestä on sen luonne kauttaaltaan - ikinä ei voi olla varma mitä saa ja tuleeko koskaan valmista. Esimerkiksi jos ryhmään tupsahtaa rodultaa pari hieman laiskempaa sorttia ja saat yksin työstää niskalimassa muidenkin edestä. Toisaalta vaarana on, että ryhmään pompsahtaa itse ylijumala, joka määrää kaiken miten asiat hoidetaan ja sinulle jääkin vain luu käteen. Kun tekee itse, saa varmasti sitä mitä tilaa. Jos panostaa lujaa, saa mitä ilmeisemmin haluamansa tai jos laiskottelee, saa surkeita tuloksia.

 

Mutta nyt kun asiaa ajattelee tarkemmin, alakoulussa harvemmin tehtiin edes ryhmätöitä minun aikanani. Ryhmätyö sanana on vieras. Paritöitä teimme ehkä enemmän, mutta usein juuri yksilösuoritteita. Ehkä negatiivinen asennoitumiseni ryhmätyötä kohtaa kumpuaa juuri siitä, etten ole päässyt edes tekemään niitä paljon.

 

Asenne on mielestäni ryhmätyön ydin. Jos ryhmän habitus on alusta alkaen hyvin nahkea, asiat eivät lähde rullaamaan oikeastaan yhtään. Kukaan ei opi mitään, muuta kun että ryhmätyöt sucks! Innostava ja kannustava ilmapiiri puolestaan luo toivoa haastavammankin työn edessä. Turvallisuuden tuntu tuo luottoa ja uskaltaa antaa omaa parastaan menettämättään kasvojaan. Tätä kasvojen menettämisestä Nikkolakin puhui artikkelissaan.

 

Nyt yliopisto-opintojen alussa olen kiinnittänyt eritoten huomioni ryhmätyöskentelylle. Olen mielestäni innostava ja kannustava, enkä heitä kirvestä kaivoon ensimmäisenä. Haluan kuulla usein erilaisia näkökulmia sekä työskentelytapoja ennen kuin sovimme ryhmätyön etenemisestä.

 

Ryhmien edessä olen usein itsevarma sekä uskallan tuoda julki helposti oman mielipiteeni. Mutta pakko myöntää että minun akilleen kantapääni on musiikki. Jo musiikkiopinnoissani pakoilin esimerkiksi musiikinteorian tietämystäni, sillä se on heikkoa. Nikkolakin kertoo että monesti esitetään tiedettävän enemmän kuin tietääkään tai pakoilee asiaa. Fiilikset itsellänikin on juuri että koen häpeää että minun tulisi osata asiat, mutten osaakaan kunnolla ja kuvittelen muiden olevan parempia kuin minä. Tämä tuo musiikin saralla ihan kauhea syyllisyyden olon esimerkiksi ryhmätöissä.

 

Mutta ryhmässä on voimaa niin kuin sanotaan. Tällä hetkellä omat fiilikset ryhmätöistä ovat positiiviset. Aina on joku jolta kysyä apua ja me pidämme huolta toinen toisistamme. Ehkäpä meille on sattunut kovin mukava ryhmä. Onnekasta. Ryhmätöiden teossa vissiin piilee näkymättömiä lainalaisuuksia. Joskus kemiat eivät vain kohtaa ja työ tuntuu puuduttavalta ja toisen ryhmän kanssa ollaan flow-tilassa koko ajan ja hommat sujuvat. Todella vaikea sanoa mikä taika saa ryhmän toimimaan. Mutta se on varmaa, että jokaisesta erilaisesta ryhmätyöstä saa aina mukaansa jotakin - oli se sitten hyvää tai huonoa.