Korkea roomalainen virkamies Plinius nuorempi (60–114) kirjoittaa kirjeessään tulivuori Vesuviuksen purkautumisesta vuonna 79 jaa.:

Kun he tulivat lähemmäksi, alkoi sataa tuhkaa, ilma oli kuuma ja sakea, taivaalta putosi hohkakiveä ja mustia, kärventyneitä tulen rikkomia kiviä. Vedet kävivät arvaamattomiksi ja tulivuorenpurkauksen lennättämät kivet tekivät rannikon vaikeaksi purjehtia [– –]

He neuvottelivat siitä, pitäisikö pysyä sisätiloissa vai oleskella ulkosalla. Taajaan toistuvat ja voimakkaat järistykset nimittäin horjuttivat taloja ja ikään kuin paikoiltaan temmattuina ihmiset näyttivät liikkuvan ensin poispäin ja sitten takaisin. Ulkona puolestaan oli pelkona taivaalta putoavat hohkakivet, vaikka ne olivatkin keveitä. [– –] He asettivat päänsä päälle tyynyjä ja sitoivat ne kiinni pellavaliinoilla – tämä antoi suojaa putoavia esineitä vastaan.

[– –]

Enoni katsoi parhaaksi lähteä rantaan ja tarkkailla läheltä, josko merelle jo pääsisi, mutta meri oli yhä autio ja vastatuuli puhalsi. Sitten hän asettui makuulle maahan levitetyn pellavaliinan päälle ja pyysi kahdesti kylmää vettä ja joi sen. Sen jälkeen liekit ja niitä edeltävät rikinkatku ajoivat muut pakosalle ja hänet ylös. Kahteen orjaan nojaten hän nousi pystyyn, mutta kaatui heti maahan, sikäli kun minä voin päätellä, siitä syystä että sakea savu ahtautti hänen hengityksensä ja kurkunpäänsä.