Oli siis mennyt lähes kymmenen vuotta veljesten muuttamisesta Impivaaran erämaahan, joka nyt oli muuttunut komeaksi taloksi. Mutta samankaltaisena ja vieläpä uhkeampana talona seisoi pian entinen Jukola, kohottamana seitsemän uljaan miehen. Ja kahteen osaan jaettiin viimein heidän rakas syntymäkotonsa. Ensimmäistä Jukolaa, tuota ikijuurta ja emää, hallitsi Juhani, mutta Aapo sen toista puoliskaa, joka, oivana talona myös, seisoi lähellä ensimmäistä. Kahteen lohkoon jaettiin myöskin Impivaara, joiden isännyyteen päättyivät Tuomas ja Lauri yhteisen suostumisen kautta. Timo sai Kekkurin ja Eero Vuohenkalman torpan, joita sekä heillä että heidän lapsillansa oli valta nauttia omana ja ilman yhtään veroa aina kuolinpäivään asti. Kaikki kävivät he avioliittoon paitsi Simeoni, joka ei huolinut puolisosta eikä maatilasta, vaan päätti olentumaan vanhaksi-sedäksi Juhani-Jukolan taloon. Heistä taitaa myös sanoa, että he elelivät ja rakentelivat aina kunnon miehinä, kukin sijassansa; ja vieraanvaraisuudesta kehui mierolainen niin Jukolan ja Impivaaran taloja kuin myös Kekkurin ja Vuohenkalman torppia. Jos siirrät joukosta Simeonin ja Timon, niin olivatpa veljekset ainiaksi hylänneet villitsevän viinan. Joskuspa Simeoni, siivo mies, horjahtui humalan huimaavalle tielle, ja tuolloin, tällöin myöskin Timo, mutta harvemmin vielä, noin vuodessa kerran tahi kaksi.

Lautamies Mäkelän kuoltua ken astui hänen sijaansa? Jukolan Aapo, aina sovinnon ja oikeuden mies. Ken, vanhan jahtivoudin kuoltua, ylennettiin tähän arvoon? Eero Juhaninpoika Vuohenkalma, vikkelä mies: taisi lukea, taisi kirjoittaa, ja vieläpä hänelle sanomalehtikin kerran viikossa singahteli Turusta.

Otti Juhani vaimoksensa Männistön Venlan ja vietti hänen kanssaan hauskoja päiviä, vaikka tosin pientä napinatakin tuolloin, tällöin kuultiin talossa. Sillä Venla, vaikka laatuunkäypä emäntä, oli hieman suulas ja riitaisa nainen. Useinpa hän hetket pitkät mekasteli ja metelöitsi miehensä päälle, tuon »köntin», tuon »ukulin» ja »tarhapöllön» päälle, niinkuin oli tapa hänellä lausua. Mutta taisipa Juhanikin närkästyä, ja silloin remusi hän rajusti: käski »ämmän, jolle Jumala on antanut heikomman järjen kuin miehelle», vaijeta paikalla. Niin hän menosi, löi nyrkkinsä pöytään, pauhasi kuin ukkonen. Olipa Venla viimein niinkuin vähän peljästyvinänsä, vaikeni, naureskellen salaa piika-veitikkansa kanssa. Salaa he naureskelivat tulisijan vaiheilla, koska Juhani pöydän päässä pitkätuolilla järmäili, ja useinpa, kyyneleet silmissä, nupisi Jumalan päälle, joka oli »antanut ja kiinteästi määrännyt» hänelle niin turskin ja trumantin aviopuolison.—Mutta nousipa kerran ankara melske tuon Karkkulan Aapelin kautta. Hän, Juhanin kerran ikään torellessa eukkonsa kanssa, istui Jukolan sivupenkiltä jotenkin humalapäisenä miehenä ja ryhtyi, hullu, miehen ja vaimon asiaan, pitäen kiivaasti Juhanin puolta. Juhani pärmänttäsi kovin, kutsuen Venlaansa sen »hälläkäksi», mutta Aapeli, tyhmä mies, luullen oikein hyvinkin tekevänsä, nimitteli häntä vielä »hurnukaksi, Ruokkomassaksi» ja »töllintetuksi». Mutta äkistipä kävivät killiin Juhanin silmät ja hän rynkäsi ylös kuin kauhistava karhu, karkasi kohden ällistynyttä Aapelia, joka jäniksenä vilkkaisi ulos ja Juhani tulisesti hänen perässänsä. Ovi kolahti, porstuva ja porras jyrisi, ja portaan äärestä koirat, säikähtyen ja ärähtäen pahasti, loiskahtivat, hännät lyyhyssä, sivulle ja katsoivat luimistaen taaksensa, koska miehet vimmatusti juoksivat yli kivisen pihan. Edellä kaappasi Karkkulan Aapeli, möräten hirmuisesti, ja vihoitettu Juhani, vääntäen travia, perässä; mutta lakeasta tuvasta kaikui Venlan ja piikatytön iloisesti kilahteleva nauru. Mutta Juhani ei kuitenkaan saavuttanut Aapelia, vaan kääntyi jo portilta takaisin, torellen itseksensä ja luvaten kerran oikein kuranssata Karkkulan nenäkästä nallikkaa. Tultuansa sisään, löi hän nyrkkinsä pöytään, lausuen: »hauku minua, mutta älä minun vaimoani. Ja onpa se vaimo, jonka vertaista ei löydy kuin yksi ainoa Ruotsin kuninkaan valtakunnassa». Niin hän haasteli, kerskaten; etkä tainnutkaan tätä naista emännyydestä juuri moitiskella. Kahvia tosin hän nautiskeli jotenkin runsaasti, ja kuultiin siitä useinkin morinata Juhanilta; mutta eukko ei tuosta paljonkaan huolinut, vaan antoi niinkuin ennenkin turpearintaisen pannunsa ryöhätä. Ja kernaastipa aina otti ukko vastaan akkansa palleroisesta kourasta höyryävän kupin. Vieläpä hän, kulkiessaan kaupungissa, aina muisti ostaa Venlallensa kontillisen kahvia ja aika möhkäleen sokeria.

Lahjoittipa Venla miehellensä reippaita, muhkeita perillisiä. Mutta alussa ei käynyt siinä kohdassa juuri Juhanin tahtoa myöten. Hänen rakkautensa ensimmäinen hedelmä oli viekassilmäinen tyttölapsi, josta harmistui isä, närkästyi, koska ei suotu hänelle pulskaa poikaa. Mutta toivoipa hän edes tulevalla kerralla käyvän toisin. Meni vuosi, meni vähän toistakin, ja Venla synnytti, mutta tyttären taas. Tämän nyt, käärittynä valkeaan riepuun, kantoi anoppi-muori, myhäillen makeasti, nähtäväksi tuikealle isälle. Juhani ihastui, luuli jo toivonsa täyttyneeksi ja kysyi: »poikako vai likka?» »Katso itse, vävyseni», vastasi hänelle muori. Hän katsoi, mutta ärjäisi pian: »viekäät kakaranne hiiteen!» Yksin jäätyänsä, lausui hän yhtähyvin taasen hetken päästä: »Jumala siunatkoon sikiötäni kuitenkin!»—Niin meni vuosi taasen, meni kaksi, ja Venla synnytti pojan, isän muotoisen, aika jallin. Silloin oli Jukolan huoneessa iloa ja riemua, ja Venlakin tuntui Juhanille rakkaammaksi kuin ennen. Ja nytpä eukot nimiä valitsemaan poikaselle. Yksi tahtoi häntä Ranssiksi, toinen Florentiniksi, kolmas Erik Translatukseksi, mutta Venla Immanueliksi. Silloin astui esiin Juhani itse ja, osoitellen kädellänsä, lausui Venlan vuoteen äärellä: »ei, Venlaseni, ei; Juhannes on hänen nimensä». Ja niinpä isänsä kaimaksi ristittiin piltti. Kovin piti hänestä isä, kutsuen häntä milloin »tiitiäiseksi» milloin »pikku-varikseksi».

Oli siis Juhanin perheen-elämä enimmiten lämmintä päiväpaistetta, mutta välillä myös hieman tuulta ja myrskyä. Ja koska pilviä kohosikin, poistuivat ne aina pian ja palasi jälleen pouta-ilma. Mutta yhtä suopeasti ei kuitenkaan sovistunut hänen kohtalonsa kylänmiestensä ja naapuriensa kanssa yhteen. Ilmausipa usein riitoja, tuimia nappauksia milloin mistäkin syystä, niinkuin raja-aidoista, aitureista hevosista, rängittömistä sioista ja muista. Ja aivan kärkäs oli Juhani ratkaisemaan asiaa nyrkillänsä, ja oli kumppaninsa poski ja tukka niin alati vaarassa. Niinpä usein tahtoi nousta kiivaskin keräjänkäynti, mutta ainapa silloin riensi välimieheksi veli Aapo, totinen lautamies, ja asetti riidan sovintoa-saattavalla kielellänsä. Eihän ollut Juhanikaan hidas sovintoon, varsinkin koska huomasi olevansa väärässä.—Myös talon töissä ja askareissa ulkona oli hän toimekas mies. Ei tainnut häntä väkensä moittia, ei pellolla, ei niitulla, ei metsässä, jyrisevän hirren kimpussa.

Tapahtui kerran heiniä kuivattaissa Vehkalan niitulla,—joka niittu oli synkeän kuusiston kohdussa,—että Juhani näytti itsensä hirmuiseksi sekä Jumalan että ihmisten edessä. Karhottu oli lakea niittu jo ja latopihalle käyskelivät iloisina heinämiehet nauttimaan puolistansa. Mutta kamoten katseli isäntä hioittavia, tulenkarvaisia ukkospilviä, jotka uhaten retkeilivät taivaalla. Seisoi nyt ladon takana koivuinen kanto; tämän juurelle, kenenkään huomaamatta, lankesi Juhani polvillensa ja rukoili Jumalaa armahtamaan sateelta hänen niittunsa mehukasta, hyvänhajuista heinää. Niin hän hiljaisuudessa rukoili; mutta tuskin olikaan atrioittu, niin kuusten latvain takaa rynkäsi esiin kohiseva pilvi, joka, iskien tulta ja jyristen, ammensi vallattomasti vettä alas. Niinpä vilauksessa heinä kastui läpi, ennenkuin ehdittiin saattamaan kokoon yhtäkään ainoata karhetta. Pianpa niitulta takaisin kiirehti väki, haravat käsissä, ladon suojahan taas, mutta vihasta nokimustana kasvoiltansa seisoi Juhani latopihalla keskellä tulta ja sadetta, kiroillen kauheasti. Siinä, korkeuden pauhatessa, hän seisoi ja kiroili, paukutteli oikeaa nyrkkiänsä vasten vasemman kätensä kämmentä. Vimmatusti hän sadatteli, kykisti vaaksan alas, aina koska sana »perkele» tärähti hänen kirisevästä hammastarhastansa ulos. Katsahtaen ylös, huusi hän kertoen kiljuvalla äänellä: »mitä on taivaan sontaratasten tekemistä minun heinäniitullani?» Toruen häntä, lausui silloin ladosta hänen vaimonsa Venla: »mitä hirveitä haastelet, sinä syntisäkki?» Mutta tuosta ei mies juuri huolinut, vaan huusi vielä huikeammalla äänellä kohden synkeitä, mustia pilviä: »kysynpä lujasti: vastako taivas sontaa ajaa, koska minä jo heinää teen?» Silloinpa eukot ja tytöt ladossa, kuultuansa miehen hurjaa puhetta, rukoilivat hartaasti Jumalaa hänen puolestansa, kädet kiinteästi ristissä. Niin he rukoilivat ja salaman leimahtaissa kuului heidän suustansa siunaus, huokaava ja raskas, ja syvään notkistuivat heidän polvensa. Mutta lapset, vienot, liepeäsilmiset, kätkivät itkien kasvonsa, mikä äitinsä poveen, mikä hänen hameensa liepeisiin, itkien ja huoaten. Sillä luulipa moni pienoinen, että tuomion hetki oli tullut, koska tulessa uiskentelivat maa ja taivas, koska leimahteli, sälähteli, ja koska kauas kiiriskeli kamoittava jyrinä, koska satoi ankarasti ja metsä murheisesti kohisi. Juhani, huomattuansa eukkojen toimen, koroitti vaan aina kirouksensa mahdin, mutta koroittivatpa naisetkin rukouksensa äänen.

Oli myös ladossa Seunalan nuori ja hoikka tytär, kainosti katsahteleva Anna, jonka silmät loistivat kuin kaksi tähteä kelmeän, kimaltavan otsan alla. Usein, niin kerrotaan, oli tämä neitonen nähnyt kummallisia näköjä, joiden vallitessa hänen henkensä käyskeli sekä autuitten kirkkaissa tienoissa että tuomittuin pimeässä alhossa, ja sieltäpä ihmeitä hän kertoili. Usein oli hän myös ennustellut ihmislapsille tuhoja kovia: sotia, nälkävuosia, ruttotauteja ja viimein maailmanlopun. Hänpä, aina vakaa, äänetön ja lempeä impi, nyt äkisti, Juhanin sadatellessa niitetyllä nurmella, loiskasi ladosta ulos, lankesi polvillensa maahan ja, huolimatta valelevasta sateesta ja leimausten risteilevästä palosta, rukoili huutavalla, melkein kiljuvalla äänellä. Hän rukoili Jumalata armahtamaan tuota onnetonta, sokeaa miestä eikä iskemään häneen pyhän vihansa liekehtivää vasamaa. Niin hän rukoili, katsahdellen ylös korkeuteen, ja ihmeellinen tuli säteili hänen silmistänsä ja hänen otsallansa väikkyi taivaallinen valo. Mutta katso: Juhani vaikeni, hän vaikeni, vaikka mulauttelikin silmiänsä vihaisesti viistoon neitosta kohden. Mutta viimein, koska tytön askare hänen mielestänsä kävi liian pitkäksi, tarttui hän rukoilijan käsivarteen ja talutti hänen takaisin latoon, lausuen: »mene sisään, rääsy, mene sisään ja älä siinä turhaan kastele itseäsi, sillä en tarvitse yhtään puolestani rukoilijata». Sisään astui neitonen, mutta kaatui kohta heiniin alas, antain lakkaamatta kaikua rukouksensa huutavan äänen; ja kuumia kyyneleitä vuodattivat naiset hänen vieressänsä. Mutta ulkopuolella, nojautuen vasten seinää, seisoi Juhani ja hänen kasvoillansa näkyi niinkuin katumusta, mutta viha puuskutteli kuitenkin hänen rinnassansa vielä.

Pian sade ja ukkonen siirtyi; ja seuraavana päivänä korjattiin Vehkalan niittu, korjattiin tulisessa poudassa. Mutta itse talon isäntää ei nähty siellä. Missä viipyi hän?—Seunalan tyttären ääni oli kaikunut hänen korvissansa ja ei suonut hänen sielullensa rauhaa. Sentähden oli hän aamulla varhain lähtenyt pappilaan synkeällä mielellä ja katuen tunnustanut provastille syntinsä, kiroilemisensa Jumalaa ja taivasta vastaan. Tästäpä provasti tosin ensin häntä vakaasti nuhteli, mutta lausui myös pian hänelle lohdutuksen sanoja, ja rauhallisella mielellä palasi Juhani kotiansa taas. Mutta tuostapa kohtauksesta, Vehkalan kolkolla niitulla, huomattiin aina jotain muutosta Juhanin luonnossa ja käytöksessä. Ilmausipa hänen päähänsä ympyrjäinen patalakki, hänen takkinsa kaulus kohosi pystyyn, sen liepeet katkaistiin ja jäljelle jätettiin ainoastaan lyhykäiset »körtit», niinkuin on heränneitten miesten vaatteenparsi yhdessä ja toisessa tienoossa Suomenmaassa. Käyskeli hän puettuna näin ja käyskeli kirkossa useammin kuin ennen. Peloittavan totisena istui hän aina määrätyllä sijallansa temppelissä totisen Härkämäen isännän rinnalla, tuolloin, tällöin karautellen kurkkuansa niinkuin oli myös kumppaninsa tapa. Ja harvenivat myös tästälähin raju-ilmat sekä Jukolan tuvassa että vainioilla, ja viimein melkein ihan tyyneesti kului veli Juhanin elonpäivä kohden rauhallista iltaa.

Naimatonna miehenä eli Simeoni Juhanin huoneessa, nauttien talon ruokaa ja juomaa, tehden väsymättä talon työtä varhain aamusta iltaan myöhään. Säästäväinen, kitsas oli hänen luontonsa, ja kitsaammaksi kävi se vuosi vuodelta aina. Saidan huomiolla seurasi hänen silmänsä talon vaiheita sekä miesten että naisten toiminnoissa. Hänenpä suustansa kaikui kerran lause, joka vieläkin eleskelee naurettavana kansan huulilla Jukolan ja Toukolan tienoilla. Eräänä päivänä, koska hän havutukin ääressä veisteli pienellä veistinkirveellänsä leipälapiota Venlalle ja väki atrioitsi, harjallinen pöytyri sianmurennusta edessään, muistutti hän kaikkia yhteisesti: »kun panee hyvin pikkuisen sianmurennusta leivän päälle, niin se särvittää niin». Lausui hän niin, ja tuostapa pyrskähtivät nauruun sekä miehet että naiset, ja Juhani itse, myös naurettuaan hieman, katsoi parhaaksi vähän nuhdella veljeänsä liiasta ahneudesta. Mutta lausuipa tuohon Simeoni taasen: »kohtuullisuuteenhan minä teitä kehoitan, varoitan teitä jumaloitsemasta vatsaanne, joka on synti, kuolemansynti.—Ja kuka on luonnottoman kitsas? En minä, mutta sehän oli tuo Kuninkalan Kalle, joka keuhkotaudissansa, koska huomasi kuoleman varmaan lähestyvän, läksi polttamaan viinaa omiksi maahanpaniaisiksensa. Sillä tiesihän poika itsensä parhaaksi polttajaksi Toukolan kylässä: menetti viljaa vallan vähän, mutta saipa aina kosolta helmeilevää viinaa. Niinpä nytkin. Kylmässä saunanporstuvassa istui kurja kääkkä viinapannun ääressä, yskien ja köhien, nenä terävänä kuin naskali ja silmät kuin kaksi lasipalloa päässä. Siellä hän istui, ja viinaa kannettiin sisään koko kattilan täydet. Mutta viimein kömppeili hän sieltä itsekkin, kömppeili, kömppeili rapuista ylös porstuvaan, porstuvasta tupaan, kiikahti koreasti alas vuoteellensa, ja niinpä muutaman tunnin päästä makasi kylmänä poika. Sehän, hyvät ihmiset, oli kitsausta, kitsausta, joka ei hellinnyt miehestä vielä haudan partaallakaan, ja sitäpä taidan kutsua luonnottomaksi säästeliäisyydeksi».—Niin hän itseänsä puolusteli, omistamatta koskaan saidan nimeä.

Mutta ainapa hän pysyi niin emäntänsä kuin isäntänsä suosiossa; sillä olipa hän uskollinen, luotettava vartija talossa. Surutonna taisivat he viipyä kodostansa poissa, kun vaan tiesivät että kaikki oli Simeonin huomassa.

Kerran, iltahämärässä eräänä joulujuhlana, läksi Juhani emäntänsä ja kahden nuorimman lapsensa kanssa kestäilemään Impivaaran kylään sekä Tuomaan että Laurin luokse, ja huoneen haltijaksi jätettiin Simeoni taas. Keli oli hyvä ja kestivierasten matka joutui mieluisasti halki metsien, kirkkaan taivaan alla. Istui Juhanin polvilla pieni »Tiitiäinen», vakavana ja lihavana, mutta Venlan tukevalla povella, hienon villahuivin verhossa lepäsi nuorin lapsi, tyttönen raitis ja kiltti, nauttien äitinsä nisää lämpymän peitteen alla, koska helisten pitkin lumisia ahoja liukui reki, siirtyi Jukolasta kohden Impivaaran vainioita.—Mutta ilta tuli, ja riensivät Jukolan piiat ja rengit leikkeihin Toukolaan, ja yksin vallitsi nyt Simeoni. Kahden täytyi silloin oljennella hänen valtansa alla: talon molempain vanhimpain tyttärien, joista toinen oli yhdeksän, toinen seitsemän vuotias lapsi. Heitäpä ei päästetty kestiin isän ja äitin kanssa, eikä päästänyt heitä setänsäkään leikkeihin muiden kanssa, josta he vihastuivat aivan ankarasti. Mutta Simeoni ei siitä huolinut, vaan päätti nyt käytellä valtaansa ihan mieltänsä myöden.

Oli jo sakea pimeys, mutta tulisijalle ei kohonnutkaan leimuavaa iltavalkiaa kuin ennen ehtoosilla. Tuostapa rupesivat lapset tuskittelemaan ja tillastelivat kiivaasti valoa ja valkeutta sedältänsä. Mutta hän ei pitänyt lukua heidän tiuskeista vaatimuksistansa, vaan rauhassa makasi hän tapansa mukaan tulitakan kivellä, jonka reunalta hänen karhea tukkansa riippui alas. Siinä hän makasi, haastellen tytöillensä järjen kieltä. »Kylläpä sitten käskis, jos tässä vaan lakkaamatta muuria haudottaisi. Hei, hei! eihän ollakkaan, luulen minä, Vantaan rautapruukissa tuolla. Te hälläkät, tietäkäät että puu on kallista kalua; ja sanokaapas mitä sitten poltetaan, koska metsä loppuu. Variksen-varpujako? Niin, niin tässä kyllä on käypä, ellei kukin ajoissa eteensä katso. Sillä vähempikin täällä piisaa tälle syntiselle ruumishaaskalle, piisaa mar' joutilaille lapsivekamillekin. Menkäät vällyjen alle, siellä on lämmintä kylliksi. Vai niin! Kyllä sitten käskis». Niin hän haasteli; mutta lapset, vikkelät tyttö-veijarit, jotka eivät juuri koskaan olleet tottuneet vääjäämään isänsä veljeä, torelivat vastaan, väittelivät vallan tuimasti, priiskahtelivat ja näyttivätpä hänelle tuolloin, tällöin vielä hammastensa valkoisen rivin, pilkaten ja ängytellen kiukuissansa. Mutta koska ei apua tuosta tullut, uskalsivatpa he lopulta iskeä kyntensä äijän kurjaan tukkaan, joka riippui tulitakan reunalla. Tukkaan he iskivät ja vanuttivat sitä aika lailla, ennen kuin ehti miesparka kiveltä ylös. Ylös hoksahti hän viimein, sieppasi nokisen haarun nurkasta kouraansa, jolla hän, peloittaen pieniä peijakkaita, kolisteli permantoon, kolisteli, uhaten lakaista jalat heidän altansa pois. Silloinpa vilkkasivat veitikat tuvasta ulos, ja mäikkyi Jukolan visainen ovi pienten pakolaisten juostessa.

Mutta hetken mentyä, rohkenivat he astua sisään jälleen, vaatien ehtoollista tuikealla äänellä. Kauan antoi Simeoni heidän ärjyä ja tuiskahdella, nousipa kuitenkin lopulta ylös, otti orsilta päreen, halkaisi sen keskeltä ja viritti palamaan tuon kaitaisen pirstaleen. Tämän valossa ammensi hän padasta kryynivelliä tytöille, mutta ei juuri runsaasti, ainoastaan kaksi, kolme kauhallista. Siitä kantoi hän pöytyrin laukkutuolille, käskien lapset syömään, mutta padan peitti hän taikina-sammion kannella ja asetti sen painoksi vielä raskaan havutukin nurkasta. Tähän annokseenpa eivät tyytyneetkään lapset, he vaativat enemmin, tahtoivat ainakin leipää lisäksi; ja heleätä itkua lasketti pieni Venla, nokkela tyttö. Puri silloin Simeoni leivän syrjästä pienen, tuskin miehen peukalon suuruisen palan ja tarjosi sen tytölle. Mutta tämä, nähtyään sen pienoisuuden, ei siitä huolinut, vaan tuiskaisi vihaisesti kädellänsä, ja kauas perillen singahti leivänpalanen Simeonin kourasta. Siitäpä mieskin nyt kiivastui, nipisti huulensa yhteen ja niristi kahdella sormella tyttöä hieman niskatukasta, lausuen: »sinä lunttu! pilkkaatko kallista Jumalan lahjaa? Vai niin! Kylläpä sitten käskis».

Silloin tyttö itkemään yhä ankarammin, mutta tuosta ei ainakaan Simeoni huolinut, vaan rupesi viimein laittelemaan iltavalkiata pesään. Muutamasta viheliäisestä kekäleestä rakensi hän kurjan pystyvalkian, lausuen torelevalla äänellä: »suus kiinni vaan, muutoin otan risun tuolta nurkasta ja löylytän sinua oikein kelpo lailla. Kas kun peijakas viskasi kourastani Herran lahjan nurkkaan. No, noh! Oleppas nyt perin ilman leipää ja lippele velliä kiltisti makoos, niinkuin, katsos, tekee vanhempi sisareskin tuossa. Ja kylläpä se lasten illalliseksi piisaakin. Eihän ole meidän talossa vara mässätä ja elää rikkaanmiehen tavalla. Suus kiinni vaan, sinä knääkkä. Kyllä, kyllä vaankin sitten käskis». Niin hän haasteli, istuen kivellä ja kyyätellen kehnosti palavata kekälepystyänsä; ei huomannut kuinka pikku hälläkkä tyttönen, lusikka kourassa, hänelle vihaisesti irvisteli ja hänen puhettansa myöten pientä leukaansa keikutteli.

Kuitenkaan ei auttanut tässä tyttöjen itku, ei kiivaat sanat, vaan täytyipä heidän tyytyä setänsä annokseen. Ja viimein saattoi voimallinen uni pienoiset vuoteelle, ja he nukkuivat pian sikeästi pehmeän, lammasnahkaisen kaattuvan alle.—Mutta Simeonin valkia saattoi tupaan kylmää, ei lämmintä; eikä vartonutkaan hän kekälten palamista loppuun asti. Aatellen: kelpaahan kallista puuta huomiseksikin säästää, rupesi hän sammuttelemaan hämyistä, mieltä synkistävää iltavalkiatansa, mäiskäytti peltin lujasti kiinni, huolimatta karvaasta tikurasta, joka totosta suitsuili tupaan. Viritti hän taasen pärepirstaleensa palamaan ja söi ehtoollisensa: pienen, homeisen leivänpalan ja tammisesta kupista seitsemän kuivettunutta silakanpäätä. Hartaasti ja palavasti seurasivat koirien silmät hänen atrioitsemistansa, hänen kätensä liikuntoa kupista suuhun ja suusta kuppiin, mutta eipä riittänyt heille murenaakaan Simeonin pivosta. Mutta hän, atrioittuansa, läiskäytti kätensä ristiin, lankesi kiven juurelle polvillensa ja, vuodattaen palavia kyyneleitä, kiitti Herra Taavetin poikaa, joka aina ja sulasta armosta oli häntä ravinnut, syntisäkkiä. Tästä noustuaan, aukaisi hän oven ja rupesi könistelemään koiria yöksi ulos, »vartioitsemaan taloa varkailta». Niin hän lausui, vaikkei miesmuistoon ollutkaan tietty varkaitten eljistä Jukolan talossa. Mutta ulkona puhalteli talven tuiskuava tuuli, josta syystä koirat eivät juuri mielineetkään jättää tuvan kahisevia olkia; ja tästäpä nousi meteli, joka kuitenkin päättyi koirien pahaksi. Vingahdellen ja hännät lyyhyssä, pakenivat he viimein ulos Simeonin nokisen aseen, koivuisen haarun alta.

Tehtyänsä tämän, telki hän tarkasti porstuvan tuimat ovet, irvistävissä hampaissa loimoittava päre. Astui hän taasen tupaan, kohotti loimonsa vasemmalle, katsahtaen tyttöihin, jotka makeasti uneksuivat vuoteellansa pehmeän peiton alla, uneksuivat, poski vasten poskea, verevinä kuin kaksi nuorta kesäyön ruusua. Heihin nyt katsahti mies, katsahti myhäillen ja asettain kaattuvan villaista reunaa lähemmäs vasten pienen Venlan kaulaa; ja koska siirtyi hän taasen kohden tulitakan kiveä, lausui hän hupsuttavalla äänellä: »hätäpäs oli teidän ma'atessanne, kun makonne on velliä täynnä». Niin hän sanoi, ja päättyi myös itse kallistumaan vihdoin yölliseen lepoon. Mutta lankesi hän kerran vielä polvillensa, iski nokiset kyntensä lujasti ristiin ja, vuodattaen palavia kyyneleitä, kiitti Herraa, Taavetin poikaa kaikesta nautitusta hyvyydestä ja rukoili hänen varjelevaa kättänsä tämän huoneen suojaksi tulevana yönä. Hän rukoili itsensä puolesta, noiden pienten puolesta tuolla vuoteella ja vieläpä kaikkein ihmisten puolesta maan piirin päällä. Siitä kallistui hän lepoon rakkaalle kivellensä, nukkui viimein, ja lämmin hiilistö hautoi herttaisesti hänen jalkainsa anturoita.

Mutta kylmä oli tupa, kylmä ja kolkko renkien ja piikojen ma'ata, koska he puolen-yön aikana palasivat leikeistä Toukolassa, ja siitäpä seuraavana aamuna kyräilivät he vihaisesti Simeonille. Ja koska nyt palasivat kestiretkeltänsä talon isäntä ja emäntä, niin kantelivat hänen päällensä kiivaasti, niin piiat kuin lapset. Mutta Simeoni ei tuosta ollut juuri millänsä, veistellen havutukin äärellä, haasteli hän vaan joutilaalla äänellä: »ei piisaa meidän talossa herrastella; kyllähän sen tiedätte. Ei vaankaan meidän talossa herrastella piisaa».

Niinpä eleskeli Simeoni entisessä kodossansa, vanhassa Jukolassa, työskennellen ahkerasti ja käyden aina vahtia, pitäin tarkalla silmällä huoneen hallitusta sekä sisällä että ulkona vainiolla. Mutta olipa kuitenkin hetkiä, joina mikään maailmassa ei häntä huolettanut. Tapahtuipa joskus, että hän täydessä humalassa tuli kylästä, tuli iloisena miehenä, rähisi kovin ja pasteeraili edestakaisin permannolla huviksi ja nauruksi sekä nuorille että vanhoille talossa. Mutta seuraavana päivänä oli hän taasen sangen sairas sekä sielun että ruumiin puolesta. Huokaillen, kädet ristissä, hän makasi tulisijan kartisella kivellä, ja sydäntä kaiveli kauhea katumus.—Mutta tapahtui asia, joka paljon harvensi häneltä humalahetket ja katumuksen pitkät päivät. Kantoipa kerran Juhani hänen käteensä kalliin kaupunkilahjan: suuren, kankea-kantisen, melkein leiviskän-painavan piplian. Suuri oli Simeonin ilo ja ihastus; ja tuostapa hyvänteosta ei hän koskaan väsynyt kiittämästä ja ylistämästä veljeänsä. Mutta tästä ajasta unohti hän melkein ainiaksi viehättävän viinalasin.

Nyt hän lakkaamatta sunnuntakien ja pyhien iltapäivinä nähtiin istuvan pipliansa ääressä, tutkien sanaa; ja näin hän joutui harvemmin kuin ennen mieltä-muuttavan juoman pariin. Mutta niinpä tapahtui kerran kuitenkin eräänä pyhäinmiesten iltana. Iloisessa huimauksessa mekasteli, käyskeli ja pyörähteli mies, ja nukkui viimein makeasti kivellensä; mutta seuraavana päivänä tunsi hän synkeän katumuksen povessansa taas. Mitäpä teki hän silloin? Seisten pöydän päässä, edessään avattu piplia, kutsui hän korkealla, saarnaavalla äänellä kokoon kaiken talonväen vanhimmasta nuorimpaan asti. Ja asetti hän kaksi sormea piplian päälle ja, mulautellen silmiänsä kohden taivasta, vannoi pyhästi, ei milloinkaan enään nauttivansa juovuttavia juomia, ei pisaraakaan täällä eläissänsä.

Meni vuosi, meni kaksi ja meni vielä kolmekin vuotta, ja aina lujana seisoi Simeoni vannotussa valassansa. Mutta kerranpa kuitenkin piti hänen vieläkin lankeeman tuohon kiusattavaan helmasyntiinsä, ja tämä lankeemus saattoi taloon peloittavan hälinän. Valapattoisena, sieluttomana matona piti nyt itseänsä kurja mies, rikottuaan lupauksen, jonka hän oli tehnyt »kaksi sormea kirjan päällä». Sentähden tahtoi hän lyhentää viheliäiset päivänsä. Kiivaasti, mutta vakavilla askeleilla, ja mielellä kylmällä kuin jää, läksi hän tuvasta, astui ylös tallinparsille ja kiertoi kaulaansa vanhan Pilkkutamman loimivyön, jonka toisen pään hän kiinnitti katon ylimmäiseen orteen. Ja niin hän asetti itsensä levollisesti riippumaan, nukkumaan kuolon uneen; ja kankeasti tuijottelivat eteenpäin miehen silmät, vimmatulla vauhdilla paisuivat hänen poskensa ja yhteenlikistyivät hänen kouransa kiinteiksi nyrkeiksi. Mutta hänen elämänsä mitta ei ollut täytetty vielä.

Läksihän talon vanha anoppi-muori katsomaan kananpesäänsä tallinparvella, näki miehen nuorassa ja antoi, huudolla ja kiljunnalla, kohta tiedon taloon. Hätäpaikkaan kiirehti nyt Juhani viipymättä ja pelasti veljensä kuoleman kidasta. Yhdellä tempauksella katkaisi hän loimivyön, kantoi, roihkaten ja kummitellen, veljensä sisään, mutta heidän ympärillään parveilivat naiset ja lapset, itkien, huutaen ja käsiänsä paukutellen.—Kammariin, Venlan hyllyävälle ryijylle kantoi Juhani veljensä, jossa tämä pian tointui, mutta synkeänä, huokaillen, ja tirkistellen alas permantoon istui hän sängyn laidalla, sanaakaan lausumatta. Juhani, hampaissa ryöhäävä nysä, kiirehti nyt Aapon luokse, asteli kiivaasti ja roihkaten, ilmoittamaan veljellensä kamalaa tapausta ja kyselemään neuvoa käytettäväksi Simeonia kohtaan. Hänen omasta mielestään olisi pieni, kohtuullinen löylytys, annettu salaisesti ja kaikessa hiljaisuudessa omien veljesten kädestä, ja sitten kiivasta manausta Jumalan nimessä, ollut miehelle parasta. Mutta kurituksen katsoi Aapo turhaksi, vahingolliseksi, ja päätti käyttää häntä kohtaan ainoastaan sanan voimaa. Ja koska myös hän oli virittänyt nysänsä, läksivät molemmat veljekset Aapo-Jukolasta yli pellon Juhani-Jukolaan, järjellisesti haastelemaan Simeonin, sen murheen pojan kanssa.

Terveisiksi ravisti Aapo rakkaasti Simeonin kättä ja, ladaten piippuansa, rupesi hän juhlaisella muodolla ja äänellä lausuilemaan rangaistuksen, ja pian myöskin lohdutuksen kieltä. Sitä kuulteli Simeoni mykkänä kauan, kuulteli, killistellen surkeasti alas permantoon. Mutta Aapo, viritellen ehtimiseen sammuvaa piippuansa, osoitellen kädellään ja sulavilla silmillä katsellen akkunasta ulos kohden taivaan reunaa, kiihoitti vaan aina puheensa mahtia. Ja hohtavana kultasateena lentelivät sanat hänen suustansa ulos. Nytpä ilmestyi äkisti katkeran-suloisia poimuja ympäri Simeonin huulten, ja kyyneliä-virtaavan itkun ääneen paukahti miehen kurkku. Myös Juhanin leuka nyt järähti ja vääristyi pahasti, ja pian hyrisi itkussa hänkin, ja Aaponkin silmistä säteili kostea kiilto.

Niin kääntyi Simeonin sydän kohden eloa ja toivoa taas. Ja kiitollisuudesta loistavilla kasvoilla likisti hän jäähyväisiksi veljensä Aapon kättä. Myös kiitti hän Jumalaa, joka kerran vielä oli häntä armahtanut, ja päättyi vähitellen tavallisiin toimiinsa Jukolan talossa.—Niinpä siivo Simeoni, koskaan enään lasia kallistamatta, vietti rauhalliset päivänsä: milloin tukin nokalla veistellen, milloin, nysä suussa, nolkkien havuja raikkaasti tuoksuavassa tarhassa, ja milloin taasen istui hän pipliansa ääressä, tutkien sanaa.

Mutta Aapo isännöitsi Jukolan toisessa puoliskossa, joka kutsuttiin Aapo-Jukolaksi; ja seisoivat sen huoneet muutama sata askelta emätalosta. Vaimoksensa otti hän Konkkalan Hinrikan; se oli sievä ja kaikin tavoin kiltti nainen; toimekas emäntä ja lauhkeamielinen vaimo. Häneen tyytyi myös Aapo, katsoen kuitenkin parhaaksi tuolloin, tällöin oikein opettajan muodolla ja äänellä antaa hänelle tärkeitä muistutuksia ja neuvoja sisällisestä huoneenhallituksesta. Näitä kuulteli vaimo joko lausumatta sanaakaan tai naurain, silmät tirissä, yksinkertaista, iloista naurua. Myös piikojansa ja pieniä piikatyttöjänsä opasteli usein isäntä Aapo, koska niin, että hieman karstoi hänen silmässään heidän toimensa ja askareensa. Kerranpa talon vanhin piika, lakaistessaan laattiata, sai isännältään kiivaan läksytyksen. Sillä Aapo, jonka mielestä tyttö lakaisi vallan tuiskien ja heittäin tunkiota nurkkiin, kiivastui äkisti, sieppasi piialta luudan ja rupesi uudestaan ja nopsalla kädellä lakaisemaan tupaa periltä kohden ovea. Mutta koska hän oli ehtinyt noin puoleen permantoon, pisti hän jälleen luudan piika-raiskan kouraan ja lausui: »noinhan kiltin tytön lakaiseman pitää». Silloinpa emäntä, joka tulipesän ääreltä katseli kuinka Aapo, luuta kourassa, hyöri piian kanssa, nauroi vilpitöntä, sulavata nauruansa, nauroi tiristäen silmiänsä, kämmenet vasten polvia, kumarruksissa. Mutta tuostapa Aapo, kun oli jättänyt piian, antoi vaimollensa vakavasti rankaisevan katsannon.—Kuitenkin harjoitti hän aina oikeutta ja kohtuutta sekä piikojansa että renkejänsä kohtaan; sen kiitoksen sai hän kaikilta yhdestä suusta.

Myös harjoitteli hän parantajan ammattia, niinkuin hän oli oppinut eräästä vanhasta lääkärikirjasta, jota hänellä oli tapana ahkeraan tutkistella. Onnistui hän useinkin rohtoinensa, joista moni oli hänen oma keksimänsä, maan yrteistä rakettu. Varsinkin oli hän mainittu vallan mahtavaksi parantamaan ruusua, ruiskutautia, pyörrytystauteja, siannappeja ja syhelmää. Hieroja oli hän verraton; ja olipa monikin mies ollut hänen kämmentensä alaisena ja saanut lievityksen. Vatsankivistyksiä, tukituiskattuja polttoja paranteli hän usein ainoastaan hieromisensa sukkelalla keinolla. Ja koska hätä ei muistele lakeja eikä sääntöjä, niin tapahtuipa kerran, tapahtui useammin, että naisenkin täytyi kaatua alas Aapon kämmenten siveltäväksi, koska rintasen alla lakkaamatta kierteli ja poltti.

Oli eräs nainen, tuon rätti-ukon, Tervakosken-Matin vaimo, jota vaivasi itsepintainen painajainen. Se häntä ratsasteli rasittavimmalla tavalla usein joka ainoana yönä monet viikot perätysten. Välistä, kun se jonkun aikaa oli viipynyt tulematta, hän toivoi olevansa pelastettu tuosta yöllisestä vammasta. Mutta sitten se taas äkkiä ilmautui ja akka sai taas oljennella kiusanhenkensä kanssa. Kulki hän monenkin puoskarimuijan luona, kulki lääkäreissä, kuitenkin turhaan aina. Mutta joutuipa hänenkin korviinsa viimein maine Jukolan Aapon suuresta taidosta ja voimasta parantamaan tauteja; ja läksi hän etsimään apua kerran vielä. Mytty käsivarrella ja sukankudin käsissä, vaelsi hän pitkän, vaivaloisen matkan Jukolaan, mutta sieltäpä sai hän myös elinkautisen parannuksen Aapon keinojen kautta.

Myös lautamiehen virassa oli Aapo kunnon mies. Vakaana, ja usein kämmen korvan takana, tarkasti kuullellen asiain luonnistumista, istui hän penkillänsä lakeassa keräjäsalissa. Siellä hän istui, miehekkäästi pystyttäen päätänsä, ja tuolloin, tällöin väikähteli hänen huulillansa hieno, itsetyytyväinen myhäilys. Mutta viisas, tasapuolinen, oikea oli aina hänen tuomionsa. Sen tiesi tuomarikin ja kuulteli aina kärsivällisyydellä hänen jotenkin pitkiä lauseitansa, koska hän, levitellen käsiänsä, antoi asiasta aatoksensa ilmi.

Niin eleli hän rauhaisessa talossansa, kelpo isäntänä, ja reippaitten lapsiensa kelpo isänä.

Mutta Impivaaraa, ensin rakettua, hallitsi omanansa Tuomas, mies harteva ja vahva. Missä löytyi se uros, joka olisi rohjennut röyhistää rintansa Yli-Impivaaran isännän edessä? Suuri oli hänen voimansa, ja mahtia, vakuutta oli hänen olentonsa täynnä. Talonsa töissä ja toimissa ei hän käynyt käsiin menolla ja pauhinalla; kuitenkin piti hän kuria ja Herran nuhdetta yllä sekä huoneessa että ulkona vainiolla. Hän oli anteliain kaikista veljeksistä ja kohteli aina laupeudella ja hyvyydellä kärsiviä, kovan onnen lapsia. Ei hän tuossa kysellyt, ei hän tutkistellut juurta ja perustusta apua-etsivän kurjuuteen. Ei käynyt hän moittimaan miestä, jonka käteen oma syynsä oli saattanut kerjäläissauvan. Kaikille hän antoi, antoi ilman välitystä, aatellen: olethan kuitenkin onneton. Enimmin kaikista hellitteli hän pieniä käypäläistyttöjä, jotka, kainosti katsellen, astuivat pelosta vavahtelevalla sydämellä mieron tietä. Kaksi tällaista matkustajaa oli hän ottanut huomaansa, ja heitäpä kasvatettiin ja suosittiin yhtä armaasti kuin omia pienoisia talossa, joita ei puuttunut, ja olivat he ravakkaita poikia kaikki.

Vaimona oli hänellä Härkämäen ainoa tytär, jalo ja vakava nainen, ansaitseva mieheksensä Impivaaran oivan uroon. Salskea, yht'aikaa riipeä, vakava ja tyyni oli tämän naisen muoto ja olento. Uljaasti kohosi povensa; hiuspalmikko, paksu, pellavankeltainen, nähtiin somasti leiskahtelevan hänen tukevilla hartioillaan valkeapohjaisen, punaristillisen liinan alta. Rauha asui hänen otsallaan poistumatta ja hänen sydämessään Jumalan-pelko, ankara ja vilpitön. Hänpä oli Impivaaran emäntä, hän talon pienten, sekä omien että ottolastensa, oivallinen kasvattaja. Usein hänen silmänsä, jalot ja laupiaat, lepäsivät uneksuen vienon tyttösen päällä, joka orpona ja suojatonna kerran oli joutunut heidän huoneesensa.

Näin kulkivat Tuomaan päivät, tyynesti kohden haudan tyyntä satamaa. Virtaan verrataan usein ihmisen elämää täällä. Mutta Tuomaan elinkauden, hänen isännyydestänsä Impivaarassa aina kuolinhetkeensä asti, tahtoisin verrata kymiin, joka juhlaisesti, rauhaisesti retkeilee kohden ääretöntä, ijankaikkista valtamerta.

Tuomaan talosta kaksi, kolme ampumamatkaa itäänpäin seisoi nummella Laurin uudistalo; ja oli se Impivaaran toinen puolisko, myös kutsuttu Laurilaksi. Siinä asui äänetön mies, viljeli maatansa täysintoimin, askarteli ahkerasti pelloillansa, mutta mielemmin vielä saloilla ja soissa.

Vaimon oli hän nainut Kuokkalan talosta. Olihan Kuokkalassa tyttäriä kaksoispari, joista Lauri otti toisen, mutta toinen joutui avioksi Timolle, emännäksi Kekkurin torppaan. Oli tuossa eukkoa, Laurin akassa: leveärintainen nainen; jotenkin lyhyenjänttärä varreltansa myös. Hänen kimakas äänensä kaikui kauas kuin kiljuvan klaneetin ääni, kaikui varsinkin koska hän, tuimuutta täynnä, tiuskahteli miehellensä, ja tulta iskivät hänen mustanruskeat silmänsä.

Mutta äänetönnä, veistellen istui Lauri, huolimatta vaikka ärhentelikin akka, tuulispäänä tuiskahteli. Ja tämä oli kiusa, joka paisutti eukon sappea yhä enemmin ja enemmin. Tapahtui kuitenkin tuolloin, tällöin, että miehen kärsimys katkesi, ja silloin ei ollut hyvä häntä katsoa vasten naamaa. Vaikenipa eukko äkisti, kieppasi ulos miten jaksoi ja kätki itsensä ometan nurkkiin, suojeleviin soppiin ja soliin. Siellä hän oljenteli hetken lymyssä, välillä katsoi hän luimistaen kätköstänsä ulos, tietääksensä miten luonnistui huoneessa oma-synnyttämänsä ärjy. Niin hän viipyi kunnes viimein oli asettunut vihaisen miehen mieli. —Mutta harvoin kuitenkin nähtiin näin myrskyisenä rauhallista Lauria. Useinpa, koska taasen akka riehui ja mekasti, läksi ukko metsään, nysä hampaissa ja kirveskynä kainalossa, läksi etsiskelemään kalupuita, kenkätuohia ja pahkaleita. Kernaasti viipyi hän niillä retkillänsä, etsien, katsellen ja arvellen. Ja vasta, koska aurinko jo kauan aikaa oli laskeunut ja kaikki päätyneet lepoon, asteli hän kotia lenseän kesäyön hämärässä, kantain olallansa juuria, vääriä ja kenkätuohia ankaran pallon.

Silloin tapahtui myös usein, että hän kotomatkallansa kohtasi rotevan sonninsa, leveäniskaisen Hällin, joka, pyrkien kiivaissa aatteissa kohden kylää, tuli häntä vastaan illan sumussa hietaisella tiellä, lähestyi häntä kyräävillä silmillä. Ja nytpä kova iski vasten kovaa; mutta Lauri, rämäisten karmealla äänellänsä ja heristellen kirvesvarttaan, pakoitti kuitenkin itsepintaisen elikon kääntymään lopulta. Ja siitä nyt asteltiin Laurilaan päin, Hälli edellä, isäntä perässä. Hälli yrittäisi kääntyä oikealle, mutta Lauripa kohta oikealta hänelle kirvesvarttansa heristää; kääntyisipä Hälli kerran vielä vasemmalle, mutta vasemmalta uhkaa häntä kiireesti taasen Laurin kirvesvarsi. Ja niinpä katsoi sonni parhaaksi kulkea kotia kohden, kuitenkin ravisteli hän päätänsä vihaisesti ja puhalteli ulos sieraimistansa voimallisen sydämensä hohdetta.

Kuljettiin viimein ohi Tuomaan talon, jossa piika vuoteellensa kuuli töminätä, askelten sihinätä ja tapsutusta hietaisella tiellä. »Ken liikkuu näin myöhään siellä ulkona?» aatteli hän, nousi ylös ja, unipörryisenä, paitasillaan, asteli kohden akkunaa, tirkisti ulos ja näki naapurin sonnin ja isännän, jotka vakaasti ja totisina käyskelivät toinentoisensa perässä. Edellä kulki sonni, vastakynsin, isäntä hänen jäljessänsä, tuolloin, tällöin heristellen kirvesvarrellaan ja kantain olallansa kalupuita ja kenkätuohia, kerättyinä sievään, ympyrjäiseen palloon. Ja niin katosivat he viimein piian silmistä. Mutta aukaisipa sonni turpansa ja hellitti vihoissaan kidastansa hirmuisen, kiljuvan laulun, ja nummi järähti, maa ja taivas raikkui. Lausui silloin Lauri: »kyllä minä sinullen annan. Vihoitteletko? Ahaa, junkkari, käyppäs koreasti kotia vaan; sillä tässä ei auta nyt sukkelan sukset eikä Kaura-Matin konstit ja koukut. Sen tiedätkin». Niin hän haasteli kulkeissansa, koska edellä käyskeli sonni, puhaltaen ylpeätä, peloittavaa marssia, joka läpi tyynen yön kajahteli kaukaisiin kyliin.

Mutta Lauri telki Hällinsä lujasti tarhaan toveriksi oman talon karjalle ja astui tupaan, jossa jäähtynyt ehtoollinen vartoi häntä pöydällä. Tuvassa lepäsivät jo kaikki makeassa unessa, ainoastaan emäntä valvoi kiukkuisena kammarin sängyssä, odottaen miestänsä. Mutta Lauri, koska hän oli atrioinnut, astui vihdoin kammariinsa, josta taasen äkeä vihuri pieksähti häntä vastaan. Eukkohan siellä vuoteeltansa kiljahteli, pisti vallan kiivasta »kikakakaa» miehellensä, räiskyi kuin tuli kuivassa katajassa »tuon köllin kirotusta kuhnailemisesta metsän korvissa». Äänetönnä liikkui ukko, riisui päältänsä, viritti nysänsä ja kallistui lopulta vuoteellensa akkansa viereen, joka lakkaamatta toreli ja ärhenteli. Mutta koska nyt piippu oli poltettu pohjaan asti, asetti Lauri sen varokkaasti vaiheillensa alas laattialle, nihkaisi peittoa ylemmäs hieman ja lausui sitten lujalla äänellä: »oleppas jo vaiti, siunaa itseäs ja nuku Herran nimeen hyvän sään aikana; muista: hyvän sään aikana». Vaikeni silloin toraisa vaimo, vaikka ponnistelikin sydän hänen povessansa; ja niin hän, temmaisten vihaisesti peittoa puoleensa, vihdoin nukkui ja samoin mies hänen vieressänsä.

Niinpä viivyskeli Lauri aina pimeihin öihin hupaisilla retkillänsä metsissä. Ja mitä hän siellä näki huomaittavaa, ihmeteltävää ja mietittävää, siitä hän harvoin kellenkään sanaakaan viikon kuluessa lausui. Vasta hän seuraavana sunnuntaina, tavallisesti murkinapöydässä, kertoili rengeillensä yhtä ja toista.

Tapahtui kerran, koska hän metsästä palasi, että hänen aivonsa hartaammin kuin koskaan ennen mietiskeli, tuumiskeli; mutta mitä hän noin kiinteästi aprikoitsi, ei tuota kenkään voinut arvata. Äänetönnä, ja äkeämpänä yhä päivä-päivältä, hän liikkui talonsa pihoilla, ärähdellen tiukeasti sekä miehille että vaimoille, joka harvoin oli hänellä tapana ennen. Mutta syvien tai kiusallisten aatosten pilvi peitti lakkaamatta hänen otsansa, heitti hänen silmäkuoppiinsa synkeän varjon. Tämänkaltaisena nähtiin hän kuluessa pitkän viikon. Tuli viimein sunnuntai, pöydässä istuivat Lauri ja hänen miehensä, mutta äänettöminä vallan. Lopulta aukaisi isäntä suunsa ja lausui, kysyen seuraltansa: »Miehet, yhtä mielin teiltä kysyä; antakaat minulle selitys. Koska viisi päivää sitten käyskelin yli Koiviston niitun sileän töyrään, äsken tulleessa lumessa, joka ohkaisena peitti maan, niinkuin se nytkin sen peittää hienolla puuvillavaipallansa, näin minä merkin, jota ei aivoni voi käsittää. Kirous! jo yöt ja päivät, sinne, tänne, kohden tuhatta haaraa olen leivoittanut aatostani tämän asian tähden.—Mutta kuulkaat: Näin minä niitulla jälkiä, aika-miehen sotkemia jälkiä, joita seurasin, astellen hiljaksiin. Mutta äkisti katkesivat nämät jäljet, josta katkosta, jatkamalla yli töyryn ja alas viitaan, alkoi ketunjälkiä, selviä ketunjälkiä, joita ei tähän-asti löytynyt maassa, ei ainoata. Mihin oli kadonnut mies? Ei ollut hän käynyt takaisin, ei eteenpäin, ei oikealle, eikä vasemmalle, ei, vaan taivaasen oli hän astunut ylös ja taivaasta alas oli astunut kettu jatkamaan hänen jälkiänsä lumessa. Tai oliko mies kantanut kettua sylissään ja sitten siinä, jossa hänen omat jälkensä loppuivat, astunut itse heilahännän selkään ja ratsastanut halki viidan ulos kirkkotielle. Mahdottomia juonia; mutta mahdollisempaa keinoa en keksi, päästäkseni tästä seikasta selville poluille. Mitä sanotte, miehet? Löytyykö vielä noitia meidän pitäjässä? Oliko mies perkeleen voimalla muuttanut itsensä ketuksi?» Niin hän haasteli, mutta kummastuen kuulteli väki, eikä voinut kenkään selittää tuota arvoitusta, vaan päättyivät he viimein siihen uskoon, että noitia oli käyskellyt Koiviston töyräällä.

Mutta Lauri ei tuntenut rinnassansa rauhaa; syötyänsä läksi hän astelemaan kohden Koiviston niittua taas. Tultuaan sen sileälle kummulle, huomasi hän, että sama ilmiö oli taasen uudistettu: miehen- ja ketunjälkien vaihetus äsken-tulleessa lumessa. Hän vimmastui ja lausui kiukkuisella äänellä: »rikeeraako tässä itse ilminen saatana!» Niin hän, suu irvissä, kiljahti, potkaisi jalallansa erästä lantakasaa, joka haamoitti läpi lumen, mutta sieltäpä leimahti esiin kirkasta rautaa. Sieltä vilauksessa hienoa lantaa ja ruumenia pöllähti korkealle ilmaan ja samassa tulisten ketunrautain kiiltävät kehät iskivät kiinni miehen kinttuihin ja likistivät ankarasti. Tästäpä levenivät Laurin silmät, hän kumartui kiireesti alas hellittämään karvastelevasta, paisuvasta säärestänsä itsepintaista konetta, jonka hän kirouksen kirkunalla viskasi kauas tanterelle. Nytpä hän huomasi tosin, mitä virityksiä oli rakettu hänen niittuunsa, mutta jälkien kummallista muutosta lumessa ei hän kuitenkaan ymmärtänyt vielä. Vihaisena rupesi hän taasen käymään kohden kotoa, ontuen pahoin ja purren hammasta, astuessaan rautain iskemällä jalallansa. Ja pian huomasi hän tarvitsevansa tuetta kulkeissansa, ja rupesi etsimään itsellensä sauvaa viidasta lähellä kirkkotietä. Pensaassa näki hän kaksi koivuista kankea, ja koska hän oli kiskonut ne kätköstä ulos, havaitsi hän ne kahdeksi puujalaksi, joiden kummankin alapäähän oli sievästi kaavattu hyvin luonnollinen ketunkäpälä. Silloin kirkastuivat hänen kasvonsa ja kaikki selveni hänen eteensä. Nyt ymmärsi hän, että ketustaja, poistaaksensa ketun silmistä kaiken syyn epäilykseen, oli, käydessään katsomassa rautojansa, aina lähestynyt paikkaa tämänkaltaisilla puujaloilla. Ja tämänpä keinon kautta jätti hän peräänsä ketun-, vaan ei ihmisen-jälkiä, joita tietysti karttelee mäkimaiden vikkelä Mikko. Oli siis Laurilla asiasta selko; ja lievitetyllä sydämellä, vaikka karvastelevalla säärellä, astui hän pois, käytellen puujalkaa sauvanansa.

Tapahtui silloin, että Kolistimen äkeä ukko, käyden oravapauloillansa, joita hän viritteli seiväsparien väliin niittujen ja huhtien aitoihin, huomasi Laurin jäljet lakealla aholla ja rupesi tuumiskelemaan kovin. »Onhan tuosta käynyt mies ja koira, mutta—mitä aattelen tästä tempusta?—yksijalkainen koira. No peeveli ja kumma! Yksijalkainen koira on harppaillut isäntänsä rinnalla yli tämän kantoisen, Jumalan ahon. Mitä riivattua aattelisin tainkaltaisesta tempusta? Ovatko noidat ja Lappalaiset liikkeillä? Häh?» Niin hän aholla seisoi ja aprikoitsi, kouristeli mustaa, karheata tukkaansa, mykerteli tupakkimälliä etuhampaittensa välissä ja rypisteli noita harmaita kulmakarvojansa hirmuisesti.—Viimein kuitenkin läksi hän taasen käymään, mutta käsittämättä ilmestystä aholla: yksijalkaista koiraa, joka hyppeli herransa rinnalla. Tuota hän arveli kauan, ilmoittamatta kellenkään, ennen kuin kuolinvuoteellansa, jossa hän kysyi hellältä miniältänsä, mitä aattelis hän tästä ihmeestä, joka hänelle ei vielä kuoleman leuvoissakaan antanut rauhaa. Silloin nainen, kyyneleet silmissä, haasteli hänen korvaansa, pyysi hänen poistamaan mielestänsä kaikki sellaiset mietteet ja muistelemaan ainoastaan kuolematonta sieluansa. Tuohon ei ukko sanaakaan lausunut, vaan tuijoitteli eteensä lakkaamatta; ja niin vei hän kummallisen pulman aholta ilman selitystä myötänsä hautaan.

Mutta pian parani Laurin jalka, sankojen purema, ja entistä myöten askarteli hän talossansa taas, milloin metsissä, milloin avarassa pirtissänsä. Niin hän eleli uljaan vaimonsa ja lastensa keralla. Ja lapsilta, niinkauan kuin he oleskelivat äitinsä huomassa, ei puuttunut koskaan paita, ei sukka, ei jokapäiväinen ruoka eikä ruoska.

Kekkurin torppaa hallitsi Timo, ja aviona oli hänellä Kuokkalan kaksoissisaruksista toinen. Sekä mielenlaadultansa, että ulkomuodon puolesta oli hän sisarensa vertainen: tukevarintainen, keikkanokkainen ja ruskeanahkainen töpsä. Sanottiinpa kuitenkin, että oli hänellä hieman hellempi sydän kuin sisarella, veli Laurin vaimolla. Paljon piti hänestä Timo, vaikkapa joskus pöllähtelikin hänen tukkansa kiivaan puolison jykevissä kourissa; sillä hyvä ei ollut häntä vastaan ylvästellä. Koetti myös Timo aina kaikin tavoin tehdä vaimonsa tahdon, ja hyvin kävi talossa työ ja toimi. Mutta yksi oli seikka, joka tuolloin, tällöin hieman hämmensi huoneen rauhaa. Olihan Timolla tapana, kovin juurtuneena tapana, kerran vuodessa, noin kekrijuhlan aikoina, naukkia päänsä humalan humuun, viipyen kylässä päivän tai kaksi iloisten kumppanien seurassa. Mutta nousi tuosta melakka, koska hän viimein huomasi parhaaksi käydä kotiansa taas.

Kerran eräänä sunnuntaina lokakuun ja marraskuun rajalla joutui mies taasen hieman harhateille, liittyi iloiseen hummaukseen, Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin pariin. Tammiston viileässä ullakkokammarissa he kallistelivat mustaa, kiiltävätä pulloa, haastelivat hartaasti, laulelivat ja halailivat armahimpina ystävinä. Niin he viettivät kaksi yötä ja päivää, hurraten ja lauleskellen ja huolettomasti heitellen hareita silmiänsä korkean kammarin tuulisesta akkunasta ulos. Katselivat he yli lantaisen tarhan, yli olkisen ometan, yli kivisen mäen, yli peltojen ja niittujen, aina Lemmilän kaukaiseen suohon, jonka kohdalla, ylhäällä pilvien rajalla, sinkoilivat joutsenet, kiertoilivat sinne, tänne muuttoretkellänsä eteläisiin maihin. Niinpä he välinpitämättömästi katselivat, laimeilla vuohensilmillänsä katselivat, rallailivat ja keikuttelivat päätänsä, jossa ihanasti läimähteli, huimahteli; ja kaukana heistä oljentelivat kurjan, tavallisen ihmislapsen surut ja mielimurteet.

Mutta koitti viimein kolmas päivä, ja ystävykset heräsivät kivistelevällä päällä kolkoilta vuoteiltansa. Lopussa oli sekä rahat että viina, ja mitään keinoa ei löytynyt enään saattaa aukenemaan emäntien leilit. Äänetönnä ja karmealla naamalla päättyi Timo nyt astelemaan kohden kotoa: asteli kihnustaen pitkin kujaa, asteli murheellista mäkeä ylös, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Surkeasti riippuivat miehen verkahousut, ja housujen sekä punaraannollisen liivin välistä molkahteli paita julmasti ulkona; pieninä, veren-ponnistamina tuijottelivat silmät hänen päässään, koska hän, tukka tuhannessa taakelossa, käyskeli Kekkuriin päin; ja kauas kajasti mielien avoin rinta, kajasti ja punersi kuin kuparikattilan kuurattu kylki. Niin asteli hän jynkällä mielellä, ja vihaisesti katsoivat häneen metsät, vuoret ja laaksot. Kellastunut koivu tuossa kanteli hänen päällensä kovin, synkeä kuusi hänen päällensä kanteli, ja mustana, purevana tonttuna seisoi tienvieressä tervaskanto; koko luonto, ennen niin armas, näytti hänelle nyt emintimän armottoman muodon. Mutta puihin, kiviin ja kantoihin ei hän nyt juuri luonutkaan silmiänsä, teroitti vaan katseensa yhä eteenpäin, muistellen Kekkurin kiivasta emäntää. Ken ikänä tuli häntä vastaan tiellä, nuori tai vanha, mies tai nainen, tuskinpa viitsi hän yhtään ainoata kertaa mulauttaa silmäänsä heidän puoleensa, ja vaivoin olisi hän enemmin tällä retkellä tehnyt, vaikka itse Suomen suuri-ruhtinas olisi käynyt hänen ohitsensa kivisellä polulla. Äänetönnä, hämyisesti muistellen kotoa, sen emäntää, sen väkeä ja lapsiansa, asteli hän eteenpäin, ja tuolloin, tällöin tunkeusi ulos hänen povestansa äkkinen, mutta hiljainen puhkaus.

Mutta vihdoin ehti hän kotonsa pihalle, ja silloin seisahtui hän tuumiskelemaan, kuinka hän uskaltaisi astua tupaan, ja löytyisikö vielä keinoa tämän auringon alla, joka voisi hieman lepytellä vihoitettua akkaa. Siinä hän nyt piteli päätään, piteli kauan, katsoi tuonne, katsoi tänne, huomasi lopulta halkopinon vajassa, ja pian leimahti aate hänen päähänsä ja hän lausui itsekseen: »nyt olen keksinyt keinon». Ja kohta rupesi hän latomaan käsivarrellensa halkoja pinosta. Ja nyt, koska oli hänellä sylissä aika jättiläistaakka, läksi hän kömppeilemään kohden tupaa, toivoen tällä juonella miellyttävänsä kiinteätä vaimoa. Rapustaen astui hän rapuista ylös, tuli porstuvaan ja huusi vilpittömällä äänellä: »avatkaas ovi … avatkaas ovi, lapset siellä sisällä, poika tai tyttö». Tuli viimein pieni poikanen, pieni piimäparta Jooseppi, avasi oven, ja sisään astui Timo taakkoinensa, äänetönnä, katsoen oikeasti, rävähtämättä eteensä. Ja koska hän oli laskenut puusylin kolinalla nurkkaan, lausui hän: »halkopinokin rupeaa jo hassusti alenemaan; mutta mitämaks; onhan Jukolassa metsää». Sanottuansa tämän, rohkeni hän heittää pikaisen silmäyksen emäntänsä puoleen, mutta sieltäpä katsoi häntä vastaan rangaistuksen uhkaava ukkospilvi.

Kova hetki oli käsillä. Tuskin oli eukko ehtinyt kiljahtamaan suustansa kysymyksen »missä olet ollut, sinä riivattu?» ennenkuin läiskähti Timon molemmille poskille, läiskähti vallan tulisesti oikealta, vasemmalta. Mutta pian kuitenkin vaikeni iskujen pauke ja seurasi kamoittava äänettömyys, jona Timon tukka oli tuimassa löylyssä, ja maailma pyörähteli ympäri hänen silmissänsä. Mutta viimein hän närkästyi, ryhtyi vaimonsa käsivarsiin turpeilla kourillansa, asetti hänen istumaan rahille ja siinä piteli häntä koreasti hetken. Siinä Timo, tukka hirveässä pörrössä, ja turkinpunainen kasvoiltansa, haasteli äkeälle naiselle: »Katsos nyt, jos antaisin sinulle oikein aikamekon kädestä, sinä lunttu, sinä aasintamman varsa. Luuletko minua vaan tällä tavalla uskaltavasi kuranssata? Ahah! petyitpä koreasti. Ne ovatkin harvat pokot, joita minä tukkaani lasken, vaan enpä kaikkia ämmiä tässä. Sillä olenpa, peijakas vie, kovin kiivasta miestä, niinkuin, sen pahempi, nyt usein kuullaan ja nähdään. Niin, niin, katsos jos nytkin sinua vähän tuhtaan». Noin hän tuossa uhkaili, mutta täyttämättä uhkaustaan. Eikö hän raatsinnut? Sillä paljon piti hän kuitenkin vaimostansa.—Mutta kiukkuisena kiljahteli vaimo: »hellitä, sinä kirottu mies, hellitä paikalla!» Timo hämmästyi kovin häiriölle, arveli hetken: hellittäisikö hän, vai hillitsiskö eukkoansa kauemmin. Eukko kirkaisi kerran vielä ja aina tuikeammin; Timo hellitti kouransa, mutta kohta oli miehen tukka jauhatuksessa taas. Nytpä närkästyi hän uudestaan ja kovin, päätti jättää akkansa peijakkaan haltuun ja läksi kopeasti astumaan ulos. Vitkoin kuitenkin ja vääntäen taisi hän siirtyä tuvasta; sillä eukko pyristeli niskoilla kuin pieni, ruskea käkihaukka punoittavan koirasmetson niskoilla teuhaa, ja höyhenet tuoksuvat ilmassa. Mutta tuosta suuriakaan huolimatta, raaksi hän itsensä ulos, raaksi väkivalloin, ja vasta porstuvan kynnyksellä hellitti akka nappauksensa, uhaten opettaa miehensä kerran vielä; ja alas rapuista astui vakaasti Timo, lausuen poistuissansa: »niin minä ämmiä opetan». Pois hän käyskeli, katosi humaliston taakse, mutta sieltä teki hän, suu mareissa, aivan vikkelän kaarroksen kohden tallia ja astui ylös parsille. Sieltä tuuppasi hän heiniä pari käärämää alas hevosille hinkalossa, kallistui siitä pehmeälle, kahisevalle vuoteelle ja, hetken mietiskeltyänsä vaimonsa »kiivasta sydäntä», nukkui raskaasen uneen.

Tuli yö, kylmä halla-yö, mutta Timoa ei kuulunut. Kovin levotonna päättyi nyt emäntä vuoteellensa ja käyskeli synkeissä aatoksissa miehestänsä. »Kentiesi on hän mennyt, hurja, hirteen; ehkä on hän vimmoissansa viskannut itsensä Nummenniitun pohjattomaan lähteesen; tai on hän nukkunut metsään, ja varmaan nyt palelluttaa itseltänsä nenät, kynnet ja kääpät, se poloinen poika». Niin hän mietiskeli, ja hyrskähti pian katkeraan itkuun, ma'atessansa vuoteella ilman armasta aviota. Siinä huokaili ja tihkaisi hän yhden hetken, kaksi tuskallista hetkeä, ja levotonna korva odotti portaan ja porstuvan kolinaa. Yö kului aina enemmin, mutta ei kuulunut askeleita lähestyvän miehen. Nousi hän lopulta ylös, puki päällensä ja viritti pläkkisen, moninastallisen lyhdyn, aikeissa käydä etsimään kadonnutta. Mutta yksin ei hän uskaltanut lähteä ulos öiseen pimeyteen; kovin hän pelkäsi aina tonttuja, aaveita ja kaikenkaltaisia kummituksia. Kamoitti häntä myös hirveästi heidän oma saunansa, johon oli äsken kuollut vanha ruoti-ukko, vaahtopartainen Honkamäen Iisakki. Sentähden herätti hän piikansa, Taavan, kumppaniksensa retkelle; Taava nousi, puki päällensä, mutta tuiskeana, vihaisena seurasi hän emäntäänsä ulos kylmään, kolkkoon yöhön. Ensiksi etsivät he saunan, sitten riihen, mutta ilman hyötyä. Tulivat he pihalle taas, emäntä itkien pellonpientarelle ja rupesi hartaasti huutelemaan miestänsä nimeltä. Hän huuteli huikeasti, ja metsä kaikui, riihi lakealla loutilla kaikui. Viimein kuulivat he vastaukseksi tallinparvelta jotain karheata, käheätä morinaa, ja sinne riensivät nyt naiset. Ylös parsille, lyhty kourassa, astui emäntä, löysi Timon, joka, unipöyryisenä kohottaen itseänsä istumaan kahisevalta sijalta, pöllisteli häntä vastaan kuin aholla susilta riivattu, pyöräpäiseksi saatettu vanha oinas. Ei pysäy hän miehen turviin, joka hänen pelasti petojen kidasta, vaan äkisti, kenenkään luulematta, lähtee hän, hullupäinen, kepoittaen juoksemaan sutten jälkiä; tuolloin tällöin hän seisahtuu, töpsäyttää jalkojansa ja pöllistelee vallan tuikeasti. Niin katsahti nyt myöskin Timo, tuntematta kohta omaa vaimoansa; olipa kenties vielä jotain pohmeluksen samennetta hänen aivoissansa jäljellä.

VAIMO. Mitä sinä täällä istut? Tule sisään; eihän sinun, Jumalan luoma, täällä pakkasen kynsissä tarvitse itseäsi kärvennellä; kun ma sanonkin. Tule sisään, Timo.

TIMO. Kukas te sitten olette?

VAIMO. Herresta varjele! Oletko jo niin hukassa, ettet tunne enään minuakaan? Ho, hoo! Kas noin, kas noinpa synti ja perkele täällä villitsevät sieluparan. Ho, hoo sentään!

TIMO. Mitä siinä nyt itkua puserratte?—Kukas te oikeastaan olette?

VAIMO. Ah kuitenkin, ah voi! Timo, Timo!

TIMO. Häh?

VAIMO. Etkö tunne enään minua? Olenhan minä Ulla, sinun vaimos.

TIMO. Jassoo! Niin, oikein!

VAIMO. Tule sisään ja älä itseäsi täällä vetele, kylmällä tallinparvella. Voi sinua kurjaa!

TIMO. Niin mar' jo sitten herra tallinparvella makasi. Ole vaiti ja älä tuossa lapsekkaita juttele. Eihän miehen täällä hätääkään ollut.

PIIKA. Eivätpä, sen vietävät, anna piika-rukalle yön lepoakaan, vaan tässä pitää hänen kuhkaileman pitkin nurkkia, etsien juopunutta sikaa.

VAIMO. Riennä nyt. Anna kourasi tänne ja astu koreasti alas.

PIIKA. Anna vielä koura; koivesta hänen tempaisin ruomena mäelle.

TIMO. Mitä se Taava niin vihoittelee siellä alhaalla? Ole vaiti, likka, eihän tässä ole hädän pipanaa eikä papanaa meillä kellään.

PIIKA. Minä hänen papanoitsisin, jos olisin ruiskumahainen muorin musta lammas.

VAIMO. Suus kiinni sinä, ja pidä tuota lyhtyä.—Etkö sieltä jo pääse sinäkin?

TIMO. Kyllä minä täältä hiljaksiin tulen; astukaatpas te nyt vaan edellä tupaan.

Tulivat he tupaan, edellä emäntä ja piika, viimeisenä Timo. Vuoteellensa riensi kohta piika, jupisten äkeästi itsekseen, mutta emäntä rakensi kerkeästi ehtoollisen miehellensä. Pöydälle pani hän reikäleipää, voita, naudan-murennusta ja suuria, kokonaisia perunoita; ja mieluisasti rupesi Timo atrioitsemaan. Mutta mielimurteisena, silmät kyynelissä, katseli häntä vaimo pöydän toisesta päästä.

VAIMO. Kun ma sanonkin: miksi et pysy koreasti kotonasi, kumma mies, koska tiedät minun tällaiseksi tuittupääksi Mustalais-Kaisaksi? Revinhän sinua tukastakin taas. Mikä kynsiinikin, mikä vaankin ämmän kynsiin? Minähän sinua revin taas!

TIMO. Niin mar', jo sitten herran tukasta repi. Mitä tuossa lapsekkaita vaikertelet, koska ei ole tässä yhtään hätää? Mutta olipas se tulinen pinnistys, ja könistitpä minua aika-mekosta. Hi, hih! Perhana kuitenkin! Menes laskemaan kaljaa.

VAIMO. Miksi lurvailet sitten kylissä ja kylien krouveissa öitä ja päiviä, öitä ja päiviä? Onkos tämä laitaa?

TIMO. Onhan sitäkin siinä ollut noin kerran vuodessa, onpa niinkin, sitä ei taida kieltää.

VAIMO. Missä olet uisakoinnut taas ja kenen kanssa? Sanoppas. Kenen veijarin kanssa?

TIMO. Onhan noita kumppania, oli niinkin.

VAIMO. Missä ja kenen kanssa olet rähmäillyt? Sano kohta.

TIMO. Hä Tammiston Kyöstin ja Karkkulan Aapelin kanssa tuolla Tammiston ullakkokammarissa.

VAIMO. Mitä joitte?

TIMO. Viinaa vaan, ei sen kalliimpaa tavaraa. Niin, mistähän meille rommit tulisi, rommit ja lipparit?

VAIMO. Jumalattomat! Iskis nyt kuolema kimppuus, niin alimmaiseen helvettiin vaipuisit alas ilman armoa ja laupeutta.

TIMO. Harvoinpa, harvoinpa täällä, Jumala nähköön, valmiita ollaan. Mutta mitähän tässä nyt kuoltais, parhaassa ijässämme? Oleppas vaiti kuolemasta ja laske minulle kaljaa.

Ruskeata, kuohuvaa kaljaa laski akka tynnöristä miehellensä, joka, syötyänsä oikein aika-miehen atrian, tyhjensi melkein koko haarikan. Ja siitä läksivät he molemmat yölliseen lepoon.

Mutta kerrottavana on vieläkin eräs toinen kaista tämän emäntäisen luonnosta.—Sunnuntai- taikka pyhäaamuina, koska hänen oli lähdettävä rippikirkkoon miehensä kanssa, aneli hän aina, vuodattaen tulisia kyyneleitä, anteeksi kaikilta perheensä jäseniltä, mitä hän suinkin olisi rikkonut heitä kohtaan. Ja tämä hetki oli Kekkurin huoneessa liikutuksen hetki.

Olipa kerran taas samankaltainen tilaisuus eräänä suvisena sunnuntai-aamuna. Sulavammilla sanoilla ja kuumemmilla kyyneleillä kuin koskaan ennen oli emäntä tehnyt anteeksipyyntönsä, alkaen miehestänsä ja käyden aina paimenpoikaansa asti. Silloinpa Timo, suu tyytyväisyyden myhäilyksessä, läksi ulos jouduttamaan hevosta ratasten eteen, asteli onnellisna, paidankaulus kohotettuna korkealle niskaan, kohotettuna oman eukon käpeällä kouralla. Ja renkinsä kanssa, joka valjasteli hevosta pihalla, hän haasteli. »Kyllä tuo meidän akka on sentään kelpo akka, on totisesti, sitä ei voi kieltää. Mihinpä joutuisin minä poloinen lapsinulikkojeni kanssa ilman häntä, emäntien emäntää? Eihän, peijakas, kolmesataa ruplaa maksaisi tarpeiksi sitä vahinkoa, jos kuolis tämä akka; ei neljäsataakaan siinä piisaisi. Usko minua, Kaape-poika». Niin hän jutteli, ja mitä hän sanoi, sen myönsi heti vilpittömästi vikkelä Kaape, vaikka, aina koska joutui ruskean ruunan toiselle puolelle, ilmestyikin veitikan nauruhymyä hänen kasvoillensa.—Mutta astui viimein emäntä ulos uudessa, kohisevassa hameessa, hohtavissa liinoissa ja itkusta pussistuneilla kasvoilla; hän lähestyi rattaita, kiipesi totisena ylös ja istui huoaten istuinlaudalle. Ja hänen rinnallensa oikealle istui, ohjat kourissa, Timo, punoittavana, kuin syksykesäinen täysikuu, punoittavana, myhäilevänä ja onnellisna, täynnä terveyttä, verta ja voimaa. Nytkäisi hän ohjia hieman, massautti kerran suutansa, ja kohta nopea ruuna travia juoksemaan pitkin kirkkotietä. Pian katosivat he koiviston varjoiseen aukioon, ja hetken aikaa väikkyi hietainen savu poutaisella tiellä.

Mutta Vuohenkalman torpassa, kirkkotien varrella kivisellä mäellä asui ja rakenteli Eero, veljeksistä nuorin. Oli hän pitäjän toimekas ja viisas jahtivouti, jonka asettamain pyyntien kautta moni susi, moni ilves ja karhu sai heittää henkensä tarkasti johdetussa apajassa. Paljon käytteli häntä nimismies käskyläisenänsä läänissä, sillä hyvinpä tavallisesti onnistuivat hänen ajamansa asiat. Hänen kuntonsa kirjoituksessa ja luvunlaskussa saattoi myös hänelle paljon tointa ja askaretta, ja myöskin sisääntuloja. Mutta eipä lyönyt hän sentähden laimiin maansakaan viljellystä, vaan johdatti aina järjestyksellä ja tulisella vireydellä töitä ja raatamisia; eikä kenkään saanut verkastella hänen pihoillansa. Alati kiehtoili hänen silmänsä terävästi ympäri kuin koukkunokkaisen haukan tarkka silmä kuivan koivun oksalta aholla tähtäilee kesä-auringon heleässä paisteessa.

Mutta sunnuntai- ja pyhäpäivinä hän joko tutkisteli sanomalehteänsä tai kirjoitteli itse kuulumisia ja yhteiskunnallisia asioja pitäjästä, lähetettäväksi samaan lehteen. Ja mieliisti otti aina toimitus vastaan hänen lähetyskappaleitansa, joiden sisältö oli ytimellistä vallan, esitystapa nasevaa ja selvää, useinpa nerokastakin. Ja tämänkaltaisista harrastelemisista laajeni hänen katselmansa elosta ja maailmasta. Synnyinmaa ei ollut hänelle enään epämääräinen osa epämääräisessä maailmassa, ilman mitään tietoa missä ja minkälainen. Vaan tiesipä hän missä löytyi se maa, se kallis maailman-kulma, jossa Suomen kansa asuu, rakentelee ja taistelee ja jonka povessa lepäsivät isiemme luut. Hän tiesi sen rajat, sen meret, sen salaisesti hymyävät järvet ja nuo risu-aitoina juoksevat hongistoiset harjanteet. Kotomaamme koko kuva, sen ystävälliset äidinkasvot olivat ainiaksi painuneet hänen sydämensä syvyyteen. Ja tästä kaikesta syntyi hänen tahtoonsa halua ja pyrkimistä kohden maamme onnea ja parasta. Hänenpä uljaasta, väsymättömästä toimestansa rakettiin pitäjään jonkunmoinen kansakoulu, joka oli ensimmäisiä Suomessa. Ja vieläpä yhtä ja toista muutakin hyödyllistä laitosta matkaansaattoi hänen seurakuntaansa.—Myös oli hänellä huoneellisten askartensa ja puuhiensa alituisena silmän-osoitteena vanhin poikansa, josta hän oli päättänyt kouluttaa tiedon ja taidon miehen.

Aviona oli hänellä Seunalan hoikka tytär, liinatukkainen, kainosilmäinen Anna, hän, joka oli nähnyt kummia näköjä ja houraillen ennustellut paljon ihmeitä. Hän oli emäntä Vuohenkalman vapaassa, uhkeassa torpassa; mutta aivan avaralle kuitenkaan ei ulettunut hänen emännyytensä valta. Enimmin isännän huolesta ja toimesta kävi tässä huoneenhallitus. Hänenpä taskussansa kilkahtelivat ruislaarin avaimet, hän itse määräsi ja mittasi tavarat sekä väkensä että karjansa tarpeiksi ja maksoi niin piiat kuin rengit.—Useinhan tuo emäntäinen alakuloisena käyskelee, seisoo tulisijan ääressä patansa vaiheilla, mietiskellen äänetönnä. Mutta koska hän taasen pienoisensa luoksi kyykistyy kehtohon alas, silloin säteilee hänen silmänsä ihanasti. Hän iloitsee, koska »kultakäpynen» hänen helmassansa verevänä rikostaa ja reutoo. Ja häntä ruokkia rintansa maidolla, häntä hoitaa, vaatehtia, ja, niinkuin hän itseksensä lausuili, »hänestä pyhien rauhankaupungin perillistä kasvattaa», siitähän säteilee kainon emännän katse.

Kerranpa kesällä, eräänä sunnuntai-iltana, koska aurinko kallistui luoteiseen ja tyyni oli ilma ja metsä, istui hän yksin lapsensa kanssa, istui rahilla, pöydän päässä. Niittujansa, huhtiansa katsomassa käyskeli Eero, ja kylään olivat lähteneet huoneen palvelijat kaikki.—Oli nyt ihana rauha sekä ulkona että sisällä torpan sunnuntai-lakeassa tuvassa, ja lehditettynä laattia hymysi. Oli rauha ja hiljaisuus; ainoastaan tuolloin, tällöin kuului karjankelloin kaukainen kilahdus koivuiselta mäeltä.—Mutta rahilla istui emäntä nuori ja haasteli lapsellensa, joka hänen helmastansa katseli häntä vastaan kuin hehkuva aamu. »Sanoppas, pienoseni», hän haasteli, hyräillen laulun ja puheen välillä, »sanoppas, pienoseni, mistäpä tiesit kotiasi tulla?—Tulin pitkin Turun tietä, lirputtelin Hämeenmaitten härkäteillä.—Mutta mistä kotosi tunsit, pienoseni?—Koirasta hallavasta portin alla, tunsin kartanon kultaisesta kaivosta, ja olipa vielä pappien hevoset heinäladossa, ja olkiladossa olut-tynnöri.—Mistä tunsit äitisi armaan, mistä isäsi tunsit?—Äiti vierrettä ammenteli loimottavan liekin vaiheilla, hän ammenteli ja lauleli, lauleli heleällä äänellä, kaulassa liina, liina kuin lumi ja taivaan kaari. Mistäpä tunsin isäni? Veisteli hän kirvesvartta, veisteli kultaisen akkunan vieressä.—Niin löysit tien, niin tunsit kodon, niin tunsit tuvassa äitis ja isäs. Mutta missä ollee isäsi nyt, missä ja muisteleeko hän meitä?—Muistaahan toki ja ellei muistele hän sinua, niin sinua en unohda minä, en sinä ilmoisna ikänä, en kuolemassa, sinua mun sieluni aamun paiste ja illan riutumus, mun iloni ja murheeni ihana. No miksipä murheeni sinä? Ah! tämä maailma on kavala ja myrskyinen, ja moni purjehtija täällä on vaipunut sen merien ikuiseen kohtuun. Sanoppas, lapseni, mun suven-ihanaiseni, sano: etkö tahtoisi täältä purjehtia rauhan ikisatamaan pois, koska vielä puhtaana väikkyy lapsuutesi valkea viiri? Rannalla sumean, tyynen järven seisoo Tuonelan kartano tumma, siellä himmeän lehdistön helmassa, kasteisen viidan kohdussa on

Varoitus: sisältö oli liian pitkä, ja sen loppu on poistettu. Koko sisältö näkyy vain muokkausnäkymässä.